Lievä prosopagnosia

Sanahirviö “prosopagnosia” määritellään seuraavasti:

Prosopagnosia (kreik. prosopon, ’kasvot’ + a- kr. ’ei’ + gnosis,kr. ’tieto’) eli kasvosokeus tarkoittaa vaikeutta tunnistaa ihmisiä kasvojen perusteella.
(Wikipedia)

Se on hieno esimerkki siitä kuinka neurologinen vaiva saa järjettömät mittasuhteet ihmisen elämässä. Kun ihmisen kasvot eivät sano mitään, niin kadulla kävelee vastaan pelkkiä tuntemattomia. Sosiaalisissa tilanteissa tulee käteltyä ja esiteltyä itsensä ihmisille, jotka on jo tavannut (jotkut jopa useampaan kertaan). Ja tämä tietenkin on huonoa käyttäytymistä tai muuten vain käytöstapojen puutetta.

Olin jo pitkälle 40-vuotias kun minulla todettiin lievä prosopagnosia. Se oli helpotus. En ollutkaan käytöstavaton moukka. Minulla ei ole täyttä kasvosokeutta, mutta olen jonkinlainen rajatapaus. Olen huomannut, että kun kerron poikkeavuudestani uudelle tuttavuudelle, niin hänen kasvonsa painautuvat mieleen helpommin. Jo ennen diagnoosia olin jo kehittänyt strategian moikata kaikkia vastaantulijoita, jotka jotenkin tuntuvat tutuilta. Enpä ainakaan jää sitten ikäväksi tyypiksi, joka ei tunnista toista. Enhän minä oikeasti tunnista, mutta moikkaan aika montaa tyyppiä päivän aikana.

Onneksi tunnistan kaikki läheiset, duunikaverit ja suuren osan naapureista (niissä menee se raja, että kaikkien naapureiden kasvot eivät jää mieleen… moikkaan kaikkia rapussa vastaantulevia varmuuden vuoksi). Kasvosokeuteen liittyy vahvasti teiden ja katujen sokeus. Varsinkin autoillessa eri tiet ja liittymät ovat minulle täysin samanlaisia. Yhtä samaa harmaata pötköä. En yksinkertaisesti tunnista niitä ellen ole kulkenut samaa reittiä kymmeniä kertoja. Samoin uusiin osoitteisiin suunnistaminen on suunnattoman vaikeaa. Onneksi kännyköiden reaaliaikaisesti päivittyvät karttasovellukset osaavat kertoa välittömästi, kun olen kävelemässä väärään suuntaan.

Kasvosokeus on yksi monista neurologisista häiriöistä, joista useat meistä kärsivät päivittäin. Kun toinen käyttäytyy omituisesti, niin ehkä ensimmäisen asian ei tarvitsisi olla tuomitseminen. Tieto ei lisää tuskaa, vaan vähentää sitä. Esimerkiksi touretten syndroomassa ihminen voi kiroilla isoon ääneen julkisilla paikoilla. Varsinkin hermostuessa alkavat kirosanat ja rienat lentää isoon ääneen. Kuinka moni meistä osaa ajatella tällaisen tapauksen yhteydessä: “Jos hän voisi olla tekemättä noin, niin hän jättäisi varmaan sen tekemättä.” Oma lievä neurologinen vaivani on opettanut minulle paljon ihmisestä; jokapäiväisessä elämässä me teemme jatkuvasti oikeusmurhia.

Riippuu ihan miten me katsomme elämää. Toisaalta voimme sanoa olevamme vaillinaisia omine vajavaisuuksinemme. Mutta toisaalta, me olemme täydellisiä omassa olemassaolossamme. Ne pienet “virheet” eivät olekaan virheitä, vaan ne tekevät meistä omia itsejämme. Absoluuttinen virheettömyys tekisi meistä näkymättömiä. Juuri ne pienet skrubut olemassaolossamme tekevät meidät näkyviksi. Virheettömyys on huomaamattomuutta.

Tarinan opetus. Kun seuraavan kerran tapaat omituista käyttäytymistä, niin kysy. Voit saada vaihtarina mielenkiintoisen tarinan, jonka ymmärtäminen rikastuttaa elämääsi. Ja jos kävelen sinua vastaan kaupungilla ja en moikkaa, niin moikkaa sinä. En ehkä muista kasvojasi, mutta muistan sinut.

Advertisements

One thought on “Lievä prosopagnosia

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out /  Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out /  Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out /  Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out /  Change )

Connecting to %s