Sotaa apatiaa vastaan

Kalliossa Alppikadulla Työväenopiston betoniaidassa oli yksi kaupungin pitkäaikaisemmista seinäkirjoituksista, jossa luki ”Sotaa apatiaa vastaan”. Sittemmin aita maalattiin ja seinäkirjoitus peitettiin astetta liian pirteällä maalilla. Kirjoitus on peräisin Maukka & Nahkatakkien saman nimisestä kappaleesta. Kappale taas kumpusi siitä nuorten turhautumisesta, jota he tunsivat tapahtumaköyhässä Suomessa 1970-luvun loppupuolella.

Tänään HSTV:n suuressa apatiakeskustelussa Suvi-Anne Siimes muisteli tuota nuoruuteensa kuulunutta kappaletta ja peräsi sen sanomaan perään. Keskustelu muuten liikkui vähäpätöisyyden ja merkityksettömien ajatusten ympärillä. Päivän Helsingin Sanomissa taas alustettiin lähetystä ”asiantuntijalausunnoin”, joiden mukaan Suomi on vajonnut apatian suohon. Mielenkiintoista tässä keskustelussa on, että taas kerran estradille on nostettu filosofeja (tai sellaisiksi itseään tituleeraavia). Filosofit ovat näköjään medialle ”hengen miehiä”, jotka soitetaan apuun suuren hädän keskellä.

Suomea sanotaan vaivaavan ”innottomuus ja neuvottomuus”. Kaukana näyttävät olevan ne vuodet, jolloin Manuel Castells kutsui Suomea maailman edistyneimmäksi tietoyhteiskunnaksi.  Mutta oliko Suomi koskaan niin edistynyt ja edellä aikaansa? Maamme teknologisessa maineessa näytti olevan paljon ilmaa. Muistan kuinka joskus vuosituhannen vaihteessa Helsingissä vieraili ryhmä teknologiavaikuttajia tutustumassa tähän ”pohjolan ihmeeseen”. Ryhmän mukana Suomeen saatiin yksi EFFin perustajista ja Grateful Deadille sanoituksia tehnyt John Perry Barlow. Kun miehelle esiteltiin limuautomaattia, josta kykeni ostamaan tölkillisen sokerilitkua kännykän tekstiviestillä, niin miehen reaktio oli lähinnä: ”Meh…”. Ja sitähän se oli – täysin yhdentekevä innovaatio.

Jos Suomen menestys olisi perustunut johonkin  konkreettiseen, niin me emme olisi vaipuneet alle kymmenessä vuodessa maailman huipulta pohjalle. Meille toitotetaan lehtien sivuilla ja uutislähetyksissä kuinka talouden tilanne on katastrofaalinen ja Kreikan kohtalo ei ole kaukana. Minne se vauraus ja hyvinvointi katosi? Harvemmin kysytään niitä syitä, jotka meidät tähän tilaan on sysännyt. Oliko aikaisempi menestys pelkkää harhaa? Kuka munasi näin pahasti?

Nykyinen hallitus tuputtaa meille yhteiskuntasopimusta (joka meidän tulee pakon edessä allekirjoittaa), mutta vastuullisten nimiä ei haluta huudella. Ei ole mitään sellaista yhteiskunnallista katastrofia etteikö joku siitä hyötyisi. Jos kaikki hyötyisivät vakaasta ja vauraasta yhteiskunnasta, niin sellainen meillä olisi edelleen. Kotimaisilla finanssitaloilla näyttää menevän erittäin hyvin. Tämän menestyksen arkkityypiksi on noussut Nalle Wahlroosin hymyilevät kasvot. En nyt suoraan osoita sormella Wahlroosia, mutta eräillä näyttää porskuttavat helvetin hyvin muun Suomen rämpiessä.

Vai rämpiikö koko Suomi? Tämä on hyvä kysymys. On ilmeistä, että perinteisillä teollisuusaloilla ollaan pahassa alasuhtanteessa, mutta toisaalta nuorten yrittäjien ”start-up” -skenessä näyttää menevän lujaa. Tai ainakin sellaista näytellään. Toinen asia on, tehdäänkö siellä kovinkaan merkittävää tulosta. Esimerkiksi seksikäs peliala nostetaan nopeasti framelle kovasta menestyksestä, mutta se ei työllistä kuin pari tuhatta ihmistä ja alan menestys on erittäin kausiluontoista. Yhtenä vuonna olet kukkulan kuningas ja parin vuoden päästä kukaan ei muista peliäsi (saatikka yrityksesi nimeä). Sitten on tietenkin Remedyn kaltaisia studioita, jotka ovat porskuttaneet jo 20 vuotta alalla. Valitettavasti tällaiset tapaukset ovat poikkeuksia.

Tästä päästäänkin kaikkein olennaisimpaan kysymykseen: kuinka todellinen koko suomalaisuuden käsite on? Onko mitään yhtenäistä ”suomalaisuutta” oikeasti olemassa? Koko ajatus yhtenäisestä kansasta on todella nuori ja kirjoitetun kielemmekin historia on hyvin lyhyt. Ennen Neuvostoliiton kanssa käytyä sotaa kansa ei ollut kovinkaan yhtenäinen. Eikä se sodan alussakaan sellainen täysin ollut. Sisällissodan arvet olivat syvät ja arvet eivät olleet kunnolla arpeutuneet. Tämän takia itsenäisyyden keskeisimmäksi symboliksi on noussut sota. Itsenäisyyspäivänä televisiosta katsotaan Tuntematon sotilas ja sotaveteraanit ovat pyhä aihe, joiden nimissä voidaan oikeuttaa vähän mitä tahansa (makaaberein ilmiö on skini-rasistin päällä oleva ”kiitospaita”).

Onko miellä mitään muita yhteenkokoavia kokemuksia kuin sota, jonka me hävisimme? Onhan meillä Lasse Virénin kaatumisen kautta voittoon juostu juoksu (München 1972 4eva!), Juha Mieto, Matti Nykänen ja tietenkin lätkän MM-voitto 1995. Liittykö meidän suuret yhteinäiskokemukset aina taisteluun? – Onhan meillä Sibelius, Aalto, Kivi ja Linna. Totta tuokin, mutta kuinka hyvin me tunnemme Sibeliuksen tuotannon? Entä Aallon? Kiven? Linnan? Ja ennen kaikkea, onko heidän tuotantonsa jotain sellaista, joka oikeasti on suomalaista?

Meille ei välttämättä ole luotu näitä yhtenäiskokemuksia. Valta ei ole niin yksioikoinen. Ennemminkin voidaan sanoa, että meihin on istutettu tämän suuren yhtenäiskokemuksen kaipuu. Kun yksittäinen urheilija voittaa, niin siinä voittaa Suomi, mutta hänen hävitessään häviön kokee urheilija. Samoin HIMin menestys Yhdysvaltojen levylistalla on suuri kansallinen saavutus, mutta limboksi osoittautunut uutuuslevy johtuu Ville Valon luovuuden ehtymisestä. Rintamatoveruutta ei kansalta heru. Kaveri jätetään tantereelle, koska vitut hänestä… luuseri!

Olkoot apatia todellista tai keksittyä, niin sitä vastaan tarvitaan taistelua. Apatia on myrkkyä mielelle ja se johtaa järjettömään paranoiaan. Paranoiassa ympärillä nähdään kuviteltuja uhkia, joita vastaan tulee puolustautua keinoja kaihtamatta. Kuulostaako tutulta? Suomen nykyistä ilmapiiriä leimaa paranoia. Sama pätee persulais-rasististon kuin puna-vihreistön piirissä. Ja harvempi kysyy sen kysymättä jääneen kysymyksen – kuka hyötyy eniten tästä tilanteesta? Vastaus tuohon kysymykseen paljastaa meille sen todellisen yhtenäiskokemuksen kohteen. Sen kohteen, jota vastaan meidän tulisi käydä sotaa. Mutta kuten nykyisessä maailmassa, niin todellinen valta piiloutuu ja toimii kulissien takana.

Ehkä Maukka & Nahkatakkien biisin sanoma on edelleen ajankohtainen.

Meiltä viedään rahat
Meitä potkitaan päähän
Meille sanotaan älä kysy
Me emme ole mitään

Inhoon, vihaan, inhoon
Täältä tullaan vaan
tahdon, tahdon
Sotaa APATIAA vastaan

Sanat iskevät tähän aikaan. Ehkä vielä paremmin kuin vuonna 1979. Maukka Perusjätkän tavaramerkiksi noussut moottorisaha johtaa juurensa siitä, että mies haki isänsä moottorisahan, kun nuorten jengi murtautui hylättyyn taloon josta tuli Kill City. Talo purettiin pari vuotta myöhemmin kuntien talon tieltä, mutta osa liikkestä siirtyi Lepakkoluolaan. Irvokkainta koko kuviossa on, että Nokia lunasti Lepakon tontin, rakennutti sinne toimistorakennuksen ja vuokrasi sen eteenpäin (koska poiketen alkuperäisestä suunnitelmastaan ei tehnyt toimistolla mitään… mutta se piti saada). Sota apatiaa vastaan lannistettiin… olisiko uuden taistelun aika?

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s