Nuoli yli-ihmiseen osa 2: ”Jumala on kuollut”

Lause: ”Jumala on kuollut.” on yksi Nietzchen tunnetuimpia lauseita, mutta samalla se on yksi väärinymmärretyimpiä. Nietzsche ei ole akateeminen ateisti, joka palauttaa kysymyksen jumalan olemassaolosta loogiseen ristiriitaan tai kielelliseen sekaannukseen. ”Jumala on kuollut” tuo jumalan ajattomuudesta ajan tälle puolen ja tekee jumalasta maallisen. Se ei sano, että jumalaa ei ole olemassa, vaan julistaa elävän jumalan kuolleeksi. Jumala oli olemassa.

Ensimmäisen kerran ajatus jumalan kuolemasta esiintyy Nietzschellä Iloisen tieteessä (108).

Hullu ihminen hyppäsi heidän keskelleen ja lävisti heidät katseellaan. ”Minne Jumala on joutunut?” hän huusi, ”minä sanon sen teille! Me olemme tappaneet hänet – te ja minä! Me kaikki olemme hänen murhaajiansa!
(Iloinen tiede, 125)

Ihminen on murhannut luojansa. Seilaamme siis hyvin erilaisilla vesillä kuin peruskuiva akateeminen ateismi, joka kieltäytyy edes puhumasta jumalan olemassaolosta. Itse asiassa Nietzsche pilkkaa ateisteja. He eivät mene tarpeeksi pitkälle jumalan kiellossaan. Tätä on Nietzschen ”iloinen tiede” (”La gaya scienza”) ; uusien ajatusmuotojen kokeilua, jotka eivät mahdu perinteisten totuuden ja tieteen raamien sisäpuolelle. Ajattelua perinteisen moraalin ja konventioiden tuolla puolen.

Tämän ”iloisen tieteen” sydämen muodostaa ajatus jumalan kuolemasta. Jumalasta on tullut ihminen ja tappaessaan jumalan, on ihminen kohottanut itsensä Jumalaksi.  ”Iloinen tiede” ei etsi vastauksia, vaan kehittää uusien vapainen henkien ajattelua. Vapaiden henkien, jotka ovat jättäneet taakseen vanhan maailman moraalisen taakan ja suuntaa matkansa kohti uusia kartoittamattomia seutuja.

Miten iloisuutemme laita on? –Suurin uudempi tapahtuma – että ”Jumala on kuollut”, että usko kristilliseen Jumalaan on menettänyt uskottavuutensa – alkaa jo luoda ensimmäistä varjoaan Euroopan ylle. Ainakin niille harvoille, joiden silmät, joiden silmien epäluulo on kyllin voimakas ja hieno tätä näytelmää varten, näyttää juuri jokin aurinko menneen mailleen, jokin vanha syvä luottamus vaihtuneen epäilykseksi: heistä täytyy vanhan maailmamme näyttää päivä päivältä iltaisemmalta, epäluuloisemmalta, vieraammalta, ”vanhemmalta”.
(Iloinen tiede, 343)

kristus_hajalla

Nietzsche puhuu erityisesti Euroopasta ja eurooppalaisesta ihmisestä. Hän katsoo, että juutalais-kristillinen moraali ja jumala on pilannut eurooppalaisen kulttuurin. Jumalan kuolema on uuden eurooppalaisen ihmisen aamurusko. Hän tanssii humaltunutta tanssiaan, jolla ilmaisee sitä iloa, joka jumalan murha hänelle on tuonut. Hän on lopulta vapaa eurooppalaiselle kulttuurille vieraasta moraalista… Dionysos on tehnyt comebackin.

Mutta Nietzsche ei haikaile vanhan kreikkalais-roomalaisen kulttuurin perään. Hän ymmärtää erittäin hyvin, että eurooppalaisen kulttuurin kulta-aikaa ei koskaan saada takaisin. Tämän takia Euroopan on löydettävä itsensä uudestaan. Sen on palattava uudistuneena, toisena. Meille on tätä uudistusta tuputettu usealta suunnalta ja monia kertoja, mutta jokainen näistä yrityksistä on paljastunut juutalais-kristilliseksi moraaliksi.

absinthe

Erityisesti 1900-luvun alkupuoli tuotti suuria ”vaihtoehtoja” uudelle eurooppalaisuudelle. Amerikkalainen kulttuuri mainosti itseään ”uuden mantereen” vaihtoehtona, joka oli irtaantunut ”vanhan mantereen” tunkkaisesta ilmapiiristä. Kerta toisensa jälkeen amerikkalainen kulttuuri on paljastunut vanhaksi kunnon konservatismiksi. Neuvostoliiton ”kommunistinen vaihtoehto” ei puhunut enää jumalasta, mutta johtajiensa palvontakultti paljasti senkin kynnet ja hampaat. Kansallissosialistinen Saksa pyrki vain toistamaan vanhan Rooman valtakunnan kulissit ilman sen syvempää muutosta. Eurooppa on kärsinyt kaksi maailmansotaa ja kylmän sodan näiden ”pseudo-vaihtoehtojen” kamppaillessa sieluistamme. Nykyinen ”itäinen vaihtoehto” näyttää johtavan kolmanteen suursotaan. Vapaiden henkien ilo ja tanssi moraalin haudalla ovat edelleen kaukaisia haaveita. Jumalan murhanneen ihmisen tulee vielä murhata itsensä luovuttaakseen maailman vapaille hengille.

nauravat

Jumalan kuoleman monet kasvot

Jumala kuolee Nietzchen teoksissa useita kuolemia. Gilles Deleuze on kiinnittänyt huomionsa tähän jumalan useisiin kuolemiin teoksessaan Nietzsche et la philosophie (1962). Juutalais-kristillinen käsitys jumalasta pitää sisällään tahdon ei-mihinkään. Jumala on elämän tuolla puolen, ei-missään. Jumala on ihmisen ekspressio elämän vihasta. Jumalan kautta ihminen laittaa kaiken toivonsa elämän jälkeiseen elämään, eli ei-mihinkään. Hän raukkamaisesti luopuu ainoan omistamastaan asiasta. Sama raukkamainen luopuminen tehdään amerikkalaisen konsumerismin nimiin tai ”suuren johtajan” edessä.

Nietzschen teosten sivuilla jumalat kuolevat tukehtumalla sääliin; nauruun, koska yksi heistä väitti olevansa ainoa; ihmisen murhaamana… Jokainen näistä kuolemista kohottaa vapaiden henkien iloa ja nautintoa elämästä. Mutta vaikka ihminen murhaa jumalan, on hänen siitä huolimatta väistyttävä, koska hän on viimeinen jumala, jonka on kohdattava kuolemansa.

”Ketään en ole vielä kohdannut, joka olisi syvemmin itseään halveksunut: sekin on korkeutta. Oi, oliko hän ehkä se korkeampi ihminen, jonka huudon kuulin?
Minä rakastan suuria halveksuvia. Mutta ihminen on jotain, mikä täytyy voittaa.”–
(Näin puhui Zarathusta IV, ”Rumin ihminen”)

Uusi henkinen kypsyys lunastetaan ihmisen kuoleman kautta. Mutta mikä on tämä kuolema? Samoin kuin jumalan kuoleman kohdalla, niin Nietzsche ei puhu biologisesta kuolemasta. ”Ihminen täytyy voittaa.” On siis menossa taistelu ja kilvoitus ihmisen sisällä. Meidän perinteinen ajatus ihmisestä juutalais-kristillisen moraalin kantajana on vastustaja, joka meidän tulee voittaa. Ja tämä moraali ei tule nujerretuksi vain kieltämällä jumalan olemassaolo. Tämän takia Nietzsche ei voi asettua samaan rintamaan perinteisen ateistien rinnalle. Heidän ajattelussaan on liian paljon  jumalan saastuttamaa ainesta ja rakennetta.

Vanha teistien vasta-argumentti ateisteille on, että he palvovat aina jotain vaikka eivät sitä kutsu jumalaksi, on täysin oikea ja osuva. Nietzschen näkökulmasta katsottuna ateismi on vain saman kolikon toinen puoli teismin kanssa. Se ei pääse irti jumalan ajatuksesta, koska on siihen liimaantunut kiellon kautta. Jumalan murha taas astuu tähän keskusteluun ulkopuolelta. Se ei kiellä jumalan olemassaoloa, mutta laskee keskustelun olemassaolon tälle puolen. Tähän eivät kykene teismi eikä ateismi.

Vain jumalan murha kykenee kohottamaan Nietzschen peräämien vapaiden henkien iloa. Iloa, joka ei ole palautettavissa onneen ja riemuun. On uskomatonta, että suurillakin Nietzsche-skolaareilla on ollut vaikeuksia ymmärtää Nietzschen ja Spinozan välistä yhteyttä (tästä on poikkeuksena Gilles Deleuze). Nietzschen vapaiden henkisen ilo on suoraan verrannollinen Spinozan vapaan ihmisen iloon. Spinozan Etiikka on myös jumalan murha. Spinozan jumala on maailmankaikkeus tässä ja nyt; itse aika par exellence. Mitään ei ole olemisen ”tuolla puolen”.

Nietzschen lause ”Jumala on kuollut” on hyvä esimerkki siitä kuinka Nietzscheä tulee lukea. Pintapuolinen selailu tuottaa banaaleja tulkintoja, jotka valitettavasti ovat voitolla. Mutta Nietzsche ei kirjoitakaan ihmiselle, vaan hänen ylimenolleen. Hänen kirjoituksensa on ihmisen tuolla puolen ja aina meidän saavuttamattomissa. Eurooppalainen ihmisen paluu uutena ja parempana… jumalan murhasta syntyneenä.

dionysos

Advertisements

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s