Hullu(jen) vuosi

Vuotta 1848 on kutsuttu Euroopan hulluksi vuodeksi. Nyt päättyvä vuosi on jo kastettu uudeksi hulluksi vuodeksi. Ja hulluhan se on ollut. Samanlaisia vuosia olivat 1968 ja 1989. Ensin mainitun vuoden keväällä Pariisissa opiskelijat mellakoivat ja Prahan kaduilla mellastivat Neuvostoliiton panssarit. Loppuvuodesta 1989 Euroopan suuri häpeän pilkku – Berliinin muuri – kaatui ja sen mukana koko rautaesirippu.

Mutta samalla kun päättyvä vuosi on ollut hullu, niin se on ollut korostetusti hullujen vuosi. Entistä päättömämmät voimat ovat jyllänneet Euroopassa ja erityisesti meidän pohjoisessa kotimaassamme. Kansanedustaja Olli Immosen känninen natsi-onanointi Facebookissa sai aikaa valtavat mittasuhteet ja heinäkuun lopussa kansalaistorille kokoontui about 15 000 ihmistä osoittamaan mieltänsä kyseistä poliittista ilmausta vastaan.

Oma kirjoitukseni aiheesta saavutti ennätykselliset 16 000 kävijää. Se, kuinka moni sen oikeasti luki, on taas täysi toinen kysymys. Kommentointi postauksen jäljessä oli taas sitä älämölöä, mitä aiheen ympäriltä on saatu kuulla koko loppuvuosi. Sen takia lopulta luovutin. On aivan sama mitä aiheesta sanoo. Samanmieliset nyökyttelevät hyväksyvästi ja vastakkaista kantaa edustavat käyvät kimppuun kaikilla mahdollisilla aseilla. Harvempi käy asiasta mitään keskustelua. Mutta miltein jokainen tuntuu olevan jonkun asian kriitikko suuremmin ymmärtämättä, mitä sanalla ”kritiikki” tarkoitetaan.

Mutta sehän sopii meidän aikakauteemme. Kirjakaupoissa myydään aikuisille tarkoitettuja värityskirjoja. Ja ihan sama millä mindfulnessilla sitä yritetään selittää. Värityskirjat on kehitetty piirustustaidottomien lasten iloksi. Samoin kriitikko on jonkun asian asiantuntija, joka osaa syvällisesti analysoida kulttuurin ilmiöitä kyseisen aiheen ympäriltä. ”Elämäm koulu” ei anna mitään valmiuksia olla yhtään minkään asian kriitikko. Mutta aikakauttamme leimaa infantiiliuden henki. Yhdet värittelevät värityskirjoja ja toisaalla toiset leikkivät kriitikkoa. Kakaramaisuutta kumpikin…

Jotta en kuulostaisi täysin elitistiltä, niin tulisiko esimerkiksi Säteilyturvakeskuksen (STUK) asiantuntijuus kansan syvillä rivillä? Oikeasti. Onko ns. kansalla mitään edellytyksiä ymmärtää, mitä Säteilyturvakeskuksen asiantuntijat tietävät ja tekevät työkseen? Kun STUKin asiantuntijat toteavat Rosatomin kanssa tehtävän ydinvoimalan olevan turvallinen ja hyvä ratkaisu, niin asia on niin… PISTE. Me elämme hyvin monella yhteiskunnan alueella jo asiantuntijoiden valtaa. Ja me tarvitsemme asiantuntijoiden valtaa huomattavasti enemmän kuin sata, viisikymmentä tai kymmenen vuotta sitten, ei vähemmän.

Ja mitä muuten tapahtui Timo Soinin ”Immosen harjaamiselle”? No, eihän sitä koskaan tapahtunut. Immonen on takaisin eduskuntaryhmässä ja onanoi samoja ”roturealistisia” fantasioitaan. Tällä kertaa hän ainoastaan osaa pitää kätensä pois läppärin näppäisimistöltä, kun alkaa ottamaan hapanta. Nämä sanani ovat edelleen vailla kunnollista vastausta.

Toivon hartaasti, että olen sinun suhteen väärässä. Sinulla Timo on nyt hetki astua esiin ja tuoda julki se, mitä sinä ja puolueesi todella ajattelette. Sinulla on valta muuttaa suuntaa. Mutta vaikenemalla tai sutkauttelemalla jotain täysin merkityksetöntä sinä vahvistat suurimman pelkoni. Ja se on, että maamme hallituksessa toimii natsipuolue. Timo, sinun siirtosi.

Timo ei astunut koskaan kunnolla esiin ja antoi puolueensa rasististolle erävoiton. Perussuomalaisissa on paljon maahanmuutosta oikeasti asiansa osaavia kriitikoita. Samoin ns. ”punavihreissä” on paljon asiantuntijuutta. Valitettavasti nämä osapuolet eivät koskaan kohtaa, kun mölymystö hukuttaa heidän äänensä melusaasteellaan kummallakin puolella rantaa.

Entistä harvempi harvainvalta

Se kansalaiskeskustelusta. Sitä ei ole ja ei tule – siinä pessimismini ja kyynisyyteni kova ydin. Debatti vaatisi sen verran korkeita kognitiivisia kykyjä, että kansalla (siis ihan jokaisella sen osalla) ei koskaan sitä tule olemaan. Median demokratisoituminen on vapauden sijasta tehnyt harvain vallasta entistä harvempaa.

Washington Postin Anne Applebaum nosti kolumnissaan ”Mark Zuckerberg should spend $45 billion on undoing Facebook’s damage to democracies” kissan pöydälle. Aikakautemme median ja kapitalismin suuren vapaamatkustajan olisi aika ottaa vastuuta tekemisistään. Toinen vielä suurempi syöpäläinen on Google, jonka tulisi myös osallistua talkoisiin. Nykymedian jättiläiset eivät voi ummistaa silmiään siltä vastuulta, joka heidän tulee kantaa. Heikot ja köyhät demokratiat eivät voi rakentaa yhteiskuntiaan, koska kansalla ei ole mitään luotettavaa informaation lähdettä. Eikä tällaista lähdettä voi rakentaa, koska esimerkiksi mainostajat ovat muualla ja rahoitusta olisi muuten mahdotonta toteuttaa. Mitä tekevät Facebook ja Google? – Hierovat käsiään, kun heillä on entistä enemmän heistä riippuvat markkinat hallussaan.

Ja tämä ei koske ainoastaan demokratioiden heikompia ja köyhimpiä jäseniä. Meidän ns. vahvojen demokratioiden mediamaiseman muutos näyttää olevan aivan yhtä hauras. Suomessa tänä vuonna voimistunut mediasaaste näyttää ohittaneen perinteisen journalismin asenteiden muokkaajina maassamme. MV-lehti ja Magneettimedia luuttuavat lattiaa perinteisellä journalismilla, koska enää ei ole tärkeää onko uutinen totta vai tarua. Keskeisintä on, että se herättää tunnekuohun ja vahvistaa siitä seuraavaa reaktiota.

Median perinteiset edustajat eivät saa sen parempia pisteitä tekemisistään. Klikkijournalismi on jyrännyt objektiivisuuteen pyrkivän median arvot parhaimpia lehtiämme myöten. Perinteisten lehtien pääkirjoitustasolla julkaistaan totuudelle vastaisia kirjoituksia ja siitä vielä jäädään kiinni housut kintuissa. Jos joskus, niin juuri nyt perinteisen median tulisi pitää entistä voimakkaammin kiinni niistä arvoista, joita sillä on lukijoilleen antaa. Mutta arvot on jo vedetty viemäristä alas, koska mainostajien keinotekoinen rahastaminen klikkejä huoraamalla on nostettu arvoista korkeimmaksi. Toisin sanoen, arvot on korvattu hinnoilla.

Ja me kaikki olimme Charlie

Jotta hullujen vuosi olisi nimensä mukainen, niin kunnon verilöyly tarvittiin. Itse asiassa aika monta sellaista. Syyrialaisia ei suuremmin hetkauta, jos Pariisissa kuolee yhden illan aikana yhtä monta ihmistä, mitä heidän maassaan kuolee joka päivä (tähän se Arman Alizadin meemikuva). Tämän toteaminen ei tee Pariisin teloituksista yhtään vähemmän tuomittavia. Meidän tulisi vain suunnata syyttävät sormemme myös lännen sotakoneistoa kohti. Mutta sitähän me emme tee, koska ”Je suis Charlie” sloganin nostattama fiilis oli niin mahtava. Voitte kuvitella kuinka hyvissä fiilareissa olivat Pariisissa kalasnikovejaan laulattaneet.

Tunteisiin vetoaminen ei tietenkään ole mitään uutta. Mutta kun tunne voittaa totuuden, ollaan syvällä kusessa. Jokainen markkinoinnin ammattilainen tietää, että kuluttaja tekee miltein 100%:ssa tapauksessa ostopäätöksensä tunteiden pohjalta. Erityisen voimakas tunteiden osuus on ns. järkiostosten kohdalla. Miksi sanon näin? – Koska sellaista kuin järkiostos ei ole olemassakaan. Ei ole koskaan ollutkaan. Mutta järkiostoksen tuntu tehdään jakamalla tuotteista oikeaa, mutta samalla ”oikein muotoiltua” informaatiota. Uuden auton ostaja voi selata netissä vaikka kuinka ja paljon tietoa eri autoista, mutta oikeasti hän etsii ainoastaan vahvistusta tunteen pohjalta tehdylle päätökselle (joka hyvin usein on jo tehty etukäteen).

Mutta totuuden vastaista informaatiota eivät markkinoijat saa levittää tuotteestaan (Volkswagenin päästöhuijaus on hyvä esimerkki tästä maksiimista). Jos auton markkinoinnissa sanottaisiin Fordin autojen lentävän ja kulkevan aurinkoenergialla, niin ei menisi kauan kun nämä markkinoijat menettäisivät työnsä. Valitettavasti uutisoinnin kohdalla näin ei näytä tapahtuvan. Fiilistä nostatetaan täysin tuulesta temmatuilla tarinoilla, koska hyvä tarina myy aina.

Ja kun fiilis nostetaan huippuunsa valheilla, niin sitä ei saadakaan laskettua alas helposti. Donald Trumpin tarina New Jerseyn muslimeista juhlimassa syyskuun 11. päivän tapahtumia upposi kansaan vaikka se oli täysin keksitty tarina. Tätä on meidän aikakautemme mediatalous. Fiilis voittaa totuuden ja sitä kautta me menetämme loputkin siitä, mikä on arvokasta demokratiassa. Meistä on tullut demokratian irvikuvia.

Todellisuuden ruoska

Vääristynyt käsitys todellisuudesta ei kumpua pelkästä pelkästä väärästä informaatiosta. Kieroutunut todellisuuskäsitys kietoutuu aina vääristyneen minäkäsityksen ympärille. Näin on mielisairauden kohdalla ja näin on meidän aikakautemme laita. Olen jo aikaisemmin sanonut, että Timo Soinin viljelemä ”Kyllä kansa tietää” on meidän aikakautemme oopiumia kansalle. Itse asiassa on parempi sanoa sen olevan kansan kokaiinia. Vääristynyt itsevarmuus tekee kansasta kaikkivoivan kakaran, jota mikään voima ei kykene hillitsemään.

Persut retoriikassaan ovat kuin ne vanhemmat, jotka syöttävät lapselleen täysin epärealistista kuvaa itsestään. Lasta on hyvä rohkaista, mutta missään vaiheessa niitä askartelypöydällä tehtyjä tuherruksia ei pidä alkaa kutsumaan suureksi taiteeksi. Ja rohkaisusta huolimatta lapselle tulee vetää selkeät rajat, minkä sisäpuolella hänen tulee pysyä. ”Kyllä kansa tietää” ohittaa julkeasti sen tosiasian, että suurin osa kansasta ei tiedä juuri yhtään mitään. Lapsi kohtaa oman vääristyneen minäkäsityksen kun todellisuus iskee vasten kasvoja. Ne, jotka eivät tätä yhteentörmäystä kykene hyväksymään, saavat hyvin suurella todennäköisyydellä narsistisen persoonallisuushäiriön diagnoosin.

Punavihreät, suvaitsevaisto tai miksi nyt heitä kutsutaankaan elävät täysin identtisessä hybriksessä maahanmuuttokriittisten ja roturealistien kanssa. En puolustele mitään, mutta annoin keväällä ajatuksen juosta ja kirjoitin postauksen keskellä kuuminta ”punaviherkupla-keskustelua” miltä yhtä kärkevä mielipide ”tältä puolelta” kuulostaisi. Paras todellisuuden päin pläsiä lämäisyn seuraus on, että aletaan kysymään ”haluammeko oikeasti tätä?”. Valitettavasti oma kontribuutioni on hyvin vähäinen. Millä meille kansana annettaisiin sellainen isku vasten kasvoja, että heräisimme kollektiivisesta psykoosistamme? Koska me olemme jo aivan liian syvällä tässä paskassa. Kuka oikeasti nauttii tästä tilanteesta?

En usko seuraavan vuoden tuovan juuri mitään parannusta nykyiseen tilanteeseen. Ehkä meidän pitää mennä taloudellisesti ja poliittisesti kuilun reunalle ennen kuin ihmiset alkavat herätä koomastaan. Hallituskriisi ja uudet vaalit eivät tule riittämään tälle kansalle. Sellainen varmaan tullaan näkemään, mutta se ei muuttaisi mitään. Edes järkyttävän syvä ulkopoliittinen konflikti Venäjän kanssa Etyj-katastrofissa ei soittanut hälytyskelloja. Olisi pitänyt, mutta näin ei näyttänyt tapahtuvan.

Meille toitotetaan, että me emme ole Kreikan tiellä. On hyvin helppo uskoa siihen. Mutta ei tämä Suomen tiekään mikään nautinto ole seurata. Hyvin moni meistä ei haluaisi olla sillä. Ei siis ole mitenkään ihmeellistä, että osa osaavimmista ovat jo vetäneet johtopäätöksensä ja siirtyneet rajojen ulkopuolelle. Tätäkö me oikeasti haluamme?