Kirjoittaminen pennillä sanaa kohti on naurettavaa. Jos oikeasti haluaa tienata miljoona dollaria, niin paras tapa on perustaa oma uskonto.
L. Ron Hubbard
Kaikki transsendenssiin kurottavat uskonnot ovat poikkeuksetta ihmiselle haitallisia ja niitä pitää välttää mahdollisimman tehokkaasti, jos haluaa elää elämisen arvoista elämää. Useat niistäkin uskonnoista, jotka eivät tavoittele havaintokokemuksen ulkopuolelle jäävää ovat haitallisia, koska ne on perustettu pelkästään varastamista varten. L. Ron Hubbardin perustama skientologia kuuluu kaikissa sen ilmenemismuodoissa jälkimmäiseen.
Vain sellainen uskonnollinen elämä voi johtaa elämisen arvoiseen elämään, joka ei ota itseään, ihmistä tai maailmaa vakavasti. Vitsin muotoon puettu uskonto tai uskonnon muotoon puettu vitsi diskordianismi on yksi sellaisista uskonnoista. Sen perustivat Gregory Hill (1941–2000) ja Kerry Thornley (1948–1998) istuessaan 1950-luvun lopulla Los Angelesilaisten keilahallien baareissa. Tässä voidaan nähdä vahva vaikutus elokuvaan The Big Lebowski (1998).
Mutta ennen kuin voimme edetä kohti diskordianismia, niin meidän pitää mennä sinne, mistä kaikki aina alkaa… eli antiikkiin.
Kauneimmalle
Kuten yleensä hyvät tarinat, niin tämäkin alkaa bileistä. Eikä ihan mistä tahansa bileistä, vaan Thessalian kuninkaan Peleuksen ja merenjumalattaren Thetin häistä. Juhliin ei oltu kutsuttu eripuraisuuden jumalatarta Eristä. Tästä tökeryydestä herneen nenäänsä vetänyt Eris päätti laittaa hulinaksi ja heitti hääjuhliin kultaisen omenan, jossa luki ”τῇ καλλίστῃ” (tē(i) kallistē(i)) mikä tarkoittaa suomeksi ”kauneimmalle”.
Kreikkalaisten jumalat erosivat meidän sankarillisista diktaattoreista siinä, että heillä oli omat vikansa. Hera (Zeuksen parempi puolisko), Athene (tiedon ja sotimisen jumalatar) ja tietenkin rakkauden jumalatar Afrodite katsoivat, että omena kuuluu heille. Tämän visaisen ongelman joutui ratkaisemaan Troijan prinssi Paris. Hera lupasi valinnasta Parikselle koko maailman valtakunnaksi. Athene lupasi mainetta niin paljon kuin Paris halusi. Afrodite kuitenkin tiesi, mistä narusta vetää ja lupasi nuorelle pistoksissa kiehuvalle prinssille, että kaunein nainen maan päällä rakastuisi Parikseen. Omena meni Afroditelle, joka näytti keskisormea Heralle ja Afroditelle.
Spartan kuninkaan Menealoksen vaimo Helena sattui olemaan sillä hetkellä maailman kaunein nainen ja meidän kiimainen prinssimme tietenkin päätti lähteä testaamaan tsäänssinsä. Ja koska jumalatar oli jotain luvannut, niin pitihän se paikkansa. Helena rakastui Parisiin, joka palasi Troijaan varastettu Helena mukanaan. Menealos tykkäsi kyttyrää Pariksen tempusta ja aloitti kuuluisan Troijan sodan.
Se parempi luomiskertomus
Koska sota on kamalaa ja muutenkin sotatarinat ovat tylsiä, niin jätetään spartalaiset ja troijalaiset kalistelemaan miekkojaan sinne antiikin muinaisuuteen. Palataan tässä vaiheessa diskordianismiin, mutta pysytään myytin äärellä ja sukelletaan diskordianismin luomiskertomukseen.
Kaiken alussa oli pelkkä tyhjyys. Koska tyhjyys on tylsää ja siinä kyllästyy aikojen saatossa, niin tyhjyys synnytti itselleen kaksi tytärtä – Eris ja Aneris. Tämä Eris on samainen, joka antiikissa heitti kultaisen omenan. Koska tyhjyys oli ja on edelleen yksineuvoinen (eihän hän muuten olisi tyhjyyttä tai voisi lisääntyä), niin hänen tytär Eris oli samanlainen. Hän syntyi raskaana ja synnytti kaiken sen, mikä ei ole tyhjyyttä – mikä aika pitkälle tarkoittaa meidän rakasta maailmankaikkeutta.
Aneris taas oli lisääntymiskyvytön, mutta hänellä oli tärkeä rooli kaiken sen kanssa, jota ei ole. Aneris on siis kaiken ei-olemassaolon syy ja tarkoitus. Tämä ei riittänyt Anerikselle, vaan hän tuli mustasukkaiseksi ja alkoi varastamaan Eriksen lapsia vieden heitä ei-olemassaoloon. Näin kaikki maailmankaikkeudessa syntyvä häviää aikanaan. Eris synnyttää olemassaoloa ja Aneris vie niitä ehtiessään ei-olemassaoloon.
Diskordianistisen luomiskertomuksen mukaan alussa kaikki oli kaaosta. Eris huomasi, että syntyneitä asioita järjestämällä hän pystyi luomaan uusia kauniita asioita. Kaaos on järjestynyttä ja epäjärjestynyttä ja nämä kaksi napaa leikkivät keskenään.
Roomalaiset nimesivät Eriksen Discordiaksi… eli siitä diskordianismin nimi.
Kaaosta komisario Palmu
Ajatellaanpa hieman kaaosta. Suuri osa länsimaisista ja itämaisista uskonnoista ja uskomusjärjestelmistä näkevät järjestäytymättömyyden vahingollisena tai vähintäänkin vältettävänä. Melkein kaikki etsivät maailmasta jotain järjestystä ja merkitystä. Meihin on istutettu vimmainen tahto ymmärtää. On yksi asia, jota me emme voi ymmärtää ja se on kaaos. Joka kerralla, kun alamme ymmärtämään sitä, niin me asetamme sen johonkin järjestykseen. Näin kaaos pakenee meiltä. Me emme koskaan voi sitä ymmärtää emmekä me voi sitä saavuttaa.
Ei siis ihme, että se näyttäytyy ymmärtämisvimmaiselle ihmiselle vihollisena. ”Sinä perkele, joka et alistu minun tajuntani ymmärryksen alaisuuteen. Kiroan sinut!” Kaaos osoittaa meille meidän oman paikkamme. Maailmankaikkeudessa on aina se jokin, jota me emme tavoita. Meidän ymmärryksemme raja kulkee siinä ja sen ulkopuolella on ymmärtämättömyys.
Diskordianismi taas suorastaan palvoo kaaosta. Me emme pääse siitä eroon elämässä, koska me elämme sen keskellä. Kaikki meidän rakastamamme järjestys syntyy kaaoksen päälle. Kaaos on puhdasta metafysiikkaa. Kaiken olemassaolon alla lymyilevä elementti. Tässä me samalla ymmärrämme diskordianistisen kaaoksen olevan kaikesta aikaisemmasta olevasta eroavaa differenssiä.
Diskordianismin keskeiset periaatteet voidaan muodostaa seuraavasti.
- Kaiken on oltava kaaosmaista
Diskordianismissa arvostetaan kaaoksen voimaa ja sitä, että maailma on epäjärjestyksessä. Sen sijaan että yritettäisiin löytää järjestystä kaikessa, diskordianismin kannattajat pyrkivät hyväksymään kaaoksen ja nauttimaan sen tarjoamasta vapaudesta. - Kaikki on totta, mutta ei välttämättä tosi
Diskordianismin mukaan kaikki näkökulmat ovat yhtä päteviä, eikä ole olemassa absoluuttista totuutta. Tämä periaate kannustaa ihmisiä katsomaan maailmaa monipuolisesti ja arvostamaan erilaisia näkökulmia. - Älä usko mihinkään
Diskordianismin kannattajat suhtautuvat skeptisesti kaikkiin dogmeihin ja vakaumuksiin, mukaan lukien omaansa. Tämä periaate kannustaa ihmisiä tutkimaan ja kyseenalaistamaan kaikkea, mitä heille esitetään, ja muodostamaan omia mielipiteitä. - Jokainen on pyhä hullu
Diskordianismissa ei ole hierarkioita tai auktoriteetteja, ja kaikki ihmiset ovat yhtä tärkeitä. Tämä periaate kannustaa ihmisiä olemaan omia itsejään ja hyväksymään toisten erilaisuuden. - Ota kaikki kevyesti
Diskordianismin kannattajat eivät ota elämää liian vakavasti. He arvostavat huumoria ja naurua, ja pyrkivät löytämään iloa elämästä. - Epäjärjestys on uusi järjestys
Diskordianismissa ei ole tavoitetta saavuttaa järjestystä. Sen sijaan kannattajat hyväksyvät epäjärjestyksen ja käyttävät sitä mahdollisuutena luovuuteen ja innovaatioon.
Diskordianismi on siis se kauan kadotettu oikea uskonto ja kaikkien uskontojen pohjalla vaikuttava vähemmän vakava pohja. Siinä vaiheessa, kun ihminen alkoi ottaa uskonnon vakavasti, niin hän menetti itsensä sinne jonnekin, jonne ei koskaan olisi pitänyt mennä. Valitettavasti tie ulos tästä solmusta tulee kulkea kaikkia niitä ratoja pitkin, joita solmu on aikojen saatossa kiemurrellut.
RAW
Pahoittelut jo tässä vaiheessa, mutta tästä tulee ”all male panel”. Meidän on nostettava esille seuraava mies nimeltä Robert Anton Wilson (1932 – 2007). ”Suuri yleisö” tuntee hänet paremmin Robert Shaen kanssa kirjoitetusta Illuminatus! -trilogiasta (1975). Teos sai alkunsa, kun kummatkin Robertit olivat töissä Playboy -lehdessä, jossa heidän toimena oli käydä läpi lukijoiden lähettämiä kirjeitä. Varhaiset diskordianistit olivat ottaneet Playboyn levityskanavakseen. Shea ja Wilson ymmärsivät, että he olivat kohdanneet jotain aivan ainutlaatuista. Syntyi idea scifi-teoksesta, joka sisälsi salaliittoteorioita ja happoista kulttuuria.
Mutta ennen kaikkea Illuminatus! sisälsi kaiken keskeisen diskodianismista. Koska trilogiasta tuli myyntimenestys, niin samalla diskordianismista tuli tunnetumpaa kuin sen perustajat olivat edes kuvitelleet.
Valitettavasti aikojen saatossa kaikki tämä väljeni ja kaikkein kyllästyttävin kulttuuri imi hapen kaikelta elinvoimaiselta. Etenkin 1980-luvulla länsimaissa mekastanut reaganismi otti kohteekseen kaiken hippiaatteen. Sen seurauksena meillä tuskin on enää mitään vastakulttuuria. Huvittavasta uskonnosta siirryttiin takaisin kuolemaakin vakavampaan tuomiopäivän kirkollisiin menoihin. Ja kaikkea tätä kansa saatiin haluamaan ällistyttävän helpoilla julkisuustempuilla.
On totta, että vastakulttuurin edustajat eivät ole viattomia. Tietenkin kaikki vallattomuus vuosi yli äyräidensä ja johti kohtuuttomuuksiin. Thomas Pynchonin myöhäiskauden teos Inherent Vice (2009) on jo nimestään asti hyvä muistutus, että meille arvokkaat asiat pilaantuvat helposti. Kun psykedeliasta tulee pelkkää nautintoa takaa-ajavaa narkomaniaa, niin me päädymme kotien sohvilla makaaviin nisteihin, jotka eivät saa mitään muutosta aikaiseksi. Vapaa seksi muuttuu yllättävän helposti seksuaaliseksi hyväksikäytöksi. Eriksen uutta luova synnyttäminen häviää Aneriksen ei-olemassaolon houkutukselle. Pelkkään järjestykseen tähtäävä halu pyrkii kieltämään kaaoksen ja lopulta kieltää itse halun – halua ei-mihinkään… pelkkää nihilismiä.
Kirjallinen realismi – kuolematon suomalainen monoliitti
Missä me sitten olemme tänä päivänä? koska kaikki tiet johtavat suomalaiseen kirjallisuuteen, niin sinne mekin päädymme (halusimme tai emme). Kuuntelin viikolla Jarkko Tontin podcastia, jonka jaksossa vieraana oli nuoruuteni suuri sankari Markku Eskelinen. ”Suurelle yleisölle” Eskelin on tunnettu Jyrki Lehtolan kanssa kirjoitetusta kirjallisesta pamfletista Jälkisanat/Sianhoito-opas (1987).
Kun kyseinen pamfletti ilmestyi, niin kirjallisuus maassamme vielä merkitsi jotain. Nykyään se on typistynyt lähinnä äänikirjapalvelusta kuunneltavaksi taustakohinaksi ennen melatoniinin vaikutuksen alkamista.
Mutta ennen kaikkea kotimaisessa kirjallisuudessa edelleen kuuluu huuto realismin perään. Kun joku kehtaa kirjoittaa jotain epärealistista (ellei sitä alleviivatusti ole julkaistu scifin tai spefin kategorioiden alaisuuteen), niin korvia kirvelevä kirskunta repii tärykalvoja: ”Mitä tämä on? Pitääkö tämä ottaa tosissaan? Miksi tämä ei kerro mitään todellisuudesta?”
Vaatimus realismiin on vakava keskushermostoa vahingoittava kansantauti, jonka keskeinen oire on kognitiivinen vääristymä meille kaikille yhteisestä todellisuudesta, jota olisi mahdollista dokumentoida meille kaikille samalla tavalla avautuvalla tekstillä. Hirveä tauti, jota varten kehitetyt lääkkeet ovat olleet kiellettyjä maassamme yli 50 vuotta. Keskeinen suomalainen paranoia koskee melkein poikkeuksetta päihteitä.
Diskordianismi on mentaalisten ugrien pahin painajainen. Mitä vähemmän on luovuutta, sitä mukavammin menee niillä, jotka tahtovat kaiken kuolemaa. Kulttuurista tulee luksuspalvelua, jotta suomalaisuus tapetaan perussuomalaisuuden edestä. Absurdiudesta tehdään hyve ainoastaan niissä tapauksissa, joilla voidaan paaluttaa mielten orjuuttaminen järjestyksen alaisuuteen. Kunhan tahto ei-olemassoloon voittaa tahdon elää ja synnyttää uutta. Kuinka moni asia syntyy jo kuolleena… ilman sydäntä?
SchizoBlog 