Olen viimeisten vuosien aikana tehnyt paljon tuttavuutta kuoleman kanssa. En missään runollisessa ja dekadentissa mielessä, jossa flirttaillaan kuoleman ajatuksen kanssa, vaan sellaisen arkisen ja hyvin raadollisen kuoleman kanssa, joka kohtaa meitä kaikkia ikääntyessämme. Meistä onnellisimmat kohtaavat sen yllättävän kohtauksen seurauksena, jolloin henki on poistunut meistä ennen kuin kolautamme päämme maahan kaatuessamme. Onnettomimmat meistä kohtaavat vääjäämätöntä loppua kuukausia tai vuosia. Ja siitä on riisuttu pois kaikki arvokkuus.
Kuoleman hitaassa odottamisessa ei ole mitään ylvästä tai jaloa. Se ei ole mikään kasvattava kokemus, koska mitä varten tai mihin suuntaan ihminen kasvaisi, kun edessä on kaiken loppu? Hiipivän kuoleman odotuksessa kaikkein optimistisin meistä menettää ilon elämästä. Sitä lopulta alkaa toivoa, että seuraava sydämen lyönti olisi se viimeinen.
Puheet pitkästä elämästä muuttuvat raivostuttaviksi kirouksiksi, kun sen pitkän elämän saavuttaa. Ja tässä ei ”pitkällä elämällä” tarkoiteta ikää, vaan sitä ikää, kun siitä tulee pitkä… ihan liian pitkä. Pitkä ikä ja terveys eivät kävele koskaan käsikkäin. Kun eteen tulee se piste, jossa terveys jää jälkeen, alkaa pitkä ikä. Kyky toisensa jälkeen vähenee ja lopulta poistuu kokonaan. Pahimmassa tapauksessa jäljelle jää sängyssä makaava raato, joka elämän tahdon menettämisen jälkeen elää vasten tahtoaan.
On silmiä avaavaa katsoa silmiin, joista on kadonnut kaikki elämän ilo. Siinä silmiin katsoo katse, jonka keskeisin sanoma on: ”Vittu, kun kuolisi jo tänään”. Elämän ilon kadottaneessa katseessa ei ole enää mitään vanhuuden viisautta tai suurta sanomaa jälkipolville. On ainoastaan etova tunne jäljellä olevaa elämää kohtaan. Kaikki edessä oleva on pelkästään pahenevaa pahoinvointia ja kipua. Elämä on jo kadonnut ja jäljellä jäänyt hengittäminen on tuskaista lopun odottamista.
Kun kyky ottaa henki pois omin käsin on poistunut kehosta, olisi armollista antaa eutanasialle tilaa. Ei mitään laitteiden päältä kytkemistä, vaan armollinen lääke. Puheet punaisista ja sinisistä pillereistä voidaan lopettaa täysin turhana Hollywood-löpinänä. Tarvitaan ainoastaan yksi valkoinen tabletti, jonka nielemisen jälkeen kaiken lopettava kuolema saapuu täydellä varmuudella.
Meille tuputettava terveyskiihkoilu on ansa ja umpikuja. Kun me kuolemme, niin kehomme tulisi olla siinä kunnossa, että sillä ei tehdä enää mitään. Kun me kuolemme, niin kehoissamme pitäisi näkyä eletty elämä. Antiikkiarvo kuuluu tavaroille, ei eläville organismeille. Hyvin säilynyt ruumis mätänee maassa samalla tavalla kuin kulutettukin. Kulutetussa ruumiissa eli suuremmalla todennäköisyydellä onnellisempi ihminen.
Kenenkään meistä ei tulisi saavuttaa koskaan pitkää elämää. Pelkän elämän pitäisi riittää.
SchizoBlog 