Kirjallisesta älykkyydestä

Thomas Pynchonin vuonna 1984 julkaistu artikkeli ”Is It O.K. To Be A Luddite?” on edelleen erittäin ajankohtainen. Ehkä jopa ajankohtaisempi kuin ilmestymisvuotena. Essee alkaa muistutuksella C. P. Snow’n kuuluisasta luennosta ”The Two Cultures” jossa tehdään kuuluisa dikotomia ”kirjallisen” ja ”tieteellisen” oppineisuuden välillä.

On sanomattakin selvää, että meidän aikakaudella kirjallinen sivistys ja oppineisuus on hävinnyt tieteelliselle. Samalla kysymys luddiiteista on jäänyt vähemmälle huomiolle. On totta, että meidän aikakaudellamme on edelleen niitä, jotka eivät halua tietää mitään teknologian ja tieteen uusista saavutuksista, mutta ovatko he oikeasti luddiitteja?

Pynchonin kirjoitusta seuraten me voimme sanoa, että teknologiasta ja tieteestä kieltäytyminen ei tee henkilöstä vielä luddiittia. Oikea luddiitti on henkilö, joka haluaa nostaa teknologian ja tieteen taustalla vaikuttavat valtarakenteet esille ja vastustaa niitä. Eli luddiitti ei typisty pelkäksi teknologian ja tieteen vastustajaksi.

Koronan aikana me näimme kuinka jostain pimeästä nousi kaiken kieltävät massat, jotka kutsuivat itseään rokotekriittisiksi. Ukrainan sodan syttyminen teki heistä monesta länsikriittisiä. Ovatko he luddiitteeja?

Itse vastaan kysymyksen kieltävästi. Nämä ”kriitikot” ovat lähinnä hämmentyneitä ihmisiä, jotka elävät omissa kuplissaan. Heillä on kova tahto vastustaa valtarakenteita, mutta he eivät valitettavasti kykene tunnistamaan valtarakennetta vaikka sellaista hierottaisiin heidän kasvojaan vasten. Oikeassa oleminen on heille tärkeämpää kuin tieto oikeasta tai väärästä.

Todellinen luddiittius on aina kirjallisen oppineisuuden alueella. Pynchon nostaa esille Mary Shelleyn Frankensteinin todellisena luddiittisena teoksena. Teos paljastaa sen, mitä tapahtuisi jos teknologia pääsisi valloilleen. Toinen hyvä esimerkki Pynchonilla on science fiction ennen kuin se alkoi lähestyä valtavirtakirjallisuutta 1960-luvulla. En voi olla spekuloimatta, että Pynchon on tuntenut aikoinaan suurta yhteenkuuluvuutta Philip K. Dickiä kohtaan. Tietenkin tästä me emme voi saada varmuutta, koska Pynchon on Pynchon ja häntä ei kiinnosta avata omaa elämäänsä ulkopuolisille.

Kirjallisuuden tappajaiset

Varsinkin näinä päivinä sanotaan kirjallisuuden olevan kuoleva laji. Erityisesti tämä näyttäisi olevan totta liiketoiminnan alueella. Olen sanonut tämän olevan väärä tulkinta. Kirjallisuus ei ole liiketoimintana kuolemassa. Sitä ollaan tappamassa meidän silmiemme edessä.

Kirjallisuus ei ole ollut koskaan mikään rahasampo, mutta tänään se ei ole sitäkään mitä se oli vielä kymmenen vuotta sitten. Jos suomalaisen kirjailijan keskimääräinen vuosiansio on noin 1700 €, niin ei puhua mistään järjellisestä toimesta.

Mutta yleisön ei tarvitse kauhistua kirjallisuuden tappamisesta, koska suurin osa heistä (melkein jokainen) on mukana tässä teurastuksessa. Verta on jokaisen käsissä, koska juuri tätä on tahdottu ja haluttu. Tieteellisen oppineisuuden riemuvoitto osoittaa hintansa meille kaikille. Ja koska kirjallinen oppineisuus on jäänyt vähemmistöön, niin enemmistö ei kykene edes ymmärtämään tilanteen katastrofaalisuutta.

Ihailen suuresti Tuija Siltamäkeä ja hänen viimeisin kolumni YLEn sivuilla ”Pyyheklipsejä, sporttikorkkeja ja avaimenperiä – miksi kirjakaupat myyvät käsittämätöntä krääsää?” ei jätä lukijaansa kylmäksi (tai ei ainakaan pitäisi). Mutta samalla olen pettynyt siihen kuinka melkein jokainen vanhan kunnon kirjallisuuden nimeen vannova typistää reaktionsa naureskelemaan Suomalaiselle kirjakaupalle.

Kyllä. Kolumnissa käydään yksityiskohtaisesti läpi kaikkea sitä ei-kirjallista krääsää, jota nykyisessä Suomalaisessa kirjakaupassa on myynnissä. Kun suomea osaamaton turisti astuu Suomalaiseen kirjakauppaan sisälle, niin hän tuskin tietäisi olevansa kirjakaupassa. Lähinnä heille se olisi omituinen rihkamakauppa, jossa on perällä muutama hassu kirjakin myynnissä.

Mutta tämä on Suomen ”kirjallisen horisontin” peili vuonna 2023. Kirjallisuutta ei enää haluta, vaan luettujen ja/tai kuunneltujen kirjojen keskeisin funktio on pitää yllä mielihyvää. Ja jos jokin vähän haastaa ajattelua, niin ainoastaan sillä tavalla mukavasti ettei omana oleminen häiriintyisi liikaa. Kirjojen tulee lunastaa niille asetettu myyntilupaus. ”Minä asiakkaana ostan tämän kirjan ja sen tulee täyttää minun odotukseni.” Näin kirjallisuus on tapettu ja jäljelle on jäänyt pelkkä kuluttajuuden ylläpitämisen funktio.

Ja tämä on mitä se kone, jonka sisällä me olemme, tahtoo. Tämän koneen nimi on Rahakone. Se ei ole teknologinen tai tieteellinen, vaan täysin ideologinen. Tämä kone kylläkin on valjastanut oman halunsa alle teknologiset saavutukset. Meidän tulee muistaa William S. Burroughsin sanat tästä koneesta:

Ja mitä rahakone syö sisäänsä paskaantaakseen ulos? Se syö nuoruutta, spontaanisuutta, elämää, kauneutta ja ennen kaikkea se syö luovuutta. Se syö sisäänsä kvaliteettia ja paskantaa ulos kvantiteettia.

Kirjallisuus kuluttajuuden ylläpitäjänä (kesytettynä ja kuohittuna) on osa tätä Burroughsin rahakonetta. Ainoastaan kirjallisuus kirjallisuutena voi nähdä tämän koneen ja kuulla sen rattaiden melun. Ilman kirjallisuutta me alistumme osaksi tätä konetta kuin Chaplinin kurkuri Nykyajassa. Ja voi kuinka meitä se kohtaus naurattaa, jossa kulkuri tulee osaksi konetta… se naurattaa niin, että emme ymmärrä sanomaa.

Miten olla luddiitti tänään?

Esseessään Pynchon ei nähnyt oman aikansa tietoteknologiaa (vuonna 1984 julkaistiin ensimmäinen Macintosh!) mitenkään ongelmallisena sinänsä. Voimme aina sanoutua irti tästä kaikesta ja olla ”off the grid”. Siinä ei ole mitään väärää eikä oikeaa. Se on yksi vaihtoehto, mutta se ei ole ”se ainoa oikea vaihtoehto”. Sanoa jonkin olevan ainoa ja oikea on asettua osaksi rahakonetta. Muistakaa, että rahakone syö kaikkea sitä, joka tarjoaa vaihtoehtoja (monikossa).

Meillä on paljon ihmeellisiä teknologisia saavutuksia tällä hetkellä. Ehkä tunnetuin on tekoäly kaikkine sovellutuksineen. Tekoäly sinänsä ei ole hyvä eikä paha. Se on teknologiaa. Mutta juuri tämän takia se voidaan valjastaa minkä tahansa tarkoitusperän palvelukseen. Teknologia itsessään ei kysy näiden tarkoitusperien perään. Siihen se tarvitsisi kirjallista oppineisuutta ja sitä sillä ei tule koskaan olemaan vaikka se kuinka hyvin osaisi Shakespearen ulkoa… ja tässä päästäänkin takaisin itse C. P. Snow’n esitelmään. Hän oli lopensa kyllästynyt tekoälyn tasolla Shakespearea ulkoa osaaviin biologisiin rahakoneisiin.