Mikä hyvää ja pahaa vaivaa?

Ei ole sattumaa, että vähän aikaa sitten kirjoitin särkyneistä internet-unelmista. Tiesin odottaa tätä kirjaa. Ja on mainittava, että kyseessä on minulle varsin tuttujen ajattelijoiden tekemä teos. Eli kyseessä ei ole kirja-arvostelu sen perimmäisessä merkityksessä. Tämä on teoksen lukemisesta syntyneitä ajatuksia ja kehittelyjä.

Itse teoksesta sen verran, että kun Suomessa julkaistaan filosofis-kriittinen pamfletti (sellainen tämä on, mutta ei määritelmällisesti ”ohuehko kirja tai lehtinen”), niin kyseessä on aina merkittävä tapaus. Samoin internetistä kirjoitettaessa vajotaan valitettavan usein tekniseen termien muodostamaan suohon, jossa ei koskaan päästä itse asiaan eli ilmiöön. Mutta Veikka Lahtisen ja Pontus Purokurun Mikä internetiä vaivaa? (Kosmos, 2024) ei tuhlaa sivuja TCP/IP-protokollan historialle tai sille, oliko ARPAnet jo internet vai ei… kuten teoksen alussa lainattu Melvin Kranzberg manitsee, niin teknologia ei ole hyvää eikä huonoa. Mutta teknologiasta kirjoittaminen (etenkin Suomessa) on valitettavan usein hemmetin huonoa.

Näin 30 vuotta myöhemmin, kun muistelee internetin alkua, niin siihen kohdistettu optimismi ja unelmat naurattavat. Mutta samalla ne muistuttavat, että meillä oli anarkistiselle, hierarkiattomalle ja maantieteelliset rajat ylittävälle verkolle todellista tilausta. Me halusimme löytää uuden digitaalisen mantereen, jolle rakentaa jotain sellaista, mitä ei analogisessa maailmassa ollut mahdollista.

Sosiaalisen media aikakaudella on huvittavaa muistella kuinka vallankumouksellista ensimmäiset chatroomit olivat. Ja kyllä. Oli vaikka mitä kommunikaatiota harjoittavia yhteisöjä ennen chatroomeja, mutta ne eivät merkinneet juuri kenellekään mitään. Se, että muutama tuhat tietotekniikan ammattilaista keskusteli verkkovälitteisesti jo 1980-luvulla, on ihan kiva kuriositeetti, mutta niiden olemassaolo ei nihiloi chatroomien vallankumouksellisuutta.

Verkkovälitteiseen kommunikaatioon kuulunut anonymiteetti oli uskomattoman vapauttavaa. Alusta asti anonyymi netin käyttö kommunikaatiossa muistutti minua Edmond Rostandin näytelmää Cyrano de Bergerac (1897), jossa isonenäinen runoilija kirjoittaa toisen henkilön nimissä rakkauskirjeita naisellem jota ei oman ulkonäkönsä takia uskalla itse lähestyä.

Tämä romanttinen utopia konkretisoitui omalla kohdallani vuonna 2000 Dodo ry.’n järjestämässä Miss Utopia -kilpailussa, jossa oma Rhizome (mitä muuta voi odottaa Deleuze & Guattari -tutkijan urasta unelmoivalta nuorukaiselta) utopia voitti kilpailun…

Takaisin Mitä internetiä vaivaa? -teoksen äärelle. Neljännesvuosisadassa olemme noista utopioista tulleet keskelle realismia, joka on enemmänkin painajaista kuin unelmaa. Lahtinen ja Purokuru leikkaavat läpi nykyisen internetin ja sen kuinka siitä tehtiin varsin tehokkaasti harvoille ja valituille voittoa tuottava koneisto. Meille muille on jäänyt aika pitkälle tuon voiton mahdolllistama tekeminen.

Mutta kun aikaisemmin työväestö suljettiin tehtaisiin tuottamaan lisäarvoa kapitalistille, niin nyt tämä sama työ tehdään pelkällä elämisellä sosiaalisen median alustojen tarjoamissa ”palveluissa”. Jokaisen tulisi painaa tällä aikakaudella mieleensä lause: ”Jos sen käyttö on ilmaista, niin silloin sinä käyttäjä olet tuote.”

Mutta voi kun asiat olisivatkin näin helposti omaksuttavissa. Kun meitä käytetään hyväksi sosiaalisen median alustoilla, niin samalla ne vastaavat meidän haluihin ottaa osaa heidän tarjoamaan palveluun. On kyseessä huomattavan monimutkainen halujen ja tekniikoiden välinen suhde. Ainoastaan 1900-luvulla kuolleesta pakkovallasta humaltunut änkyrä-poliitikko (heitä muuten löytyy meiltä ja muualta) fantasioi esimerkiksi TikTok-kiellosta jonkinlaisena ratkaisuna sosiaalisen median aiheuttamiin ongelmiin. Lahtinen ja Purokuru eivät tällaisesta nostalgiasta innostu.

Jos ei katsota sitä, mitä ihmiset haluavat, ajaudutaan herkästi määrittelemään se heidän puolestaan. Silloin politiikasta tulee halujen ja arvojen määrittelyä ylhäältäpäin, ihmisparat kun eivät ymmärrä itse omaa parastaan.
Mikä internetiä vaivaa?, s. 132

Ei ole mikään salaisuus, että oma filosofinen ja poliittinen näkemykseni perustuu libidinaalis-marxilaiseen perinteeseen. Me olemme haluavia eläimiä (tai koneita). Ja tässä meidän halussamme sijaitsee muutoksen ja vallankumouksen siemen. Keskeisin ero ns. perinteisiin neuvosto-marxilaisiin ajattelijoihin on, että halun luonnetta ei voida asettaa ylhäältäpäin. Politiikka ei voi olla tässä merkityksessä transsendentaalista.

Internetin käytön aiheuttamat ongelmat eivät ratkea internetistä käsin. Ratkaisun on tultava ulkopuolelta. Ja jo nyt me näemme kuinka halu alkaa muuttaa muotoaan. Samalla, kun internetin ”seuraava vaihe” (en usko mihinkään suureen suunnitelmaan tämän kaiken takana, vaan kaikki muodustuu haluun ja sen muutoksiin reagoimalla) on valtaamassa alaa… tekoälyn esiinmarssi, niin halu on jo kääntymässä internetistä poispäin.

Mitään massiivista irtautumista emme tule näkemään, mutta muutos on jo aistittavissa. Sosiaalinen media ei tuota nimensä mukaisesti sosiaalisuutta, vaan masennusta ja ahdistusta. Olemme saavuttamassa pisteen, jossa kontrolli ei enää kykene toimimaan hallinnan välineenä.

Ja tässä piilee meidän toivo ja mahdollisuus. Mikään ei takaa, että vallankäyttö ei kykenisi muuntautumaan uuteen haluun ja ottaa se haltuunsa. Halu on aina hyvin herkkä ja haavoittuvainen. Se on jatkuvassa vaarassa sortua takaisin oidipaaliseen ja fasistiseen libidinaalisen kentän käyttöön. Skitso-vallankumouksellinen käyttö on aina läsnä, mutta mikään siinä itsessään ei takaa sen onnistumista.

Me tarvitsemme uusia tekniikoita halun tapahtumiseksi teknologiassa. Jo se, että me puhumme halusta teknologian yhteydessä, on merkittävä muutos suomalaisessa keskustelussa. Ehkä jatkossakin me voimme saada kirjoituksia teknologiasta, jotka eivät kyllästytä meitä heti kättelyssä puhumalla itse teknologiasta. Teknologia ei ole hyvää eikä huonoa; ei hyvää eikä pahaa. Mutta meidän tulee keskustella juuri kaikesta siitä, mikä on hyvää ja huonoa; hyvää ja pahaa. Kaikella muulla on varsin vähän merkitystä.