Sivistyksemme tyhjenevät hyllyt

Ihailen Kansalliskirjastomme johtajaa Kai Ekholmia. Hän on niitä harvoja akateemisen maailman edustajia, jotka ovat asettuneet avoimesti poikkiteloin hallituksemme leikkauspolitiikkaa vastaan. Ekholm kieltäytyi niistä irtisanomisia, joita hänen oli asetettu toteuttavan yliopiston säästöohjelman mukaisesti.

Kyse ei ole pelkästään leikkauksia vastustavasta jäärästä, vaan maamme perustuslaista, joka velvoittaa turvaamaan kulttuuriperintöämme. Ei tule mieleen keskeisempää instituutiota maassamme, jonka tehtävä muodostuisi juuri tuon perinnön turvaamisesta kuin Kansalliskirjasto. Mutta ennen kaikkea Ekholmin kapinassa on kyse rajojen vetämisestä; jossain vaiheessa on lyötävä nyrkki pöytään ja karjahdettava: ”Nyt riittää!”

Olen samaa mieltä Kansalliskirjastomme johtajan kanssa siitä, että nykyisen hallituksemme ”sivityspolitiikka” on lyhytnäköistä ja typerää.

Minun silmissäni heidän harjoittamansa politiikka on äärimmäisen sivistymätöntä, naiivia, keskinkertaista ja valheellista. Jos insinööritausta, wannabe-poliitikkotausta, Iltalehden toimitussihteerinä toimiminen ja tee-se-itse-uskonto-soinismi-mitätahansakansaanmenee -politiikka ovat tätä uutta sivistysfilosofiaa, en halua olla siinä mukana.

Vuonna 2016 ollaan romuttamassa sitä sivistyksellistä pohjaa, jonka pohjalle tuleva menestys tulisi rakentaa. Ei tarvitse olla mikään suuri älykkö ymmärtääkseen, että pohjan ollessa hatara koko rakennus tulee romahtamaan omaan mahdottomuuteensa ennemmin tai myöhemmin.

Vaikka ”painettu sana” on siirtymässä kiihtyvällä vauhdilla digitaaliseen muotoon, niin se ei poista kirjastojen ja muiden arkistojen merkitystä mihinkään. Me voimme tiettyyn pisteeseen asti koneellistaa indeksoinnin, luetteloinnin, sisällönkuvausen ja muun mekaanisen organisoinnin, mutta konsultaatio ja kokoelmien käyttöopastus säilyy hyvin pitkälle ”analogisena”. Mitä syvemmälle akateemisiin tarpeisiin sukelletaan, sitä enemmän tämä analoginen toiminta korostuu.

Ja ennen kuin kaikki materiaali on tallennettu digitaaliseen muotoon, niin tämä prosessi vaatii käsiä työn tekemiseksi. Kirjojen koneellinen skannaus on parantunut huimasti, mutta virheettömäksi sitä ei ole saatu. Ja juuri virheettömyys on arkistoinnin keskeinen päämäärä, ei tehokkuus. Pienikin epämääräisyys arkistoinnissa voi tuottaa myöhemmin mittaamatonta tuhoa väärinkäsityksien muodossa.

Sipilän, Stubbin ja Soinin sivistysvihamielinen hallitus näyttää laittaneen kaikki panokset uuden Nokian löytämiseen. Ahneuden kostuttamin silmin he etsivät sampoa, joka toisi rikkauden takaisin maahamme. Mutta kuten koko Kalevala, niin uusi sampokin on pelkkää tarua. Mitään uutta Nokiaa ei tule. Meidän on palattava takaisin työpöydän äärelle ja aloitettava työskentely.

On totta, että Nokia pelasti maamme edellisen laman kourista, mutta samalla se merkitsi kaikkien munien laittamista samaan koriin. Jokainen sivistynyt ihminen tiesi tämän johtavan tuhoon, kun kori putoaa maahan. Ja juuri niin Suomelle kävi. Ne, jotka eivät tunne historiaansa ovat tuomittu toistamaan aikaisempien sukupolvien virheet. Samoin on totta, että Nokian menestys perustui hyvin pitkälle suomalaiseen insinööritaitoon. Valitettavasti sen menestyksen säilyttäminen olisi edellyttänyt insinööritaidon ulkopuolista osaamista, jota ei osattu hyödyntää.

Mutta sormen osoittaminen teknologisen taidon saarnaajia kohtaan on vain puolet totuudesta. Se, että maamme akateeminen maailma on joutunut nykyiseen tilaansa, on osittain selitettävissä akateemisen maailman omalla toiminnalla. Yksi asia, jota harvemmin osataan yliopistopiireissä on elevator pitch. Jokaisen tulisi osata summata oman osaamisensa ydin pariin lauseeseen, jonka kykenee esittämään 20 sekunnissa. ”Tuota noin… on vähän vaikea summata noin lyhyesti se, mitä teen”. – Aivan niin! Sen pitääkin olla vaikeaa ja juuri siksi siihen tulisi sijoittaa aikaa ja vaivaa huomattavasti enemmän kuin 20 sekuntia kerran uransa aikana.

Kenelläkään ei ole varaa olettaa, että hänen toimintansa arvostus pysyy vakiona, kun se on kerran saavutettu. Menestys on saavutettavissa kovalla työllä, mutta sen säilyttäminen vaatii vielä enemmän työtä. Jos maassamme on unohdettu sivistyksen merkitys, niin voidaan sanoa että tuon merkityksen arvoa ei ole vaalittu. Ja mikä muu instituutio yhteiskunnassamme voi vaalia tämän merkityksen arvostuksen jatkumista kuin akateeminen maailma itse. Ei tarvitse kuin kohdistaa katse nykyiseen tilanteeseen, niin ymmärtää akateemisen maailman epäonnistuneen tässä tehtävässään.

Vuoren korkeimmalla huipulla elämän salaisuuden löytänyt guru jää mitättömyydeksi, jos hän ei laskeudu alas laaksoon opettamaan kansalle viisauttaan. Ja jos hän ei osaa selittää oppimaansa kansalle ymmärrettävällä kielellä, niin hän ei eroa mitenkään torin laidalla puille huutelevasta kylähullusta. Ja kyllä –  tämä kaikki on vaikeaa. Huomattavasti vaikeampaa kuin tulee ajatelleeksi. Sen takia siihen tulee varata aikaa ja vaivaa.

Akateeminen kirjakauppa maaliskuun ensimmäinen 2016

Liioittelematta voin sanoa, että olen käynyt Akateemisessa kirjakaupassa vähintään kerran kuudessa vuodesta 1988. Olen nähnyt kirjakaupan muutokset neljänä vuosikymmenenä. Se on elänyt aina, mutta viimeisen vuoden aikana uudellen järjestelyitä näyttää tapahtuneen enemmän kuin koskaan ennen. Entinen lehtiosasto sai tehdä tilaa Starbucksille jo vuonna 2013, mutta onko tämä jo kolmas ”remontti” vuoden aikana?

Uuden isännän ote alkaa jo näkymään, mutta muut muutoksen tuulet ovat olleen aistittavissa jo pitkään. Ennen Akateemisesta löysi Proustin Kadonnutta aikaa etsimässä jokaisen osan, jos oli tarve. Nyt ei löydy ensimmäistäkään osaa. Filosofiaosasto on typistynyt muutamaan hyllymetriin, jonka keskeisiä niteitä näyttävät olevan erilaiset onnellisuusoppaat (Aistillinen hieronta ja parisuhde). Vuoden vanhoja ”uutuuksia” löytyy entistä harvemmin alati lyhenevien kirjahyllyjen tarjonnasta.

On suorastaan akateemisuuden irvikuvaa kutsua tätä kirjakauppaa Akateemiseksi. ”Peruskuluttajuuden kirjakauppa” olisi oikeampi nimi. Ja tämä ei ole pelkästään pilkkaa.  Akateemisuus ei ole kovin mediaseksikästä näinä aikoina. Luulisi Bonnierinkin käärivän paremmat rahat olemalla ”koko kansan kirjakauppa”, jossa kansa tietää ja määrittää hyvän kirjallisuuden kriteerit. Miksi leikkiä Stockmannia, kun on Tokmanni?

Takaisin kirjoituspöydän äärellä

Vaikka halveksun Kai Ekholmin tavoin nykyisen hallituksen toimia koulutuksen ja tutkimuksen saralla, niin sitä enemmän tunnen vastenmielisyyttä mediaa kohtaan, josta on tullut vahtikoiran sijaan sisäsiisti puudeli, joka ryntää sinne minne sen käsketään rynnätä. En tiedä kumpi on huonompi: media, joka vaiennetaan vai media, joka vaikenee ymmärtämättä, että se vaikenee. Tehkää omat johtopäätöksenne.

Pelottavaksi nykyisen tilanteen tekee se, että meidän ulko- ja turvallisuuspolitiikan pyörittäminen näyttää olevan ”sivistyspolitiikkaakin” katastrofaalisemmassa jamassa (en sitten tiedä onko seurausta hallituksen ”sivistyksen” tasosta). Yhdysvaltojen asevoimien osallistuminen Suomen armeijan johtamiin sotaharjoituksiin on aiheuttanut sellaisen poliittisen pyörremyrskyn täällä, että asiasta ei varmasti ole mitään selkeää kuvaa Washingtonissa tai Moskovassa. Kummassakin päässä ihmetellään: ”Mitä helvettiä nämä suomalaiset oikein meinaavat?”. Tämä hämmennys on hyvin epätodennäköisesti seurausta nerokkaan ulko- ja turvallisuuspoliittisen strategian toteuttamisesta. Jos olen väärässä, niin nostan käteni pystyyn kunnioittavasta ihailusta.

Mihin tämä maa on menemässä? – On kysymys, joka nousee mieleeni päivittäin… liioittelematta. Olen huolissani kotimaani kohtalosta. Haluaisin tuntea ylpeyttä ja tervettä isänmaallisuutta, mutta tuon tunteen tuntemisesta tehdään jatkuvasti vaikeampaa ja vaikeampaa. Päätän (kohta) tämän kirjoituksen lainaukseen Kansalliskirjastomme johtajan sanoihin, jotka allekirjoitan sataprosenttisesti.

Itsenäisyyttään juhliva Suomi valmistautuu merkkivuoteen katsomalla oman sivistyksensä tyhjeneviä hyllyjä.

Me pelkäämme niin paljon Orwellin painajamaista utopiaa, jossa kirjat poltetaan, että emme ymmärrä pelätä Huxleyn realistisempaa utopiaa, jossa kirjallisuus on menettänyt merkityksensä; sen kuolemaa ei kukaan ymmärrä edes surra. Meidän aikakautemme on menossa kiihtyvällä vauhdilla jälkimmäistä painajaista kohti ja se on huomattavasti pelottavampaa kuin Orwellin painajainen.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s