Olen jo pidemmän aikaa ollut kiinnostunut diskordianismista. Aluksi en sitä ymmärtänyt, mutta tällä vitsiuskonnolla on paljonkin tekemistä Gilles Deleuzen filosofian kanssa. Tämä on vielä hyvin varhaisessa vaiheessa olevaa ajattelua, mutta tämä pitää saada itsestä ulos. Aloitetaan perusteista.
Mitä on diskordianismi?
Diskordianismin perustivat Gregory Hill (1941–2000) ja Kerry Thornley (1948–1998) istuessaan 1950-luvun lopulla Los Angelesilaisten keilahallien baareissa. Kun muut uskonnot pyrkivät tuomaan ihmisen elämään ja maailmaan järjestystä (ja kuria), niin diskordianismi palvoo avoimesti kaaoksen, eripuran ja riidan jumalatarta Eristä (lat. Discordia).
Discordianismin ”pyhä kirja” on Principia Discordia, joka tiettävästi julkaistiin ensimmäisen kerran vuonna 1963. Antiikin mytologiassa Eris on nähty pahansuopaisena riidankylväjänä, jonka kepponen Thessalian kuninkaan Peleuksen ja merenjumalattaren Thetin häissä sai aikaan Troijan sodan.
Mutta diskordianismissa Eris nähdään huomattavasti lempeämmässä valossa. Häntä kunnioitetaan luovan kaaoksen ruumiillistumana ja voimana, joka synnyttää uutta ja vapauttaa kahlitsevista järjestyksistä. Tästä huolimatta diskordianismi sisältää runsaasti huumoria ja sitä ei pidä ottaa missään mielessä vakavasti. Järjestys ja epäjärjestys ovat ihmisen kaaoksen päälle asettamia käsitteitä. Todellisuuden pohjalla meitä tulee vastaan puhdas kaaos.
Ihmisen tietoisuus rakentaa tämän kaaoksen päälle erilaisia koordinaatistoja, joiden avulla se yrittää ottaa haltuun alati määrityksiä pakenevaa kaaosta. Tämän takia ihmisen kulttuurissa on monia erilaisia tapoja yrittää selittää maailmaa ja yksikään niistä ei kykene sitä selittämään tyhjentävästi. Keskeisin ihmisen virheistä on luulla tätä mielen luomaa koordinaatistoa kaaoksen ylle todellisuutena. Jotkut koordinaatistoista ovat toimivampia kuin toiset, mutta yksikään niistä ei ole todellinen. Todellisuus on ultimaattinen musteläiskätesti, jossa jokainen näkee omat merkityksensä.
Keskeisintä diskordianismissa on, että merkitys on ihmisen luomaa. Elämä ei ole merkityksetöntä, mutta mitään yksittäistä merkitystä ei voida julistaa kaikkien merkitysten merkitykseksi.
”Minä olen kaaos. Olen se aine, josta taiteilijanne ja tiedemiehenne rakentavat rytminsä. Olen se henki, jolla lapsenne ja pellejänne nauravat iloisessa anarkiassa. Minä olen kaaos. Olen elossa, ja sanon teille: olette vapaita.”
Principia Discordia, s. 0009
Kaaos on luovuuden perusainetta. Samalla mukaan tuodaan aimo annos huumoria, jonka avulla ihmisiä rohkaistaan kyseenalaistamaan kaikki valmiit järjestykset. Tulee luottaa kokemukseen dogmien sijaan. Kaaos on kaiken perusta. Järjestys ja epäjärjestys ovat aina katsojan silmässä. Tämän oivalluksen tarkoituksena on vapauttaa dogmeihin ja koordinaatistoihin kangistunut ihminen leikkiin ja luovuuteen.
Transsendentaali empirismi
Diskordianismin perusajatusten yhteys Gilles Deleuzen ajatteluun on ilmeistä. Deleuzen mukaan todellisuus on immanentti virtaus ja muuntuvien suhteiden verkosto. Tämän takia hänen filosofiassaan korostuvat identiteettien sijaan erot ja moneudet.
Deleuzen filosofiaa on kutsuttu usein transsendentaaliksi empirismiksi. Siinä yhdistyvät kokemustietoon perustuva empirismi ja transsendentaalifilosofia, joka kysyy niitä ehtoja jotka mahdollistavat kokemuksen. Kun Kant katsoi kokemuksen riippuvan järjen rakenteista, niin Deleuzen mukaan kokemus on välitöntä ja riippuvainen konkreettisista eroista ja tapahtumista – ei ihmismielen universaaleista kategorioista.
Transsendentaalisessa empirismissä kokemuksen ennakkoehdot ovat tämänpuoleisia – immanentteja – eivätkä kokemuksen ulkopuolelta asetettavia. Tämän takia mitään samana pysyvää minuutta tai tietoisuutta ei voi olla olemassa.
Kaosmoosi
Kaaos astuu Deleuzen filosofiaan keskeiseen asemaan yhteistyössä Félix Guattarin kanssa. Lopullisen muotonsa se saa heidän viimeiseksi jääneessä yhteisessä teoksessa Mitä filosofian on? (1991, suom. 1993), jonka tiettävästi Deleuze kirjoitti hyvin pitkälle yksin. Heidän näkemyksen mukaan filosofian tehtävä on käsitellä kaaosta menettämättä sitä näkyvistä. Antaa kaaokselle muoto, mutta menettämättä sen ääretöntä potentiaalia.
Hyvin pitkälle ajatuksen taso samaistuu heidän teoksessaan immanenssin tasoon, joka on leikkaus kaaoksesta. Kaaosta ei luonnehdi niinkään järjestyksen puute, vaan järjestysten vaihtuminen äärettömällä nopeudella. Muodot syntyvät ja katoavat kaaoksessa äärimmäisellä nopeudella: se on jatkuvaa määrittelyjen tulemista ja menemistä ilman pysyvää järjestystä. Kaaos on loputon tapahtumien kenttä, missä muoto ehtii hajaantua ennen seuraavan ilmestymistä.
Filosofian haasteena on saavuttaa jäsentynyt ajatus menettämättä ääretöntä avoimuutta kaaokselle. Ajattelijan on asetettava verkko kaaoksen ylle (eli immanenssin taso) joka hidastaa kaaosta sen verran, että sieltä voidaan nostaa esille käsitteitä ja merkityksiä. Mutta tämä kaikki pitää tehdä siten, että todellisuuden elävä liike ei tule kahlittua dogman alaisuuteen. Tätä on filosofian täsmällisyys. Jos ajattelua hallitsevat liialliset ennakkorakenteet, menetämme kosketuksen kaaoksen luovaan voimaan. Mutta jos vajoamme suoraan kaaokseen, emme saisi muodostettua mitään pysyvää ymmärrystä. Ajattelun tehtävä on olla vuoropuhelussa kaaoksen kanssa.
Diskordianismi ja Deleuze
Diskordianismin ja Deleuzen ajattelun yhteneväisyydet ovat ilmeisiä. Mutta on hyvin epätodennäköistä, että Gilles Deleuzella olisi ollut mitään tietoa Yhdysvalloissa vastakulttuurin myllerryksen keskellä syntyneestä vitsiuskonnosta. Uskoisin, että kyseessä on ollut aikakauden vaikutus ajatteluun. Tietyt aiheet nousevat tiettyinä aikoina, koska kaikki merkit ovat ilmassa.
Diskordianismia on vaivannut kunnollinen teoreettinen ja filosofinen perusta. Sen piirissä on liiaksi keskitytty asian vitsiluonteeseen (mikä on ihan hyvä). Deleuzen ajattelussa taas ongelmallista on sen vaikeaselkoisuus ja kuivakka akateemisuus. Kummatkin tarvitsevat toinen toisiaan. Sen takia tämä pieneksi ohjelmajulistukseksi kirjoitettu kirjoitus. Vähän itselle, mutta samalla myös muille.
SchizoBlog 