Onko kulttuurissamme enää tilaa intellektuelleille?

On ilmiöitä, joita ei tekisi mieli edes mainita, jottei samalla vahingossa ruoki niitä. Curtis Yarvin on yksi tällainen tapaus. Mutta kun The New Yorker julkaisee pitkän artikkelin hänestä, asiaa ei enää voi ohittaa olan kohtauksella. Pienellä selaamisella olen näköjään ensimmäisen kerran maininnut hänestä tässä blogissa aika tarkkaan viisi vuotta sitten.

Luettuani The New Yorkerin artikkelin Yarvisin ajattelun heikkoudet kävivät entistä selvemmiksi. Hän on meidän aikakautemme tuote: yksinäinen henkilö (usein mies), joka on viettänyt aivan liikaa aikaa tietokoneen äärellä ja hänen kommunikaationsa ulkomaailmaan on tapahtunut sen kautta. Curtis Yarvin oli yksi ensimmäisistä henkilöistä, joka alkoi viettää aikaansa usenetissä (hän aloitti verkkovälitteisen elämänsä jo 1989).

Ajatus valtiosta, jota johtaa CEO-kuningas, on naiivi ja suorastaan harhainen. Mutta toisaalta ajatus voi tuntua ”järkevältä”, kun on elänyt koko elämänsä tietokoneen kanssa ja ajattelu perustuu lähinnä ohjelmointiin. Yhteiskunta ei koskaan ole ollut johdonmukainen ja toimi saumattomasti. Maailman historia on täynnä massiivia epäonnistumisia tässä projektissa. Mutta miten näin puutteellista ajattelua suoltava henkilö on voinut saavuttaa melkein valtiofilosofin aseman maailman vahvimman valtion sisällä?

Yarvisilta jää hänen poliittisen ajattelunsa keskellä täysin käsittelemättä hänen unelmoimansa CEO-kuninkaan vastuunkanto. Ei riitä, että mainitaan kuninkaan pitävän huolta valtakunnasta, koska se on hänen etunsa. Olemme nähneet useita kertoja, että tämä ei yksinkertaisesti toimi. Samoin kriteerit kuninkaan valitsemiseksi jäävät täysin käsittelemättä.

Älykkyyden laskusuhdanne

Älykkyyden mittaamisessa on puhuttu pitkään Flynnin ilmiöstä, jonka mukaan älykkyyden taso nousee. Valitettavasti tämä nousujohteinen suhdanne on kääntynyt laskuun. Itse asiassa se on laskenut jo 30 vuotta. Ilmiölle on etsitty syitä niin kulttuurista kuin ympäristötekijöistä. Todellinen syy on varmaan monen tekijän yhteisvaikutusta.

Mutta eniten huolestuttaa, että todella laiska ja alkeellinen ajattelu tuntuu menevän läpi ja suorastaa uppoavan kansaan. Curtis Yarvinin suosiota selittää hänen käyttämänsä kieli, jonka rasistiset ja suoranaiset fasistiset ulottuvuudet tuntuvat vetoavan juuri hänen kaltaisiinsa nuoriin miehiin: yksinäisiin nörtteihin.

Toinen mainio esimerkki suositusta pinnallisesta puuhastelusta ajattelun saralla on Jordan Peterson, jonka argumentaatio on tehnyt hänestä itsestään juuri sitä, mitä hän mielestään on ollut kritisoimassa. Mutta tätä kaikkea ei voida selittää pelkällä tilastollisen älykkyyden laskulla, vaan kyseessä on syvempi muutos kulttuurissa.

Huomiotalous tuottaa pelkkää sisältösaastetta

Kun informaation ja laajemmin sisällön keskeiseksi alustaksi on noussut internet, niin kyseessä on ollut samalla valtava muutos itse sisällön muodossa. Media itsessään on osa sanomaa. Ja internetin kautta sisältöä muokkaavaksi tekijäksi on tullut mitattavuus ja sen myötä optimointi. Perinteisen median on taisteltava huudon kakofoniassa huomiosta, jotta se kykenisi myymään alati kapenevaa mainostilaa.

Ennen uutismedian keskeinen myyntivaltti oli, että se tuotti luotettavaa uutisointia ja muuta journalismia. Se takasi lukevan yleisön. Mutta kun kaikki on digitalisoituna internetissä, niin yleisön huomion saamiseksi on jouduttu muuttamaan sanomaa. Mitä enemmän huomiota, sitä parempi. Tämän hinta on valitettavasti sisällön köyhtyminen.

Perinteisten journalististen hyveiden mukainen sisältö on kaventunut niin merkittävästi, että median välittämä sisältö tällä hetkellä on voittopuolisesti pelkkää saastetta. Ei ole mikään ihme, että yleisesti on alettu puhumaan ”aivomädästä”, jota nykyinen sosiaalinen media tuottaa. Ajattelun taso heikkenee, koska me emme altistu juuri missään ajattelun haastamiselle… koska se ei myy.

Minne intellektuellit katosivat?

Meillä taitaa olla enemmän akateemisesti koulutettuja kuin koskaan maailman historian aikana on ollut. Siitä huolimatta meille ei tunnu olevan enää julkisesti toimivia intellektuelleja. Tästä hyvänä esimerkkinä on, että yhteiskunnallisia ilmiöitä harvemmin kutsutaan pohtimaan yhteiskuntatieteilijöitä tai humanisteja. Heidät on korvattu taloustieteilijöillä. Laadulliset ilmiöt tulee palauttaa kvantitatiivisiksi yhtälöiksi. Kiteytetysti – puhe arvoista on korvattu puheella hinnoista.

Vaikka perinteinen media on ollut tiukilla ja talous on kurjistanut sen toimintaedellytyksiä, niin se ei saa täydellistä synninpäästöä. Taloudellisia etuja ajettaessa journalistiset ihanteet ovat saaneet aivan liian helposti väistyä. Hakukoneoptimointi on ollut liian kauan ja liian usealla ohjenuorana. Ja se näkyy juuri kulttuurimme vähä-älyisyytenä.

Oli tietenkin mukavaa lukea tänään, että Helsingin Sanomat luopuu klikkiotsikoista. Tervetullut päätös, mutta klikkiotsikoihin turvautuminen olisi pitänyt jättää tekemättä kokonaan. Mutta voi tämän ilmoituksen taustalla olla huomattavasti raadollisemmat syyt. Hakukoneoptimointi on tullut tiensä päähän. Tekoäly korvaa kiihtyvällä vauhdilla hakukoneiden käytön informaation hakumenetelmänä.

Rooman imperiumin kaatuminen ei johtunut barbaarien hyökkäyksestä, vaan siitä, että sen omat instituutiot menettivät kykynsä tuottaa merkityksellistä järjestystä. Meillä on vielä mahdollisuus kääntää kurssi, mutta se vaatii kulttuurista muutosta. Ajattelun pitää palata arvoon – ei siksi, että se myy, vaan siksi että ilman sitä ei mikään muu kestä.