Vapiseva mieli – tarina ahdistuksesta

Poikkeuksellisesti olen hyvin henkilökohtainen tällä kertaa… anteeksi.

Yleensä se alkaa joko palana kurkussa tai sydämen tykytyksinä. En tiedä kumpi on ensin: fyysinen oire vai mielen valtaava huoli. Ehkä ne syntyvät samanaikaisesti. Ensimmäisten oireiden jälkeen olotila vain pahenee pahenemistaan. Hikoilu lisääntyy, kädet vapisevat, nipistelevä tunne leviää raajoissa. Pään sisälle nousee myrsky muutamassa sekunnissa. On päästävä pois, mutta mistä? Aivan sama minne menee, niin ahdistus seuraa mukana. Haluaisi vain päästä omasta itsestä ulos ja juosta mahdollisimman kauas siitä. Edvard Munchin Huuto ei kuvaa lähellekään sitä tilaa, kun koko maailmankaikkeuden painolasti on juuri sillä hetkellä korvien välissä ja mikään rationalisointi ei auta.

Vähemmän tunnettu asia minusta on se, että olen elänyt vaikean ahdistuneisuushäiriön kanssa koko elämäni. Kaikki alkoi jo hyvin pienenä lapsena ja paheni nuoruudessa. Opin vahingossa nuoruudessani ”katkaisemaan” mieleni sisäisen maailman ja ulkoisen olemukseni välisen yhteyden. Korvieni välissä oli käynnissä täysi pyörremyrsky, mutta ulkoisesti tallustin kuin mitään ei olisi sattunutkaan. En koskaan saanut apua vaivaani, koska en osannut sellaista hakea. Ajattelin sen olleen täysin normaalia.

Kaikki ei kuitenkaan ollut normaalia. Yön pimeinä hetkinä kirosin vaivaani. Kerran löin itselleni mustan silmän, kun olin taas kerran ollut sen verran lamaantunut, etten ollut toiminut normaalisti. Toisinaan ahdistukseni peitteleminen vaati ylilyöntejä käytöksessä. Jokaiseen keskusteluun on osallistuttava ja kaikesta mahdollisesta on oltava valmis mielipide. Ahdistukselle ei saa antaa hetkeäkään tilaa kasvaa sisällä. On vain kohdistettava huomio muualle. Mutta siellä se lymyää taustalla ja kulisseissa. Pienenä kuiskutuksena ajatuksissa se muistuttaa olemassaolostaan. ”Et ole päässyt minusta eroon. Täällä sitä edelleen ollaan.”

Olen onnekas, että olen oppinut tulemaan toimeen oman ahdistukseni kanssa. Aikanaan paniikkihäiriöksi äitynyt ahdistuneisuus ei ole kyennyt pilaamaan elämääni kokonaan. Voi myös katsoa, että häiriöni on tehnyt minusta sen, mitä olen. Minusta ei kuitenkaan saa tekemälläkään ”vapaaksi ahdistuksesta” -mallia. Kaikki nämä oppaat ja opit lähinnä pilkkaavat häiriöstä kärsiviä. Törmäsin jokin aika sitten Hello Gigglesissä (ja kyllä, seuraan naisille tarkoitettuja kulttuurisaitteja) hienoon artikkeliin ”7 things people with anxiety want their loved ones to know” (tai no, siis se herätti minussa ajatuksia). Päätin muokata artikkelin neuvoja omakohtaisesta näkökulmasta eteenpäin. Eli, kun elämässäsi kohtaat ahdistuneisuushäiriöisen, niin muista ainakin nämä.

Vakuuttelu ei auta

Ahdistusneisuushäiriön syistä ollaan hyvin montaa mieltä. Pitkäkestoisen ahdistuneisuuden ja aivojen mantelitumakkeiden toimintahäiriöiden välillä on löydetty vahva yhteys. Mantelitumakkeet osallistuvat tunteiden käsittelyyn aivoissa. Ei siis ole mitenkään kaukaa haettua, että häiriö niiden toiminnassa voi synnyttää irrationaalisia pelkotiloja ja ahdistusta. Kun ahdistuneisuushäiriöistä yrittää vakuutella pois ahdistuksesta, niin se on vähän sama kuin puhuisi seinälle. Yleensä nämä vakuuttelut vain pahentavat häiriöön kuuluvaa häpeää. Eli ymmärrä, halaa tai ole vain lähellä, mutta älä yritä ylipuhua ahdistusta pois. Se lähtee pois aikanaan… valitettavasti vain tullakseen takaisin joskus tuonnempana.

Voi kun toisin voisi olla

Jos ahdistunut voisi olla ahdistumatta, niin usko pois, hän olisi ahdistumatta. Tämä muuten pätee aika moneen muuhunkin vaivaan. Se, että jokin sisällä synnyttää sen myrskyn, niin se vain syntyy. Asian kanssa voi oppia elämään ja jopa elää kuin sitä ei olisikaan, mutta kyllä se kaikilla häiriintyneillä siellä on. Moni tietää pelkojen olevan täysin irrationaalisia, mutta silti se pelon tunne lymyilee sisällä.

Olet niin helvetin tärkeä

Vaikka joskus tulee juostua pois paikalta, niin se ei tarkoita etteikö sinulla olisi merkitystä. Jokainen ystävä ja läheinen on tärkeä koko ajan. Ahdistuneisuushäiriö voi johtaa sosiaaliseen eristäytymiseen. Ahdistuksen iskiessä haluaa vain paeta paikalta ja kun se helpottaa, niin tuntuu siltä kuin kaikki sillat on poltettu. Ei ole ketään, jolle soittaa ja pyytää kävelyllä, kahville tai bisselle.

Ihan helvetin ärsyttävää sakkiahan ahdistuneet ovat. Yhtenä päivänä paras kaveri ja toisena taas käpertyy itseensä ja ei halua ottaa osaa mihinkään. Mutta se on se häiriö, ei ihminen sen taustalla. Ihminen on niin kiitollinen kaikista niistä rakkaista ihmisistä, jotka ympärillä jaksavat katsella hänen friikkailuaan.

Häiriön ei pidä antaa määrittää siitä kärsivää ihmistä. Kun ajatellaan aivojemme monimutkaista rakennetta, niin ei ole mikään ihme, että aika monella meillä on jotain pientä vaivaa niiden kanssa. Samoin me elämme monimutkaisessa sosiaalisessa maailmassa, jossa täysin priimakuntoisellakin harmaalla massalla varustetut menevät sekaisin. Täysin normaali ja terve ihminen taitaa olla harvinaisuus… eli hän jos joku on todellinen ”luonnonoikku”.

Vaikka ahdistuneisuushäiriöstä kärsivää ei voi vakuutella ulos ahdistuksesta, niin hänelle voi olla avuksi ja häntä kannattaa rohkaista etsimään apua vaivaansa. Joillekin sopii lääkitys. Toisille taas kognitiivinen terapia on ollut avain ratkaisuun. Mitään takuuvarmaa keinoa ei ole. Esimerkiksi nämä ahdistusoppaat on yleensä kirjoitettu jonkun tietyn keinon näkökulmasta ja niissä vakuutetaan sen auttavan kaikkia. Täyttä paskaa. Psyykkisten ongelmien kanssa ollaan sen verran monimutkaisten asioiden edessä, että niihin tuskin löytyy koskaan yhtä varmaa parannuskeinoa. Voi myös olla, ettei niitä koskaan kyetä täysi parantamaan. Oireita voidaan vähentää ja niiden aiheuttamaa vaivaa pienentää, mutta kokonaan niistä ei päästä eroon.

Päätän tämän avautumisen tähän. Toivottavasti antoi edes jotain jollekin… lupaan olla vastaisuudessa vähemmän henkilökohtainen.

Mainokset

2 kommenttia artikkeliin ”Vapiseva mieli – tarina ahdistuksesta

  1. Kiitos kirjoituksestasi. Onko sinulle löytynyt mitään apua esim. lääkityksestä tai terapiasta? Vai oletko vain rämpinyt yksinäsi ongelmasi kanssa? Nimim. yritän ymmärtää

    Tykkää

    1. Moi. Lääkityksellä oli apua paniikkikohtauksiin, mutta kognitiivista terapiaa en ole kokeillut. Ja tällä hetkellä ei ole tarvettakaan. Jokaisen kannattaa etsiä se oma keino selviytyä. Toisten kokemuksista on varmasti apua. Fake it until you make it -metodi on ollut mulla käytössä.

      Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s