On Aleksis Kiven päivä, joka tunnetaan myös suomalaisen kirjallisuuden päivänä. Muutamat jaksavat tänä päivänä muistuttaa, että Aleksis Kiven nimi oli alunperin Alexis Stenvall ja on niitäkin, jotka ovat ristineet tämän päivän ”etuoikeutetun suomalaisen mieskirjailijan päiväksi”. Kummatkin näkökulmat ovat oikeutettuja: suomalaisuuteen kuuluu olennaisena osana ruotsinkielisyys ja maassamme on ollut vankka asema mieskirjailijoilla. Tähän ei hirveästi vaikuta se tosiasia, että maaliskuun 19. päivänä vietetään Minna Canthin ja tasa-arvon päivää ja se on ollut virallinen liputuspäivä vuodesta 2003.
Mutta se siitä, koska juhlapäivät ovat juhlapäiviä, joilla valitettavasti vähenevässä määrin on merkitystä. Etenkin näin suomalaisen kirjallisuuden päivänä on hyvä kohdistaa katse Arkadianmäelle, jossa maata hallitsee kotimaiselle kulttuurille ja etenkin kirjallisuudelle vihamielinen hallitus. Tämä muistui erittäin hyvin mieleen lukiessani Emilia Männynvälin Instargram-postausta.
Niinpä. Kirjallisuutta piirittää moni vihollinen samanaikaisesti. Kaikki eivät ole pelkästään kotimaisia, vaan ilmiö on globaali. Hallinnollisten vihollisten rinnalla kulkee valitettavasti ”lukeva yleisö”. Eniten Emilian kirjoituksessa resonoi omia näkemyksiäni, että kirjallisuus ei ole kaikukammio. Kirjallisuus (ja laajemmin taide) ei voi typistyä pelkäksi konformiksi. Saa se sitäkin olla, mutta ei rajoittua sellaiseksi.
Kävin viime viikonloppuna katsomassa ystävieni kanssa parjatun Joker: Folie à Deux -elokuvan. Rakastin sitä, koska se oli ennen kaikkea keskisormen nosto yleisön (sekä studion että sarjakuvakustantajan) suuntaan. Verkossa vellovat kritiikit voidaan typistää sanoihin ”kukaan ei halunnut tätä”. Aivan niin. Te ette sitä halunneet, mutta te kaikki tarvitsitte sen. Te ette välttämättä tarvinneet itse elokuvaa, mutta te ehdottomasti tarvitsitte sen protestin. Protestin kohteena oli yleisö, josta on tullut kadulla Jokeri-hahmon nimeä huutavaa massaa. Tämä massa ummistaa silmänsä kaikelta muulta paitsi siltä, mitä he odottavat saavansa. Mikään muu ei kelpaa. Pertti Avola kirjoitti Hesarissa tästä aiheesta sen verran taidokkaasti, että se kannattaa käydä lukemassa.
Ilmiö ei kuitenkaan (valitettavasti) rajaudu elokuvayleisön itkupotkuraivareihin, vaan on osa vaarallisen laajalle levinnyttä ilmiötä. Minulla ei ole tarpeeksi syvällistä kulttuurillista tutkimusta takana, että kykenisin selkeästi ilmaisemaan, milloin ja missä tämä kaikki sai alkunsa. Eli keskityn tähän aikakauteen. Yhdysvalloissa suuri osa kansasta ei tahdo hyväksyä vuoden 2020 vaalitulosta (Suomessakin näitä epäilijöitä on omituisen paljon). Mitään kiistattomia todisteita vaalituloksen vilpillisyydestä ei ole esitetty, mutta sitäkin enemmän epäilyjä.
Yhdysvaltoja kutsuttiin aikanaan maailman vahvimmaksi demokratiaksi. Sen keskeinen tunnusmerkki oli, että vaalit voittaneen presidentin takana seistiin vaikka oma ehdokas ei voittanut vaaleja. Ja kyllä. On siellä aina ollut näitä epäilijöitä, mutta suuri yksimielisyys kansan keskuudessa on ollut Yhdysvaltojen vahvuus. Vahvuus, joka näyttää kaikonneen.
Mitäs hemmettiä tällä on tekemistä suomalaisen kirjallisuuden kanssa? Hyvin paljonkin. On jo vuosia puhuttu kupliintumisesta, jonka keskellä me kaikki elämme. Taiteen tehtävä on puhkoa reikiä kupliin ja osoittaa meidän elävän sellaisen sisällä. Tai ainakin niin aikanaan oli. Nyt tuosta kuplasta on tehty potero ja reiät sen pinnalla kielletään. Mitä reikäisempi kupla, sitä tiukempaan sykkyrään ihminen kääriytyy. Kuplasta on tullut identiteetti, jonka rei’ittämisestä on tullut suoranainen rikos tai ainakin uhka, jota vastaan pitää taistella.
Kun kirjallisuus hyväilee lukijan omaa kuplaa, niin se palkitaan hyväksynnällä. Ja vielä pahempaa; lukijasta kuin lukijasta on tullut mielestään kriitikko, jonka asemaa ei tule kyseenalaistaa. ”Jokainen mielipide on yhtä arvokas” on yhtä irvokas valhe kuin ”kyllä kansa tietää”. Mielipuolisin lukijan kritiikki koski kirjan kansikuvaa, joka antoi olettaa teoksen olevan kevyttä rantalukemista kesällä. Kun teos ei sitä ollut, niin se oli kirjailijan vika… en mainitse kirjailijaa tai teosta, koska… voi hyvä Sylvi sentäs, mitä paskaa toiset joutuvat ottamaan vastaan kirjansa ”kritiikkinä”.
Olen jo aikaisemmin kirjoittanut lukija diktatuurista. Kirjallisuus ei ole kaikukammio. Yksi sen tehtävistä on häiritä tasapainoa ja suorastaan vittuilla lukijalle. On kirjallisuutta, joka on oikeasti pahansuopaa ja jopa suoranaista pahuutta. Kun lukee Markiisi de Sadea, niin kaiken sen irstailun ja sadismin takaa paljastuu tarpeeksi rohkealle lukijalle vakava eettinen pohdinta: mikä on se perusta, jolle arvomme on rakennettu? Ja tässä kohdassa keskeinen sana on ”rakennettu”. de Saden tuotannossa arvot ovat aina konstruktioita, joiden kautta paljastuu jotain niitä perimmäisempää – perusta. Ajattelija, joka pitää arvoja luomattomina tai jostain korkeammalta taholta annettuina kieltää tämän perustan arvojen taustalla. Hänen voidaan katsoa oikeutetusti elävän pilvilinnoissa. Ja juuri tätä meidän aikakauden ihminen haluaa.
Kun koronan takia me jouduimme elämään eristyksissä toisistamme, niin on hyvin ymmärrettävää joiden psyykeen olleen koetuksella. Itsellänikin oli erittäin vaikeita aikoja noina kuukausina. Mutta samalla maastamme löytyi uskomaton määrä tartuntatautien asiantuntijoita, jotka mielestään tiesivät paremmin asioiden laidan kuin THL:n asiantuntijat. Kun Venäjä hyökkäsi Ukrainaan, niin melkein yhtä runsas määrä sota-asioiden ja modernin geopolitiikan asiantuntijoita näytti ilmestyvän kuin tyhjästä kansan keskuudesta. Näitä kumpaakin ryhmää (jotka olivat hyvin pitkälle samoja henkilöitä) yhdisti vahva tosiasioiden ja todellisuuden kielto. Kun ympäröivä maailma ei vastannut omia odotuksia, niin vika löytyi maailmasta, ei odotuksista.
Poteroitumisen ongelma on, että se ei tarjoa mitään ulospääsyä omasta kierteestään. Se toimii samalla mekanismilla kuin skitsofrenia (sen kaikissa muodoissa): harhat toimivat harhojen reaaliteettitestauksen perustana. Todellisuuskäsitys, joka perustuu todellisuudelle kestää kyseenalaistamisen. Miten todellisuuden kyseenalaistaminen voisi uhata todellisuutta? Myös näkökulmien pluralismi ei uhkaa todellisuutta. Maailma on rikas ja ihmeellinen paikka, mutta silti se on aina maailma. Se ei katoa pois ajattelemalla toisin. Se ei myöskään tottele ajatusta. Voin vaikka kuinka ja paljon ajatella, että voisin nostaa itseni ilmaan hiuksistani vetämällä, mutta näin ei tule tapahtumaan… ei vaikka kuinka hyvä stoori siitä saataisiin aikaiseksi.
Kirjallisuuden ja kulttuurin viheliäisin vihollinen on itse totuus. Kun kaikesta tulee totta, niin fiktio menettää kaiken merkityksensä ja se katoaa olemattomuuteen. Fiktion keskeisin voima tulee siitä, että se on fiktiota. Kuviteltu ja keksitty tarina on tiettyä väkivaltaa kieltä kohtaan. Siinä käytetään aivan oikeaa ja ymmärrettävää kieltä, mutta se ei kerro mitään maailmasta kielen ulkopuolella… ei ainakaan suoraan, vaan epäsuorasti.
Meidän paranoidis-skitsofreenisena aikakautena kaikesta tulee totta. Jokainen merkki ja oksan risahdus alkaa merkitä. Kaiken takaa etsitään jotain merkitystä ja samalla kadotetaan se, mikä oikeasti merkitsee. Me emme elä merkityksettömyyden aikakautta, vaan me olemme keskellä aivan liiallista merkitystä. Kaikki merkitsee ja juuri siksi mikään merkityksellinen ei tässä sekasorrossa pääse enää esille.
Fiktion pinnallisuus on vaihtunut faktuaalisuuden tukahduttavaan syvällisyyteen. Kun kaikki merkitsee, niin mikään ei ole enää merkityksetöntä ja sen takia kaikki merkitys on menettänyt merktyksensä. Tässä aikakaudessa on joidenkin mielestä täysin järjellistä sanoa, että Floridaan iskenyt hurrikaani Milton on demokraattisen puolueen järjestämä, koska tottakai he kykenevät hallitsemaan luonnonvoimia. Ja ällistyttävän suuri osa amerikkalaisista uskoo näin. Suomessa koronarokotteita vastustetaan, koska niiden avulla ihmisiin istutetaan 5G-siruja tai muita haitallisia aineita… koska kaikki on totta!
Fiktion voima piilee sen fiktionaalisuudessa. Niin kauan kun lukija ymmärtää, että liikutaan fiktion piirissä, niin mitään vaaraa ei ole. Siinä vaiheessa, kun lukija (tai kirjoittaja) ei enää kykene erottamaan fiktiota faktasta, on siirrytty skitsofreeniselle pinnalle. On skitsofreenisia pintoja, jotka eivät ole kenellekään vaarallisia, mutta on pintoja, jonne kenenkään ei tulisi astua. Meidän aikakaudella tämä ero on hämärtynyt vaaralliselle asteelle. Skitsofreniaan sairastunut henkilö on harvoin vaarallinen ympäristölleen, mutta paranoidis-fasistinen ryhmä ei kykene mihinkään muuhun kuin tuhoon ja tappamiseen.
Näin olemme päässeet lukuisien koukeroiden ja sivupolkujen kautta tähän pisteeseen. Istun Aleksis Kiven päivänä lempibaarini (Maltainen Riekko) loosissa Aleksis Kiven kadulla ja itse asiassa viereisessä pöydässä minua noin 30 vuotta nuoremmat henkilöt lukevat ääneen Aleksis Kiveä… niin monta tasoa. Mutta keskeisintä on, että me elämme tällä hetkellä keskellä kirjallisuuden kohtalon hetkiä. Monet viholliset saavat vapaasti hyökätä meidän kulttuurimme keskeisintä instituutiota vastaan ja niin vähän se näyttää meidän kulttuurissa eläviä kiinnostavan. Henkinen itsemurha on noussut kansalliselle tasolle. Ennätys tämäkin…
SchizoBlog 