Olen kesän aikana osallistunut kahteen mielenosoitukseen. Se on sinänsä merkittävä määrä, koska ennen tätä kesää olen tainnut osallistua mielenosoitukseen viimeksi 1970-luvulla, kun äidin kanssa seurattiin Hakaniemen torin laidalla isän vappumarssiin osallistumista. Ympyrä sulkeutui eilen, kun seurasin hetken Joukkovoiman järjestämää suurprotestia ”Hyvinvointia, ei leikkauksia”. Aikaisemmin kesällä kävin piipahtamassa Kansalaistorilla ”Meillä on unelma” -tapahtumassa.
Kumpaakin protestia kuvaa ennemminkin sana ”tapahtuma”. Kansanedustaja Immosen monikulttuurisuus-möläytyksestä syntynyttä ”Meillä on unelma” -tapahtumaa ei voi kutsua millään mitalla mielenosoitukseksi. Kun kansa suivaantuu persujen piiriin pesiytyneestä natsi-sympatioista, niin paikalle ei kutsuta persu-natsia ja aleta käymään dialogia. Mielenosoitus ei ole keskustelun paikka, vaan yksisuuntainen mielenilmaus. Rupattelu ja diskuteeraaminen käydään muilla forumeilla.
Eilinen Hakaniemen torilla järjestetty mielenosoituksen päätapahtuma muutamilla osallistujalla fiilistelyksi. ”Mahtava fiilis” tai jotain muuta sen sellaista kantautui keskusteluista korviini. Toistakymmentä häirikköä nautti täysin siemauksin mellakkafiilistelystä, kun poliisit hajoittivat heidän kadun valtauksen. Heidän kannatusjoukot huusivat: ”Kissoja, ei kyttiä!”. Poliisien heikosta palkkauksesta osattiin myös huutaa turvallisen matkan päästä. Myötähäpeän määrää sisälläni ei voi sanoin kuvata.
En haluaisi olla bileiden pilaaja, mutta en usko eilisessä mielenosoituksessa riehuvien fiilistelijöiden suuremmin ymmärtävän mitä vastaan he osoittivat mieltään. Heidän ymmärryksensä vajavaisuus on käänteisesti verrannollinen nykyisen hallituksen kykenemättömyyteen hoitaa heille asetettua tehtävää. Mutta se ei ole henkilöistä tai puolueista kiinni. Perinteiset hallinnan ja vastarinnan muodot eivät kykene enää vastaamaan nykyisen yhteiskunnan asettamiin ongelmiin.
Kuriyhteiskunta
Toistamisen uhallakin otan taas esille Michel Foucault’n. Teoksessaan Tarkkailla ja rangaista (1975, suom. 1980) hän kuvaa kuinka kapitalistinen kuriyhteiskunta syntyi ja kehittyi 1700- ja 1800-luvuilla. Toimiakseen tehokkaasti kapitalistisen tuotantojärjestelmän oli valjastettava yksittäisen työläisen ruumis tuotannon palvelukseen.
Tehtaan suljetussa tilassa työläinen luovutti vapautensa palkkaa vastaan. Hänen elämänsä jaksottui työn, kodin, vapaa-ajan ja loman muodostamaan matriisiin. Tätä varten tarvittiin erilaisia kurinpidollisia tekniikoita, jotta työntekijä alistuisi mahdollisimman tehokkaasti kapitalistisen tuotantojärjestelmän edessä.
Vanha valta muutti muotoaan. Ruhtinaat, presidentit ja hallitukset jatkoivat tehtäviään, mutta todellinen valta siirtyi abstraktille pääomalle. Kaikkein vahvin valta piiloutuu ja sitä vastaan kapinoimisesta tulee entistä vaikeampaa.
Foucault katsoi, että teollisen kapitalismin kurimatriisin arkkityyppi muodostui panoptikonista. Lieriömäisesti rakennetussa vankilassa voidaan tehokkaasti tarkkailla vankeja. Sellit on sijoitettu rakennuksen ulkokehälle ja keskellä sijaitsee vartiotorni. Vanginvartijat näkevät suoraan selleihin, mutta vangit eivät näe milloin heitä tarkkaillaan. Tämän takia he elävät jatkuvan tarkkailun illuusiossa; koskaan ei voi tietää milloin voi jäädä kiinni sääntöjen rikkomisesta, joten on parempi totella jatkuvasti.
Tähän perustuu kuriyhteiskunnan tehokkuus ja ylivoimaisuus 1900-luvulla. Mutta 1900-luvun loppupuolella tämä kaikki alkoi muuttumaan.
Kontrolli
Gilles Deleuzen lyhyt artikkeli ”Jälkikirjoitus kontrolliyhteiskuntiin” (1990, suom. teoksessa Haastatteluja, 2005) pyrki jatkamaan siitä mihin Foucault analyysissään jäi. Deleuze katsoi, että me olemme siirtymässä kuriyhteiskunnasta kohti kontrolliyhteiskuntaa. Vaikka kirjoitus on jo 25 vuotta vanha, niin sen ajankohtaisuus tuntuu konkreettisemmalta juuri tänään.
Kontrolliyhteiskunnassa tehtaat vaihtuvat yrityksiin. Ollaan yrityksessä töissä, ei tehtaassa. Vanhat suljetut tilat (tehdas, sairaala, koulu, perhe) ajautuvat kriisiin yhteikunnan muutoksessa.
Toinen toistaan pätevämmät ministerit eivät tee muuta kuin ilmoittavat välttämättöminä pidettävistä uudistuksista. On uudistettava koulua, teollisuutta, sairaalaa, armeijaa, vankilaa; jokainen kuitenkin tietää, että nämä instituutiot ovat lopussa, pidemmän tai lyhyemmän eräpäivän päässä. On vain huolehdittava niiden kuolinkamppailusta ja pidettävä ihmiset työn touhussa siihen saakka, että uudet jo portilla kolkuttavat voimat astuvat paikoilleen.
(Gilles Deleuze: Haastatteluja, s. 119)
Maamme tilanteesta on vain sanottava, että tätä muutosta varten ei tarvita enää edes päteviä ministerejä. Tolloillakin saadaan sama homma tehtyä. Mutta Deleuzen analyysi istuu meidän päiväämme täydellisesti. Kaikkialla vaaditaan uudistuksia, mutta todellinen päämäärä on näiden instituutioiden lakkauttamisessa.
Sairaala kotiuttaa entistä useammin potilaansa kotihoitoon, joka luo heille tunteen vapaudesta. Mutta samalla potilaiden ja heidän omaistensa elämää kontrolloidaan koti- ja omaishoidon mekanismeilla. Ihmiset laitetaan osallistumaan kontrolliin. Yritysmaailmassa työskentelevä työläinen osallistutetaan kilpailuin ja haastein. Hyvää tulosta tekevä työläinen nauttii tulospalkkausta. Hänelle maksetaan bonuksia paremmasta tuloksesta. Työläisten keskinäinen kilpailu toimii heidän kontrollina.
Sivuhuomautuksena on mainittava, että Deleuze näki nerokkaasti television visailuohjelmien olevan osa tätä kilpailuhengen istuttamista meihin. Kun katsoo nykyistä televisio-ohjelmien tarjontaa, niin tulee aika typeryttävä olo. Voiko Donald Trumpin Diiliä peittelemättömämpää ohjelmaa olla, jolla kylvetään kilpailuhenkeä kansalaisten keskuuteen. Ja nyt tämä kilpailuhengen ylipappi haluaa asettua ehdolle Yhdysvaltojen presidentiksi.
Kuriyhteiskunnan piirissä muodostetut vastarinnan muodot ovat tehottomia kontrolliyhteiskunnassa. Työläiset voivat ryhtyä lakkoon, mutta heidän työnsä on muuttanut toiseen maahan ennen kuin he ovat saaneet laadittua vaatimuslistan työnantajalle. Heidän työtaistelunsa on vahingoittanut yrityksen toimintaa ja yrityksen on toteutettava sille asetettu tehtävä jossain muualla.
Deleuze katsoo, että kuriyhteiskunnassa toimineet käskyt vaihtuvat kontrolliyhteiskunnassa salasanoiksi ja tunnuksiksi. Pääsy informaatioon tulee keskeiseksi ”pääomaksi”. Meistä kerätty tieto on yrityksille kultaakin arvokkaampaa ja siihen ei pääse kuka tahansa käsiksi. Informaatio kulutustottumuksistamme määrittelee tulevat tuotteet ja niiden hinnat. Samalla niiden kautta meidän kontrollointi vain lisääntyy. Uusi iPhone on aina tapaus, jonka uudet ominaisuudet otetaan suurella riemulla vastaan – ”En voi ymmärtää miten olen tullut aikaisemmin toimeen ilman tätä ominaisuutta”. Ei ole mikään sattuma, että koemme tällaisia kokemuksia selaillessamme uuden Jeesus-luurin ominaisuuksia.
Yritysten keskeisimmäksi osastoksi muodostuu markkinointiosasto. Markkinointi muokkaa jo olemassaolevia tuotteita entistä haluttavammiksi. Yritykset tekevät vähemmän kokonaan uusia tuotteita. Vanhoista tuotteista tuodaan päivitettyjä versioita. Elokuvien jatko-osat ovat siirtyneet tuotteisiin – iPhone, iPhone 3G, iPhone 3GS, iPhone 4, iPhone 4S, iPhone 5, iPhone 5C, iPhone 5S, iPhone 6, iPhone 6 Plus…
Markkinoita valloitetaan kontrollin saamiseksi eikä niinkään kurin lisäämiseksi, fiksaamalla eikä supistamalla kustannuksia, muuntelemalla tuotteita eikä erikoistumalla tuotannossa. Korruptio saa uutta voimaa. Markkinointiosastosta tulee liiketoiminnan keskus tai ”sielu”. Näin opimme, että yrityksellä on sielu; järkyttävin kaikista uutuuksista.
(Gilles Deleuze: Haastatteluja, s. 123)
Rahasta tulee entistä abstraktimpaa. Ennen lompakon varastamisessa oli järkeä, koska sen sisältämillä seteleillä varas kykeni ostamaan. Nyt lompakon varastaminen antaa varkaalle pankkikortin, jonka tunnusta hän ei tiedä. Ilman käteistä lompakko on varkaalle ainoastaan nahkainen muovikorttien säilytysesine, jonka varastaminen ei hyödytä häntä mitenkään.
Mutta samalla rahasta on tullut kurssivaihteluja, sijoituksia, kotiutuksia ja osinkoja. Rahasta itsestään on tullut merkityksettömämpää. Keskeisempää on tuntea sen erilaiset modulaatiot. Enenevässä määrin me emme enää osta tuotteita, vaan maksamme niiden käyttöoikeudesta – maksamme oikeudesta käyttää Spotifyä, mutta emme osta enää levyjä tai edes äänitiedostoja. Nike ei omista yhtään tossutehdasta, vaan tossutehtailijat ostavat yrityksen lisenssin valmistaa sen tossuja. Lisenssin saa ainoastaan määräajaksi, joka kontrolloi tossutehtailijaa pitämään yllä Niken säätämä tason.
Kaikesta tästä johtuen en ole huolissani siitä, että hallituksemme lähtisi lisäämään meidän kotrollointia. Se ei ole siihen tarpeeksi kyvykäs. Mutta ei kannata nuolaista ennen kuin tipahtaa. Koska hallituksemme ja osittain teollisuutemme elää vahvasti kuriyhteiskunnan disipliinin mukaisesti, niin meidän kontrollista vastaavat monikansalliset yritykset, joiden kotimaa on hyvin usein Yhdysvallat.
Venäjän aggressiivinen geopolitiikka halutaan meillä nähdä ilmeisenä uhkana maamme suvereniteetille, mutta harvemmin puhutaan ”lännen uhasta”. Itse asiassa lännestä puhuttaessa ei pidä puhua enää uhasta, vaan suoranaisesta invaasiosta. Mitä kykenemättömämpi hallitus meillä on, sitä vähemmän maassamme kyetään tekemään vastarintaa lännen invaasiolle. Ulkoministerimme voi puhkua riippumattomuuttaan päätöksiä tehdessään, mutta se ei muuta sitä tosiasiaa, että hän on pelkkä kumileimasin suuremmassa pelissä.
On ymmärrettävä, että elämme edelleen osittain kuriyhteiskunnassa. Me olemme vasta siirtymävaiheessa kohti totaalista kontrolliyhteiskuntaa. Mutta perinteiset vastarinnan muodot eivät pysty puuttumaan tähän muutokseen. Vastarinnan tulee uudistua. Uudet muodot näyttäytyvät tällä hetkellä tietomurtoina ja piratismina. Ne kykenevät uhkaamaan yritysten kontrollivaltaa huomattavasti tehokkaammin kuin mielenosoitukset ja julkiset protestit.
Mellakkafiilistely mielenosoituksen seassa ampuu itseään jalkaan. Mellakkavarustein puetut poliisit kantamassa mustalippua liehuttelevaa kansalaista poliisiautoon ei ole mikään vastarinnan korkein muoto. Se vastarinnan karnevalisoinnin vähä-älyinen ilmentymä, joka saa minut voimaan pahoin. Orja, joka on rakastunut kahleisiinsa… alhaisin ihminen.
SchizoBlog 