Woke

Muistan erittäin hyvin kun ensimmäisen kerran törmäsin ”woke-kulttuuriin”. Kuuntelin sivukorvalla kävelyllä podcastia Fucking Cancelled ja ihmettelin, että miksi heillä on jotain niin paljon vastaan Madonnan yleiseen tietoisuuteen nostanutta ”vogue” tanssia kohtaan. Tämän jälkeen aloin kuuntelemaan podcastia hieman tarkemmin ja ymmärsin, että puhutaan ”wokesta” ei ”voguesta”.

En ole ottanut osaa akateemiseen maailmaan kohta 25 vuoteen. Se on ollut kirous ja siunaus. Ehkä suurin siunaus on ollut, että en ole ollut juuri missään tekemisissä ”woke-kulttuurin” kanssa. Minua ei ole yritetty canceloida ja en ole joutunut sen suurempien skandaalien keskelle. Sen verran olen seurannut ”skeneä”, että tiedän tällaista tapahtuneen.

Mutta olen viimeiset vuodet seurannut mielenkiinnolla asian tiimoilta käytävää keskustelua. Erityisesti tulee nostaa Jarkko Tontti, joka on kunnioitettavalla antaumuksella analysoinut woke-kulttuuria (ja varmaankin saanut asiasta kuulla). Olen halunnut pysyä neutraalina sivustaseuraajana. Tämä ei johdu siitä, että pelkäisin konfrontaatiota tai hyväksyväni kyseisen ilmiön. Pyrin pysymään sivussa ihan mielenkiinnosta.

Yksi asia käydyssä keskustelussa kuitenkin jaksaa vaivata – mieletön vastakkainasettelun kiima. Ja hyvässä kunnon vastakkainasettelussa ja tappelussa ei ole mitään vikaa. Mutta kaikki kamppailu päätyy jossain vaiheessa edes puolipakotettuun rauhaan. Mutta tässä on jotain aivan muuta. Nykyistä woke-keskustelua on verrattu 1970-luvun taistolaisuuteen, mutta vertaus on mielestäni ontuva. Taistolaisuus oli sidoksissa voimakkaasti kommunistiseen puolueeseen, mutta samaa ei löydy wokesta.

Punk

Taistolaisuus kaatui omaan mahdottomuuteensa, koska siitä ei noussut sellaista nuorisoa yhdistävää tekijää, jonka sen olisi pitänyt olla. Se oli perimältään liian setämäinen. Lankoja vetelivät loppupeleissä pönöttävät äijät. Sen takia liike oli tuomittu kuolemaan alusta asti.

Mutta 1970-luvun lopussa syntynyt punk-liike oli jotain aivan muuta. Siinä näytettiin pönöttäville sedille (ja heitä seuraaville tädeille) keskisormea oikein kunnolla. Oli aivan sama, mitä sieltä pöntöstä selitettiin ”nuorisolle”, se oli lähtökohtaisesti väärin ja valhetta.

Punk tuli ja meni nopeasti. Mutta se jätti jälkensä. Edelleen tulee melkein kateellisena luettua ajoista, jolloin Anja Kauranen, Esa Saarinen etc. tekivät kirjallista vastarintaa. Oli siis joskus aika, jolloin kirjallisuudella oli merkitystä. Valitettavasti kaikkea tätä seurasi 1980-luku, jonka lapsi itsekin olen.

Commodore-64

Meidän 1970-luvun alkupuolella syntyneiden keskeisin sukupolvikokemus taitaa olla Commoder-64, jonka edessä istuimme opettelemassa digitalisaation aakkosia. Se, että tämä toteaminen on voimakkaan ”poikamainen” liittyy vahvasti woke-kulttuurin nousuun.

Punk-liikkeen jälkeen tuntuu, että nuorisokulttuuri laitettiin napsimaan rauhoittavia. Siellä me istuimme ensimmäisten kotitietokoneiden äärellä opettelemassa miten uusi totteleminen toteutetaan. Myönnetään, että syntyi hakkereita, mutta he olivat vähemmistöä, jolla ei koskaan ollut mitään merkitystä kulttuurillisesti kuin Pekka Himasen fantasioissa.

Näin retrospektiivisesti pitää sanoa, että oma sukupolveni (minä mukaanlukien) oli helvetin iso pettymys. Me imimme kuin äidinmaitoa kapitalismin sanomaa ja meistä kasvoi ällistyttävällä tehokkuudella pääomalle kilttiä tykinruokaa.

Otetaan esimerkiksi Google, jonka alkuperäinen slogan oli ”Don’t be evil”. Alkuperäinen tarkoitus on varmaan ollut ihan aito, mutta se sivuutettiin nopeasti ”taloudellisten tosiasioiden” edessä. Googlen tarina on minun sukupolveni tarina: idealismi väistyy taloudellisten faktojen tieltä, koska ei edes ymmärretä kyseenalaistaa näiden faktojen faktamaisuutta.

Ja viimein saapuu woke

Vihdoin saapuu woke, joka on ensimmäinen järkyttävä nousu barrikaadeille sitten punk-liikkeen. Poikien koodaama ja miesten markkinoima järjestys saa vastaansa liikkeen, joka ei enää hyväksy itsekuohintaa, vaan vaatii tililletekoa. Ja samantien mainitsen, että ylilyöntejä on tapahtunut. Mutta miten ei voisi olla tapahtumatta, koska mitään hegemonian kyseenalaistamista ei ole tapahtunut reiluun 40 vuoteen.

Minä tervehdin ilolla liikettä, joka oikeasti kyseenalaistaa sen mihin minä olen uskonut. En ole heidän kanssa samaa mieltä, mutta olen kuulolla. Laajentakaa perspektiiviäni. En lupaa ottaa kaikkea vastaan, mutta olen avoin, koska tiedän oman sukupolveni epäonnistuneen eeppisesti edellisten sukupolvien kyseenalaistamisessa. On aika katkaista kaula nöyrtymiseltä.

Mitä minun sukupolveni kyseenalaisti aikaisempien sukupolvien arvoista? Kävimme korkeintaan muutamissa laittomissa techno-bileissä ekstaasia nauttineina pyörittelemässä silmiämme hiilihapposavun seassa. No, olipa radikaalia. Minun sukupolveni on ehkä oidipaalistetuin sukupolvi sitten… ei tule mieleen.

Woke-kulttuurilla on oma sanomansa ja se on arvokas. Meidän aikaisempien sukupolvien käyttäytymisessä ja jopa teoreettisissa ennakko-oletuksissa on seassa paljon korjattavaa. On totta, että aivan käsittämättömiä ylilyöntejä on tapahtunut. Mutta kun se kuuluu nuoruuteen. Se sattuu. Mutta ilman sen läpikäymistä ei ole edistystä. Oma sukupolveni ei edistynyt niillä alueilla, joilla otetaan tänään edistysaskelia… go woke go!