Burnout & sukupolvi

Kuulun määritelmän mukaisesti niin kutsuttuun X-sukupolveen. Olen syntynyt 1970-luvulla ja nuoruuteni ajoittuu 1980-luvulle. Varhaisen aikuisuuteni elin ”iloisella” 1990-luvulla, jonka henkistä ilmapiiriä leimasi voimakkaasti vuosikymmenen alussa ollut syvä lama.

Erityisesti nuoruuttani leimasi voimakas itsekkyyden ja individualismin trendi, joka ehkä parhaiten tiivistyy Oliver Stonen elokuvan Wall Street (1987) Gordon Gekkon puhe ”Greed is good”.

Nuoruuden mentaliteettia oli Stonen elokuvaa lähempänä John Hughesin ohjaama Ferris Bueller’s Day Off (1986). Listaa voisi jatkaa vaikka kuinka pitkälle, mutta pysyttäydytään noissa kahdessa elokuvassa, koska ne summaavat aika pitkälle sen, mitä 1980-luku oli henkisesti. Seuraavan vuosikymmenen alussa iskenyt lama teki erittäin hyvää Suomen henkiselle ilmapiirille, koska se otti pyrkyreiltä ja nousukkailta luulot pois varsin tehokkaasti. Valitettavasti Nokian menestyksen mukana tullut huuma vesitti nämä opetukset osalta kansalta.

Mutta 1980- ja 1990-lukujen paras opetus oli omaan sukupolveeni iskostunut slacker-mentaliteetti. ”Mitä vitun väliä?” tuli helposti mieleen, kun joku yritti liian innokkaasti tuputtaa omaa menestyksen saarnaansa. Monien paineiden edessä sama haistatteleva asenne on pelastanut minut ja monet muut liialliselta yrittämiseltä ja loppuun palamiselta.

Jatketaan elokuvien äärellä tätä katsausta. Varsin vähälle huomiolle aikoinaan jäi Jefery Levyn ohjaa S.F.W (1994), jossa slackerin paradigmaattinen esimerkki Cliff Spab (Stephen Dorff) joutuu tahtomattaan julkkisuuden henkilöksi ja suhtautuu lähinnä kaikkeen toteamalla ”So fucking what?”. Suosittelen etsimään elokuvan jostain.

Tämä kaikki nousi mieleeni lukiessani Hesarista artikkeli ”25 ja hukassa” (valitettavasti maksumuurin takana). Omassa nuoruudessani aikaisemmat sukupolvet suhtautuivat meidän ongelmiimme kertomalla, kuinka heidän nuoruutensa vietettiin hyvin pitkälle kolmenkymmenen pakkasessa alusvaatteissa hangessa istuessa. Syötiin lunta ja pureskeltiin ikenet veressä kivikovaa leipää. Ja kukaan ei valittanut.

Jätetään menneet sukupolvet rauhaan ja keskitytään tähän päivään. Olen hyvin huolestunut ja suorastaan ahdistunut siitä elämästä, jota nykyiset nuoret aikuiset elävät. He ovat palaneet loppuun jo ennen kuin ovat edes kunnolla aloittaneet työuransa. Ja minä en suostu väheksymään heidän ongelmiansa. Jokaisella on oikeus avautua niistä vaikeuksista, joita elämässään kohtaa. Ne estävät elämästä sellaista elämää, johon meillä jokaisella on oikeus.

Elämälle asetetut kohtuuttomat odotukset näyttävät musertavan nuoria alleen uskomattomalla intensiteetillä. Ja siitä ei heitä voi syyttää. Jatkuvasti saa lukea ja seurata uutisointia ja ”näkemyksiä” kuinka meistä jokaisesta ollaan tekemässä mikroyrittäjää, joka on vastuussa itsestään. Ja tämähän käy hallitsevalle luokalle (kyllä, otan tässä kohtaa vanhan kunnon käsitteen ”luokka”, koska siitä tässä kaikessa on kyse).

On aivan turha luulla, että nykyiset saavutetut edut yhteiskunnassamme olisivat seurausta jostain hyväntahtoisuudesta tai oikeudenmukaisuuden ymmärryksestä. Ei. Ne kaikki on saavutettu uhalla. Lyhyemmät työajat ja paremmat palkat on asetettu siitä yksinkertaisesta syystä, että hallitseva luokka on pelännyt oman asemansa puolesta. Tällaista pelkoa ei enää heihin kohdistu.

Hallinta on muuttanut muotoaan. Kun ennen sanottiin, mitä ihmisten pitää tehdä, niin tänään heille kerrotaan mitä he voivat tehdä. Olemme siirtyneet yhteiskuntaan, jonka keskiössä on suorittaminen. Kansa laitetaan suorittamaan heille mahdotonta tehtävää ja heille jää vähemmän aikaa ja energiaa ratkomaan todellista ongelmaa, joka on nämä kaikki odotukset heille asettaneet tahot yhteiskunnassa.

Uupunut, masentunut ja nujerrettu sukupolvi on helppo hallittava. Se syyttää itseään kaikesta epäonnistumisesta, vaikka mitään onnistumisen mahdollisuutta heille ei koskaan edes annettu. Ja me teimme sen heille. Me uskottelimme, että heistä jokaisesta voi tulla ihan mitä vain, kunhan oikein paljon uurastaan menestyksen eteen. Valitettava tosiasia on, että hampurilaisten paistajia tarvitaan edelleen ja harvempi sitä työtä tekevä siitä haaveili nuoruudessaan. Unelmat ovat fantasioita ja niitä tuskin kukaan saavuttaa elämässään. Mutta niitä kohti suunnistamalla voi löytää jotain, johon voi elämässään tyytyä.

Kuten The Rolling Stones aikoinaan lauloi:

You can’t always get what you want
But if you try, sometimes
Well, you might find
You get what you need

Elämä on aina osittain epäreilua. Joillakin on paremmat edellytykset menestykseen kuin toisilla ja nämä paremmat edellytykset omaavat eivät ole tehneet mitään ansaitakseen menestyksen avaimet. Mitä luultavammin heidän vanhempansa ovat sen kaiken tehneet (ja sitä ennen heidän vanhempansa) ja kaikki mitä heillä on, on perittyä. Ja mikään uurastus ei tule sinulle antamaan mitään heidän omastaan. Et tule saavuttamaan sitä koskaan.

Jos tämä tekee sinut vihaiseksi, niin hienoa. Sen pitääkin suututtaa. Markkinoiden ja talouden synkässä sydämessä sykkii aina epäoikeudenmukaisuus. Toisten menestys perustuu riistolle. Onni ei ole koskaan omaa, vaan aina yhteistä, josta eräät katsovat omaavansa oikeuden omia itselleen enemmän kuin mitä muilla on.

Olen aina aikaisemmin nostanut esille ajattelijoita, kuten Spinoza, Friedrich Nietzsche ja Gilles Deleuze. Voisin heistä jokaisen nostaa tässä uudestaan esille, mutta vedetään pakasta todellinen jokeri – Niccolò Machiavelli. Hänen tunnetuin teoksensa Ruhtinas (n. 1532) on hänen huonoin. Siihen voi tutustua, mutta suosittelen tutustumaan laajemmin hänen tuotantoonsa. Sen inhorealistinen ja suorastaan painajaismainen näkemys hallinnasta, hallitsijoista ja yhteiskunnasta riisuu kaiken kiillon meistä ihmisistä. Samalla se on masentavaa luettavaa.

Mutta Macchiavellin syvin sanoma onkin siinä, mitä hän ei koskaan sano ääneen. Jos kerran yhteiskunta ja sen hallitseminen on näin mätää ja raakalaismaista, niin miksi meidän tulisi alistua minkään sen instituution alistettavaksi? Ja mitään syytä ei ole.

Se, että hallinta nykypäivänä on huomattavasti pehmeämpää kuin aikaisemmin, ei tee siitä yhtään sen vähemmän hallitsevampaa. Masennus ja burnout jatkava leviämistään. Rakenteellisia muutoksia ei saada aikaan suorittamalla, vaan uhkaamalla. Pelkään pahoin, että nykyisestä nuoresta aikuisten sukupolvesta ei kasva mitään uhkaa ja se on uhka koko länsimaiselle elämäntavalle.

Barrikaadeille voidaan nousta monella eri tavalla. Yksi tehokas keino on sanoutua irti koko roskasta ja todeta: ”Mitä vitun väliä?” Kun tarpeeksi moni lopettaa välittämästä, niin heistä muodostuu uhka.

”I’d like to live forever… but only for a little while.”
Cliff Spab