À la carte

3044861-poster-p-1-chewie-louis

Louis CK:n sarja Louie on niitä sarjoja, joita katsellessa alkaa pohtimaan omaa elämää ja sen sisältämiä suhteita. Sarjan päähahmo on keski-ikäinen eronnut mies, joka kamppailee arjessa oman riittämättömyyden tunteiden ja suhdekoukeroiden kanssa. Työkseen mies toimii stand-up -koomikkona. Tästä huolimatta en luettelisi Louieta komediaksi. Se on yksi parhaista draamasarjoistan tällä hetkellä. Sarja osuu ja uppoaa ällistyttävän hyvin oman elämäni kanssa (ihmekös tuo, kun itsekin olen keski-ikäinen, eronnut, kamppailen riittämättömyyden tunteiden ja ohitse kiitävien tapaamisten muodostamassa sekasotkussa).

Viimeisimmässä jaksossa Louis CK:n ja Pamela Adlonin välinen dialogi kouraisi poikkeuksellisen syvältä. Dialogin sisältö lähti nykyajalle perinteisestä lähtökohdasta, jossa toinen (Louis CK) parisuhteessa oleva haluaisi ottaa seuraavan askeleen suhteessa ja muuttaa yhteen. Pamela ei ajatukselle lämpene, vaan haluaa pitää suhteen ”à la cartena”, jossa suhteessa otetaan ne parhaat puolet ja jätetään ongelmalliset palat ulkopuolelle. Kävin muutama vuosi sitten miltein samanlaisen keskustelun tunnetuin seurauksin. En mene näihin yksityiskohtiin, koska se on henkilökohtaista ja vaikka itsestäni voin avoimesti puhua, niin toisten yksityisyyttä tulee kunnioittaa. On asioita, jotka ovat kahdenkeskisiä.

En tiedä onko se iästä kiinni vai yleisempi ilmiö nykyajassa, mutta tämä à la carte –poimiminen näyttää valtaavan alaa ihmissuhteiden alueella. Ehkä me olemme niin pettyneitä perinteiseen parisuhteeseen ja sitoutumiseen, että pienikin uhka sellaisista saa meidät käpertymään itsemme ympärille ja nostamaan paksun panssarin minän ja toisen välille. Olemmeko sitten onnellisempia? Voin tietenkin ainoastaan puhua omasta puolestani ja siitä miten tulkitsen ympäröivää maailmaa. Vastaus ei ole yksinkertainen. Sanoisin, että ”parhaat palat” -suhteessa on huomattavasti vähemmän ongelmia, mutta onnellisuutta se ei näytä lisäävän.

Suhteemme toiseen on tullut vaillinaiseksi. Me emme näytä hyväksyvän toista toisena, vaan pyrimme typistämään hänet ongelmattomaksi, särmättömäksi ja luonteettomaksi pumpuliksi. Tunne-elämämme on kuin eläisi särkylääkkeiden turruttamassa pöhnässä. Mikään ei oikein tunnu miltään, mutta parasta on, että kipua emme tunne. Valitettavasti tämä kipu elämässä on sähköistävä elementti, joka intensifioi elämän elämäksi. Kivun kokemuksen ulkoistaminen vie merkityksen nautinnolta.

Miten me olemme tähän päätyneet? Samalla tavalla kuin teknologia kehittyy ällistyttävällä nopeudella, niin meidän kulttuurimme muuttuu kiihtyvällä vauhdilla. Me emme pysy sen perässä. Tai paremminkin sanottuna, meidän subjektin muodostamisen mekanismit ovat pudonneet kehityksen kyydistä. Olisi niin helppoa sanoa kaiken olleen parempaa ennen ja kehoittaa ihmisiä palaamaan vanhoihin hyviksi todettuihin rutiineihin. Valitettavasti tämä olisi parhaimmillaankin vain tekohengitystä ilman tuloksellista elvytystä. Parisuhde ja avioliitto ovat olemuksellisesti toiseuden kohtaamisen mekanismeja elämässä. Ne ovat olleet aina muutoksen tilassa. Tästä hyvänä esimerkkinä voidaan mainita meilläkin käyty keskustelu sukupuolineutraalista avioliittolaista.

Avioliitto ja yleisemmin parisuhde on määritelty hyvin konservatiivisesti kulttuurissamme. Niiden asema minän muodostamisessa on hyvin merkittävä. Täysin toisista eristetty ihminen… onko hän edes ihminen? Biologisesti kyllä, mutta miten on hänen psyykeensä laita. Meidän rajamme ovat sumeat. Mielemme eivät ole irrallisia saarekkeita, vaan ennemminkin ympäristöönsä ja toisiin mieliin yhdistyneitä rihmastoja. Näihin kiinnepisteisiin kuuluvat niin kivun kuin mielihyvänkin lähteet. Ne yhdessä muodostavat nautinnon ja onnellisuuden. En haikaile entisen perään, mutta omassa elämässäni tunnun olevani eksyksissä seilaillessani niillä keinoilla, jotka minulle tarjotaan.

Eksyksissä oleminen ei kuitenkaan tarkoita toivottomuutta. Eksyminen voi myös olla luova tila, jossa ihminen on pakotettu ottamaan uusi suunta ja asettumaan tuntemattomaan maaperään. Amerikkakin löydettiin eksymällä. Aktiivinen eksyminen kuitenkin edellyttää, että halusta löytää takaisin lähtöpisteeseen luovutaan. Lähdetään muuttomatkalle ja vanha jätetään taakse. Turismi on matkustamisen irvikuva. Turisti lähtee matkalle tietäen, että hän palaa turvallisesti kotiin. Turisti voi matkustaa kymmeniä kertoja vuodessa, mutta hän ei avaudu toiselle. Hän vie kotinsa korviensa välissä maailmalle, mutta ei poistu sieltä kertaakaan matkojensa aikana. Meistä tuntuu tulleen elämän turisteja.

Ehkä avioliitto ja parisuhde tulee ajatella uusiksi. Valitettavasti ne keinot, jotka tuntuvat olevan vallalla eivät suuremmin mitään uusiksi laita. Me puhumme hanakasti vapaudesta, mutta kahlitsemme itsemme entistä tiukemmin näennäisparisuhteiden turtuneisuuteen. Vapauden ajatus on iskostettu mieliimme jo varhaisessa vaiheessa. Silti nykyisen tietämyksen mukaan me emme ole läheskään niin vapaita valinnoissamme kuin haluaisimme uskoa. Maailma on kuten se on eikä se seuraa meidän tahtoamme vaikka kuinka tahtoisimme enemmän ja enemmän. Tahto ei määrää maailmaa, vaan tahdon on parempi mukautua maailman mukaisesti.

Katsoessani itseäni ja muita samassa tilanteessa eläviä mieleeni tulee jääräpäinen pikkulapsi, joka ei voi hyväksyä elämän asettamia reunaehtoja. Elämän on muututtava minun mieleni mukaiseksi tai… ja siihen se sitten jääkin. Itkupotkuraivokohtaus ei auta, mutta sellainen tulee järjestää, koska ristiriidan tullessa vastaan se näyttää ainoalta oikealta ratkaisulta. Me voimme kutsua ongelmat ulkoistavaa suhdetta à la carte -suhteeksi, mutta todellisuudessa se on sitoutumisahdistuksesta nouseva mekanismi peittää sitoutumisahdistus. Mutta en voi tuomita itseäni tai toisia. Pettyminen ihmissuhteissa jättää syvät arvet ja hyvin monet niistä jäävät tulehtuneiksi. On oltava itselleen armollinen. Uuden luominen etenee epäonnistumisten kautta. Luova toiminta on väkivaltaa jo olemassaolevalle. Tämä pätee niin taiteen kuin tunne-elämänkin alueilla.

Me tarvitsemme tätä luovaa toimintaa emmekä à la cartea. Ravintolan listalta tilaaminen on aina rajoitettua vapautta. Listalla olevat annokset on joku rajannut. Siltä valitseminen on näiden rajausten hyväksymistä ja samalla elämä tulee typistettyä. Se mikä toimii ravintolassa ei ole sellaisenaan siirrettävissä käsittämään koko elämää. Elämä ei ole ravintola, jossa voidaan tilata listalta vain ne ruoat, mitkä haluamme pöydälle eteemme. Me olemme enemmänkin kuin metsästyskulttuurissa elänyt ihminen, jonka päivän ateria muodostui siitä, minkä hän oli saaliikseen saanut. Metsästyksen ja saaliin mielikuvat eivät nekään ole kovin osuvia ihmissuhteiden kuvaamisessa, mutta ymmärrätte varmaan pointtini. Elämä tuo eteemme sen minkä se tuo.

Jään mielenkiinnolla seuraamaan mihin suuntaan Louis CK sarjaansa vie. Päätyvätkö Louie ja Pamela yhteen? Monet ongelmattoman suhteen puolestapuhujat ovat päätyneet toteuttamaan sitä yleismaailmallista mallia, jota vastaan he aikoinaan halusivat korostaan omaa ainutkertaisuuttaan. Me olemme tapojemme ja perinteidemme orjia. Mutta en tätäkään halua tuomita. Harvempi meistä on niin liberaali ja uudistusmielinen kuin haluaisimme uskoa.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s