Tragedia ja me

Helsingin kirjamessut lähestyvät ja ajatukset pyörivät paljon kirjallisuuden ympärillä. Ainahan ne sen ympäriltä itsensä löytävät, mutta näinä päivinä enenevässä määrin. Viimeisten viikkojen aikana olen viettänyt aikaa muinaisten kreikkalaisten tragedioiden parissa. Ja tietenkin lähestyn aihetta nietzscheläisestä näkökulmasta, koska se on itselleni tutuin ja resonoi omaa ajatteluani.

Mutta keskeistä näiden kirjallisuutemme alun kannalta merkittävissä teoksessa on itse niiden muoto – tragedia. Me tunnemme Nietzschen jaottelun apollooniseen ja dionyyttiseen puoleen, mutta tämän jaottelun taustalla vaikuttaa huomattavasti merkittävämpi ilmiö, joka koskettaa meistä jokaista, joka tarinoita nykyaikana kuluttaa muodossa tai toisessa.

Väitän Nietzscheä seuraten, että me olemme menettäneet tragedian sanoman. Se on korvattu draamalla. Ja samaa linjaa seuraten voidaan mainita, että tämän kaiken pilasi Sokrates.

Tragedia ja draama

Kun aikoinani kirjoitin omaa graduani Gilles Deleuzen ajattelusta, niin yksi keskeisistä osista tässä oli hänen Nietzsche ja filosofia -teoksen tulkinta Nietzschestä. Tein gradussani jaottelun kivun ja tuskan välillä. Deleuze ei tee tätä jaottelua, mutta omassa jaottelussani halusin kuvata sitä, miten kipu sisäistyneenä muuttuu tuskaksi.

Kipu kuuluu olennaisena osana elämään. Kipu on puhdasta tunnetta, johon ei liity emotionaalista painolastia. Kun siirrymme tuskan piiriin, me alamme tuntea emootioita ja samalla herää tahto löytää kivulle syyllinen. Jokin on aiheuttanut kivun ja täten hän on siihen syyllinen. Tuskaksi muuttunut kipu herättää ihmisessä halun tuomioon.

Tuskassa kivusta on tehty elämälle ulkoinen uhka, jota tulee välttää mahdollisimman paljon. Mitä vähemmän tuskaa, sitä parempaa elämää me elämme. Ja kun hyvä elämä kohtaa tuskaa, niin sen aiheuttaja tulee asettaa vastuuseen. Harmoninen tasapaino on järkkynyt.

Mitä tällä kaikella on tekemistä tragedian ja draaman kanssa? Hyvin paljonkin. Kiitos kysymästä. Tragedian ytimessä toimii kivun kohdannut elämä, kun taas draamassa haetaan ratkaisua tuskalliseksi muuttuneen elämän parantamiseksi. Me elämme tarinoiden aikakautta, jossa miellyttävä tarina päätyy aina jänniteen ratkaisevaan uuteen harmoniaan.

Sankarin matka

Tarinan peruskuvio menee seuraavasti: 1) on alkupiste, jossa vallitsee harmonia; 2) jokin asettaa tämän harmonian epätasapainoon; 3) on tarinan päähenkilö tai sellaisten joukko, jotka lähtevät matkalle, joka tuo eteen vaikeuksia; 4) vaikeuksien kautta alkutilan harmonian järkyttänyt tekijä kohtaa ratkaisunsa; 5) päähenkilö tai sellaisten joukko palaa takaisin matkalta rikastuneena… harmonia on palannut.

Antiikin tragediat eivät tätä rakennetta seuraa, vaan niissä traaginen hahmo kohtaa kivuliaan kokemuksen. Se ei sisällä ristiriidan ratkaisevaa sankaria, vaan elämäänsä elävä henkilö kohtaa tragedian. Kipu asettuu keskelle hänen elämäänsä. Tämä tragedia elämässä ei saa ratkaisuaan, vaan siitä tulee elämään kuuluvan kivun myöntämistä. Se on elämää itsessään.

Draamassa me olemme vieraantuneet tästä kaikesta ja alamme etsiä tragedialle syyllistä, joka on asetettava vastuuseen tekemisistään. Oikeuden on toteuduttava! Ollaan astuttu elämän piiristä sen ulkopuolelle abstraktien periaatteiden maailmaan. Tämä on se maailma, jonka Sokrates esitteli ateenalaisille. Hän asetti ”todellisen maailman” meidän maallista maailmaa vastaan. Maailman ulkopuolelta asetetaan ideaalinen kuva, jota maailman ja siinä elävien olentojen elämät tulisi vastata.

Tämä tulee meitä vastaan kaikkialla. Meille miellyttävä tarina päätyy tyydyttävään lopputulokseen. Dekkarissa rikoksen syyllinen löydetään ja hänet asetetaan vastuuseen (tai ainakin oletettuun vastuuseen) rikoksistaan. Rikollisia kuvaavatkin teokset päätyvät tavalla tai toisella rikollisen elämän harmoniseen ratkaisuun… siellä paatuneen rikollisen taustalla olikin koko ajan moraalinen ihminen.

Draama puskee meitä vastaan kaikkialla. Pakkomielteinen vimma saada tarinassa ratkaisu, ohjaa meitä uskomattomalla voimalla. On kyse kirjallisuudesta tai Marvel-elokuvasta, niin tarinan tulee saada ratkaisu. Kadotettu harmonia tulee löytää uudestaan rikastuneessa muodossa. Ratkaisemattomaksi jäänyt lopputulos saa meidät vaatimaan jatko-osaa tai muuta tapaa jatkaa tarinaa.

Elämä – immanenssin taso

Ratkeaako mitään meidän elämässä? Mikä on elämään kuuluvan ristiriidan ratkeaminen? Lopullinen jännityksen raukeaminen ja kaiken ristiriidan päättyminen tapahtuu kuolemassa. Kuolemassa me tasapaino lunastetaan. Sinä hetkenä, kun me vedämme viimeisen keuhkollisen ilmaa ja puhallamme sen ulos, on harmonia saavutettu.

Nietzscheä seuraten voimme nähdä, että Sokrates toi kuoleman ennenaikaisesti elämän keskelle. Ideaalinen kuva siitä, miten elämän tulisi asettua, alkoi määritellä elämää ja samalla me menetimme otteemme elämästä. Tragediasta tuli draamaa. Elämään kuuluvasta kivusta tuli tuskaa ja alkoi loputon syyttämisen prosessi. Kun elämästä tulee kivun välttämisen prosessia, niin siitä tulee kuolemaa ennen kuolemisen tapahtumista.

Elämä tapahtuu tasolla, jonka tapahtumia ei ohjata tason yläpuolelta. Puhdas elämä on tämä tämänpuoleisuuden taso. Se on traagista ja jatkuvassa muutoksen tilassa muokkautuvaa prosessia. Kipu kuuluu siihen olennaisena osana, joka itse asiassa antaa sille merkityksensä. Tuska tekee elämästä harmoniseen lopputulokseen tähtäävää muutoksen pysäyttävää projektia, joka kaikissa sen olomuodoissa on aina elämälle vastaista.

Elämäksi muuttunutta kirjallisuutta? Onko sellainen edes mahdollista? – Tarina, joka jää häiritsemään ja palaa takaisin kummittelemaan unissa, on osoitus elinvoimaisesta kirjallisuudesta. Vähenevässä määrin me olemme tällaisen kulttuurillisen tuotteen kanssa tekemisissä.

Dramaattinen tarina ei ole mikään harmiton viihdetuote, vaan voimakkaasti meidän ajatteluumme ja elämäämme vaikutava elementti kulttuurissamme. Me koemme enemmän kuolemaa kuin elämää kulttuurimme piirissä. Apollooninen tasapaino on valitettavasti voitolla dionyyttisen disharmonian kustannuksella. Kummatkin kuuluvat elämään, mutta toisen riemuvoitto toisesta tuo kuoleman liian voimakkaasti läsnä tähän meidän pakonomaiseksi muuttuneen hengittämisen keskelle. Elämä on kadotettu vaikka kuolema ei ole ehtinyt korjata meitä pois maailman tieltä.

Ohjeet tragedian palauttamiselle elämään:

• Harmonia ja onnellisuus eivät koskaan ole päämääriä, vaan hetkellisiä tunteita, jotka tulevat ja menevät. Muista hengitys… sisään ja ulos. Ainoa pysyvä on muutos.
• Kipu kuuluu elämään. Syyllisyys ei. Kipu johtuu aina jostain, mutta se ei tarkoita, että epäoikeudenmukaisuus olisi tapahtunut maailmassa. Asioita tapahtuu ilman syyllisyyttä.
• Tarinat ohjaavat elämäämme. Ole siis erittäin tarkka, minkälaisten tarinoiden annat vaikuttaa itseesi. Koska ne kaikki vaikuttavat.
• Elämä ei ole hyvää tai pahaa. Elämä on aina hyvän ja pahan tuollapuolen.