Yksinäisyyden äärellä

Ystäväni jakoi Facebook wallilleni The Rational Malen postauksen ”The Myth of the Lonely Man”. Miesasiablogeille tyylille uskollisena postaus oli täynnä maskuliinista sankaritarinaa siitä kuinka tosi mies kohtaa yksinäisyyden uljaasti pää pystyssä mitään häpeilemättä ja tämä tekee hänestä vastustamattoman naisten silmissä. Kuten kuvaan kuuluu kirjoitus paasaa alfa- ja beta-uroksista sekä sisältää omituisia lyhenteitä, joilla pyritään luomaan vaikutelmaa veljellisestä miesten salaseurasta kuin latenssi-ikäiset pojat (LTR = ”long term relationship”, AFC = ”average frustrated chump”…).

Kirjoituksen olisi pitänyt johtaa ajatukseni analysoimaan menistien infantiilia tilaa ja yleistä noloutta, mutta tällä kertaa pysähdyin usean päivän ajaksi yksinäisyyden äärelle. Suhteeni yksinäisyyteen on aina ollut ristiriitainen; toisaalta kärsin sen pitkittyessä (tapahtuu usein) ja toisaalta hakeudun sen äärelle (tapahtuu liian usein). Vaikeuksien kohdatessa hakeudun autiolle saarelleni kauaksi muista. En sen takia, että olisi liian ylpeä pyytääkseni apua. En sen takia, että en luottaisi ystäviin. En sen takia, että en uskaltaisi avautua läheisilleni. Eristäydyn siitä yksinkertaisesta syystä, että joskus vain minä itse tiedän parhaiten, miten asiat saadaan kuntoon.

Sitten on hetkiä, jolloin tunnen kaipuuta toista kohtaan elämässä. Kaipuu, joka ei täyty ja alkaa synnyttämään turhautumista sisällä. Sydän alkaa levottomaksi ja tila asunnossani alkaa ahdistamaan. Tuntuu kuin koko kämppä kutistuisi ympärille ja on päästä ulos avoimen taivaan alle. Seurassa kaikki tuo unohtuu ja elämä tuntuu normaalilta. Kestää aikansa, kun kaipuun kautta syntyvä frustraatio saa taas otteen sydämessä. Mutta se on ihmisenä olemisesta maksettava hinta. Ei se minnekään katoa vaikka kuinka eläisi ”seurassa”.

Saan kaikissa luonnetyyppianalyyseissä tulokseksi ekstrovertin. Yleensä vielä hyvin äärimmäisen sellaisen. Minulla meni vuosia opetellessa sietämään ja tulemaan edes auttavasti toimeen hiljaisten introverttien kanssa. Samalla se on ollut opintomatka omaan hiljaisuuteen ja yksinäisyyteen. Siihen vähäiseen introspektioon johon luonteellani kykenen. Jotain perää varmaan näissä luonneanalyyseissä on. Me vain emme aina osaa suhtautua omaan persoonallisuuteemme luontevasti. Se, että me synnymme jonkinlaiseksi persoonaksi ei leimaa meitä eikä ole meidän syy. Me emme itsellemme voi mitään, mutta me voimme muuttaa suhtautumista persoonallisuuttamme kohtaan.

Neuroottinen ja pakonomainen yksinäisyyden välttely johti minut entistä tuskallisempaan yksinäisyyteen. Yksinäisyyteen, jota tuntee keskellä parisuhdetta. Ristiriitaisesti sen suhteen oli päätyttävä, jotta pystyin katkaisemaan yksinäisyyteni kahleet. Ja sanottakoot se tässä suoraan, että syylliseksi ei siihen umpisolmuun voinut luetella ketään. Sormen osoittaminen tähtää aina omaan sydämeen. Rakkaus on väliaikaista. Se päättyy aina: viimeistään toisen kuolemaan. Elämän suurimpia vaikeuksia – ainakin itselläni – tuntuu olevan oppia päästämään tarpeeksi ajoissa irti jo menetetystä. Tuntea onnellisuutta siitä, mitä on saanut ja olla kaipaamatta sitä, mitä ei enää koskaan voi saavuttaa.

Ehkä joku askeesissa elävä munkki tai muu maailmasta poiskääntynyt voi saavuttaa tilan, jossa hän ei enää halua mitään. Itse en tällaiseen oikein voi uskoa. Minä haluan loputtomasti ja jatkuvasti. On kuitenkin ymmärrettävä, että haluaminen ja saaminen  ovat kokonaan erillisiä asioita. Voi aivan hyvin haluta jotain saamatta sitä koskaan ja saada kaiken, mutta halua se ei sammuta. Halu, josta tässä puhun, ei itse asiassa etsi tyydytystä ja sammuttamistaan. Me voimme nähdä tuon halun ennemminkin luovana voimana, joka synnyttää uutta. Sen ei ole koskaan ollutkaan tarkoitus saavuttaa mitään jo olemassaolevaa, vaan luoda uutta. Ja koska se aina on luomassa uutta, niin se ei voi sammua. Sitä ei voi tyydyttää.

Kuinka paljon on puhuttu siitä kuinka taide syntyy tuskasta. Mutta se on vain väärin ymmärrettyä halua. Sisintä raastava tuska ei ole kipua, joka tulee ja menee. Tuska on väärin kääntynyttä halua. Sydänsuru voi johtaa suureen luovuuteen, mutta tuon luovuuden energiaa on halu. Halu, joka ajaa meidät tuskaisiin ihmissuhteisiin, koska me ymmärrämme sen väärin. Halu ajaa meidät toisen seuraan, mutta se ei koskaan tyydytä halua. Halu menee eteenpäin vaikka me kuinka pyrkisimme jäämään paikoillemme.

Onko elinikäinen tai yleensä pysyvä parisuhde täysi mahdottomuus? Tätä ei rakkauden väliaikaisuus välttämättä tarkoita. Me tarvitsemme toisia ihmisiä tullaksemme toimeen. Jotkut meistä voivat vetäytyä luontoon ja elättää itsensä siellä yksinäisyydessä, mutta vastasyntyneinä hekin tarvitsivat toista huolehtimaan heistä. Ja tätä riippuvuussuhdetta jatkuu varsin monta vuotta. Sanoa, ettemme tarvitse toista ihmistä, on täyttä sontaa. Myös vanhetessamme me alamme tarvitsemaan uudestaan toisten apua. Vaikka rakkaus tulee ja menee, niin se ei tarkoita ettemmekö voisi elää toistemme kanssa. Ja jokainen pidemmässä parisuhteessa elänyt tietää, että se menneeksi luultu rakkaus voi yllättäen tulla takaisin keskelle parisuhdetta. Vaikka halu etenee, niin meidän ei pidä ymmärtää sitä geologisesti. Eteneminen tapahtuu intensiteeteissä eikä ulottuvuuksissa.

Huomaan ajatukseni ainakin juoksevan omituisia polkuja keskellä yksinäisyyttäni. Ehkä tätä on se tunne, kun ei tunne olevansa yksin edes ollessaan yksin. Edelleenkin minulle outo tunne, jota tulee opetella tuntemaan useammin. Tuo omituinen tuntematon toinen sisälläni, jota kutsun haluksi. Aina jossakin muualla kuin täällä. Sisäinen Duracell-pupu, joka vie kohti uusia seikkailuja.