Nuoren vihaisen miehen kirjat

Kirjallisuus on aina merkinnyt minulle paljon. Tämä ei ole mikään uutinen minut tunteville tai blogiania aikaisemmin lukeneille. Mutta tulipa se nyt mainittua mahdollisimman selkeästi. Kun käyn kirjakaupoissa, niin minut valtaa harras hurmio. Selailen kirjojen sivuja maistellen pätkiä sieltä täältä. Liutan sormiani kirjojen selkämyksiä pitkin ja kuten yleensä, pyrin kävelemään kaupasta ulos ainoastaan yksi uusi kirja kainalossa.

Tai oikeammin pitäisi sanoa, että ”minut valtasi harras hurmio”. Entisten kirjakauppainstituutioiden on pitänyt keksiä uusia liiketoiminnan muotoja harvenevien asiakasmäärien tuuhentamiseksi. kauppojen hyllyjen tarjonta paljastaa sen surullisen tosiasian, että suomalaiset eivät ole enää lukijakansaa. Tietenkin hyvä kysymys on, että olikovatko suomalaiset sitä koskaan. Olivat tai eivät, mutta lukijoita suomalaiset ovat vähenevässä määrin.

Ja tämä ei iske päin kasvoja pelkästään Akateemisen tai Suomalaisen kirjakaupan myyntitiloissa. Suomalaisten masentava lukemisen taso näkyy myös kirjastojen hyllyjä selatessa. Kallion kirjasto valmistui juuri suuresta remontista. Harmikseni huomasin kaunokirjallisuudelle varatun hyllytilan vähenneen ja samalla tarjottavan kokoelman kaventuneen. Tämä ei siis tarkoita kirjojen määrän vähentymistä, vaan sen sisällöllisen laadun heikentymisenä; vähemmän klassikkoja ja enemmän ”best sellereitä”.

Tämän alennustilan keskellä kirjallisuus on astunut elämääni uudella voimalla. Olen yrittänyt lukea noin 100 kirjaa vuodessa. Se ei ole mikään älytön saavutus; noin kaksi kirjaa viikossa ei ole mikään suoritus. Ja jokaista kirjaa ei tarvitse lukea kannesta kanteen. Mutta elämässäni oli noin kymmenen vuoden pimennys, jolloin lukeminen jäi vähemmälle (se ei koskaan poistunut, mutta väheni huomattavasti). Syitä oli monia, mutta suurin niistä oli älyllinen laiskuus.

On sanottu, että tyhjät aukot elämässä ovat mielenkiintoisempia kuin ”täydet tilat”. Kirjallinen tyhjiö oli tavallaan välttämätön, jotta voisin asettua uudestaan kirjallisuuden eteen paljain silmin. Viimeisenä projektina palasin nuoruuteni ja varhaisaikuisuuden tärkeisiin ”klassikkoihin”. Miltä ne kirjat, jotka aikoinaan merkitsivät kaikkea, näyttäytyvät tänään. Samalla kirjoihin palaaminen toimi oivana keinona tarkastellaan uudelleen, mitä siitä vihaisesta nuoresta miehestä kasvoi.

En kuitenkaan sukella näistä kirjoista kuin yhteen, joka sopii vallan mainiosti skitsoanalyyttiseen projektiini. Mutta ennen tätä on hyvä katsoa peruutuspeilin kautta sitä, mitä minä olin nuorena miehenalkuna (nyt puhutaan ikävuosista 18 – 25). Olin siis tyypillinen vihainen nuori mies. Vihainen olin osittain syystä ja osittain syyttä. Vihasin yksittäisiä ihmisiä ja samalla heidän kautta koko ihmiskuntaa. Tässä vihaisuudessani olin naiivi, naurettava ja samalla hyvin hyvin masentunut. Tummat pilvet tuntuivat jumittuneen pääni yläpuolelle. Näin jälkeenpäin tuolle vihaisuudelle osaan nauraa, mutta samalla osaisin olla siitä huolestunut, koska se että tänä päivänä hengitän tätä ilmaa, ei ole itsestään selvää. Murroskausien kasvukipujen ja syvän masennuksen välillä kulkee monilta huomaamaton raja.

Mutta kirjallisuus on pelastanut minut enemmän kuin kerran. Ensimmäisen kerran se astui elämääni juuri opittuani lukemaan. Aloin lukemaan Aku Ankan lisäksi sanomalehtiä. Ahmin kotiin tulleesta Kansa Uutisista kaiken mahdollisen vaikken ymmärtänyt yhtä kymmenesosaa lukemastani. Vasta myöhemmin löysin nuorten kirjallisuuden. Kolme etsivää -sarja muodosti pakopaikan varhaismurrosiässä hormonien aiheuttamista tuntemuksista. Ensimmäinen ”oikea romaani” oli Saarikosken suomentama J. D. Salingerin Sieppari ruispellossa. Holden Caulfieldin tarina räjäytti mieleni. Mikään ei ollut samaa sen jälkeen.

Kirjallisuus ei ollut enää eskapismia elämästä, vaan elämää itseään ja vielä enemmän. Jo hyvin varhain ymmärsin kirjastosta lainaamieni teosten sivuilta, että elämässä ei tarvitse olla yksin ongelmiensa kanssa; aina löytyy joku kirja, jossa sen kirjoittaja painii samojen ongelmien kanssa. Ja mitä useammin löytyy enemmän kuin yksi kirja samasta ongelmasta erilaisia vastauksia tarjoten.

Esimerkiksi Herman Hessen Arosusi oli aikoinaan suuri tiekartta elämään. Nyt lähestyessäni samaa ikää kuin kirjan päähenkilö Harry Haller, niin teos vaikuttaa lähinnä huvittavalta elämänfilosofiselta kevytpohdinnalta. Henry Millerin Kravun kääntöpiiri (myös Saarikosken suomentama) on edelleen kirjallisilta saavutuksiltaan kiistaton, mutta hänen seksuaalisuudella ylikyllästettyn boheemielämän kuvaus ei vain enää osu ja uppoa. Charles Bukowskin Naisia vaikutti vuonna 2018 surumieliseltä sekoilulta, jossa ei mikään ei enää herättänyt romanttista kuvaa kirjaili-juoposta. Ehkä vuosien saatossa matkattujen mailien aikana on maistanut liian paljon kyseisten teosten tarjoamaa elämää ja ei se niin vaikuttava kokemus sitten kaiken kaikkiaan ollut.

Mutta yhteen teokseen haluan palata tarkemmin. Kyseessä on Markku Eskelisen ja Jyrki Lehtolan kirjallinen pamfletti Jälkisanat/Sianhoito-opas vuodelta 1987. Teos on edelleen merkittävä teos kahdessa merkityksessä. Ensiksi, teos on malliesimerkki nuorten vihaisten miesten teoksesta, jossa kaikelle vanhalle annetaan kyytiä ja kukaan ei säästy herjoilta. Kirjallista vallankumousta teos ei saanut aikaiseksi, mutta vittuuntumista sitäkin enemmän. Eskelisen ja Lehtolan teosta on haukuttua aiheesta ja aiheetta sen ilmestymisestä saakka. Haukkunsa se on ansainnut ranskalaisen nykyfilosofian (lähinnä dekonstruktio ja skitsoanalyysi) ohuen ymmärtämisen osalta. Vielä ohuempaa ymmärrys tätä filosofista traditiota kohtaan on ollut sen kriitikoilla. Joten Eskelisen ja Lehtolan innostus on hyvin ei-suomalaista, joka yleensä päätyy haukkumaan, kritisoimaan tai muuten vain poissulkemaan sen, mitä ei ymmärretä eikä viitsitä tehdä mitään asian korjaamiseksi.

Mutta teoksen toinen sanoma on edelleen ajankohtainen. Suomessa ei ole koskaan osattu käydä sivistynyttä keskustelua kulttuuristamme. Ota tarkastelun kohteeksi Markku Eskelisen esseen ”Lakritsipenis ja omenansyönnin ammattilaiset: tutkimus G. H. von Wrightin kulttuurikritiikistä” (Jälkisanat/Sianhoito-opas, s. 18 – 34). Minulla henkilökohtaisesti ei ole mitään vastaan von Wrightiä. Itse asiassa minulla oli hänen eläessään ilo ja kunnia tavata von Wright pariin kertaan ja hänen valloittava persoonansa jätti ikimuistoisen jäljen. Ja itse asiassa ei Eskelinenkään näytä kirjoittavat von Wrightistä itsestään vaan siitä keskustelun köyhyydestä, jota maassamme käytiin kulttuurista 1980-luvulla. Sama älyllinen köyhyys vaivaa edelleen kulttuuridebattia (itse asiassa olemme monessa mielessä taantuneet edelleen Eskelisen ja Lehtolan teoksen ilmestymisen jälkeen).

Eskelinen ottaa hampaisiinsa von Wrightin teokset Ajatus ja julistus (1955), Humanismi elämänasenteena (1978) ja  Tiede ja ihmisjärki (1986). Von Wright oli saanut kannuksensa niin sanotun analyyttisen filosofian piirissä ja hänen elämäntyönsä keskittyi lähinnä logiikkaan ja kielifilosofiaan. Myöhemmällä iällä von Wright alkoi keskittymään maassamme yleisimpiin ihmisen elämää koskeviin aiheisiin sekä kritisoimaan vallalla ollutta tieteellistä asennoitumista luontoa kohtaan. Meillä Suomessa on ollut pitkään vallalla käsitys, että tieteen hyvin rajatulla alueella meritoituneet akateemikot pätevöityvät samalla kommentoimaan yhteiskuntaa, kulttuuria ja elämää. Näin ei esimerkiksi Ranskassa ole, vaan näihin aiheisiin tulee meritoitua samalla tavalla kuin tieteen muillakin osa-alueilla. ”Kaikkien alojen asiantuntija” olisi tässä mannermaisessa traditiossa lähinnä huono vitsi. Eskelinen kritisoikin von Wrightin kulttuurikriittisiä teoksia seuraavasti.

Trivialiteeteilla terrorisointi on yhteistä von Wrightin kolmelle esseekokoelmalle […]. Tämän piirteen ansiosta ne soveltuvat hyvin suomalaiseen kasvatusperinteeseen. Lahjakkaat lapset saa helposti tottelemaan uhkaamalla: jos et syö kaurapuuroasi, niin von Wright tulee ja kertoo, että se on valmistettu viljasta.
(Jälkisanat/Sianhoito-opas, s. 19 – 20)

Tämä ohut perehtyneisyys kulttuuridebattiin ilmenee juuri Eskelisen maalaamalla trivialisoimisena. Esimerkiksi edelleenkin poliitikon jäätyä kiinni epäeettisestä toiminnasta, niin argumentiksi käy: ”lakia on noudatettu”. Taskuvarkaallakin on ryhdikkäämpi moraalinen selkäranka kuin juridiseen oikeaoppisuuteen vetoaminen eettisesti täysin kestämättömän teon oikeutuksena.

Huvittavaa on myös puheet länsimaisen kulttuurin kriisistä ja katoamisesta. Se ei ole ollut mikään uutinen yli 100 vuoteen kenellekään muulle kuin suomalaisille ”intellektuelleille” ja oikeistoa tukeville uutiskanaville Yhdysvalloissa. Edellisille tämä on anteeksiantamatonta, koska aina on osattu sanoa Nietzschen olleen ihan paskaa, mutta jäädään kiinni housut kintuissa, että eipä hänen tuotantoon ole tutustuttu edes pintapuolisesti. Fox News ja Breitbart News ovat lukunsa ihan itsessään. Keskeisintä on, että kotimaiset älyköt eivät ymmärrä tai osaa hävetä, että rypevät samassa sivistyksellisessä matalikossa amerikkalaisten tollojen kanssa.

Kulttuurikritiikkiä ei opita keskittymällä teoreettiseen fysiikkaan tai filosofian periferisempiin aiheisiin. Se on oma taitolajinsa ja pintapuolisesta tutustumisesta huolimatta erittäin vaikeaa, jotta se olisi onnistunutta.

Valitettavasti Eskelinen ja Lehtola sortuivat oman kritiikkinsä helmasyntiin julkaistessa omat kaunokirjalliset teoksensa. Postmoderneille kriitikoille kävi harvinaisen selväksi, että hyvän kirjallisen teoksen kirjoittaminen ei olekaan niin helppoa. Markku Eskelisen Nonstop. Trilogian muiden osien synoptinen marginaali (1988) oli yksi kotimaisen kirjallisuuden suurimpia mahalaskuja ikinä. Miltein yhtä alhainen pohjanoteeraus oli Jyrki Lehtolan Tule takaisin Olmi! (1990). Myöhemmin Lehtola on ansioitunut iltapäivälehtien vittuilevana kolumnistina. Eskelin jatkaa vähemmän ansiokasta uraansa kotimaisen kirjallisuuden uudistajana, jonka keskeisin vaikeus on uudistaa oma tuotantonsa edes auttavissa määrin mielenkiintoiseksi.

Mutta nuorena ylioppilaana Eskelisen ja Lehtolan teos oli tuulahdus raikasta ilmaa. Oman huoneen seinien sisällä tapahtunut kirjallisuuden harrastaminen ei enää näyttäytynyt nörtiltä harrastukselta, vaan ymmärsin sen olevan aivan yhtä hurjaa kuin kitaran soittaminen bändissä. Olen edelleenkin Jälkisanat/Sianhoito-opas -teokselle velkaa sen, että kiinnostuin aikoinani skitsoanalyysistä ja hieman vaikeammin avautuvasta kirjallisuudesta.

Enää en ole nuori ja vihaisuuskin on laantunut lähinnä rajalliseksi välinpitämättömyydeksi. On turha tuhlata energiaansa suuttumalla asioista, jotka eivät ole sen arvoisia. Suomessa käytävä keskustelu kulttuurista on edelleen sitä samaa kahvipullan tuoksuista konsensusta, jossa ei tulla koskaan pääsemään puussa alimpia oksia korkeammalle. Ihmisen ongelmien pohtiminen vesittyy ennemmin tai myöhemmin Marco Brjuströmin ”nami-nami -filosofiaksi”, jossa vatsan hieroskelun tuoma lyhyt dopamiini-shotti aivoissa on syvällisintä, mitä kyetään tarjoamaan.

Ehkä sittenkin olen enemmän Arosuden Harrya, joka on pettynyt oman aikansa kulttuuriin ja odottaa hidasta kuolemaansa… tai sitten en. Palaan seuraavan neljännesvuosisadan kuluttua edellisten ja nykyisten klassikkojeni pariin.