Postauksen otsikko on jotain, joka ei sovi minuun. Elämässäni ei ole mitään zeniä ja yksinoleminen on ollut minulle kaikkea muuta kuin taidetta. Nimi tulee juuri ilmestyneestä Olivia Laingin teoksen käännöksestä Yksinäisten kaupunki (2024, alkup. 2016). Ansaitusti tämä merkittävä teos yksinäisyydestä arvioitiin myös Helsingin Sanomissa (mikä takaa teokselle edellytykset hyvälle myynnille).
En käsittele tässä Laingin teosta kuin marginaaleissa. Kirjoitan omasta yksinäisyydestäni, joka on kroonisesti ollut läsnä elämässäni varhaisesta lapsuudesta saakka. Aihetta oli vaikea käsitellä joskus nuoruudessa. Noin 25 vuotta sitten päättyneessä terapiassani terapeutti mainitsi jossain vaiheessa prosessia, että olen kokenut lapsena sellaista yksinäisyyttä, jota kenenkään ei pitäisi elämässään kokea. En mene yksityiskohtiin, koska tarkoituksena ei ole kirjoittaa mitään autobiografiaa.
Mutta kuten monen vaikean asian kohdalla, niin niiden käsitteleminen ja kanssaeläminen tulee helpommaksi iän myötä. Ja tässä tulee korostaa sanaa ”helpommaksi”; se ei tarkoita helppoa. Jäin siis jo lapsena hyvin yksinäiseksi. Kuten monen yksinäisen lapsen kohdalla, niin korvasin seuran puutteen mielikuvituksella. Valitettavasti lapset ovat omassa suloisuudessaan myös erittäin julmia. Yksinäinen poika omituisine ajatuksineen oli erittäin helppo ja ilmeinen kiusaamisen kohde. Noidankehä oli valmis…
Laing ottaa teoksessaan johtomotiivikseen The Beach Boysien kappaleesta säkeen: ”Loneliness is a very special place”. Itse voisin ottaa omaksi johtomotiivikseni Hanoi Rocksin kappaleesta ”Motorvatin” säkeen: ”Sure I am a loner but I’m never alone, I get by on my own”. Yksinäisyys ei ole helppoa ja paikoitellen suorastaan kivuliasta, mutta samalla se on minun mielikuvituksen ja luovuuden edellytys. Kirjoittaminen on hyvin hyvin yksinäistä tekemistä, jossa joutuu väistämättä sukeltamaan omaan itseen… myös sinne kivuliaalle alueelle.
Toinen Laingin teoksessa ollut huomio oli, että monet yksinäiset ovat samalla keräilijlöitä. Hän nostaa esille Andy Warholin, jota kohtaan olen aina tuntenut tiettyä sukulaisuussieluisuutta. Mielestäni Andyn suurin teos oli hän itse. Samalla hän oli todellinen keräilijä. Tiedettävästi hän säilytti kaikki kauppakuitit ostoksistaan, mikä on helpottanut suuresti hänestä tehtävää tutkimusta. En koskaan aikaisemmin ole tullut yhdistäneeksi omaa keräilyäni yksinäisyyteeni. Ennen kaikkea kerään ajatuksia, joita päässäni ja muistioissani on lukemattomia määriä.
Kun katselen tarkemmin tuhansia ja taas tuhansia valokuviani (eräänlaista keräilyä sekin), niin huomaan niiden sisältävän yllättävän vähän kuvia ihmisistä. Olen harrastanut katukuvausta niin pitkään kuin muistan omistaneeni digikameran (ja sitä ennen filmille, mutta se oli valitettavan rajoittunutta… koska filmi). Dokumentoin katutaidetta. Niissä ei ihmisiä esiinny, mutta sitäkin enemmän ihmisten jättämiä jälkiä. Ihminen on kuvissani läsnä poissaololla. Sitä usein ihmiset elämässäni ovat olleet – läsnä poissaololla.
Oli aika elämässäni, jolloin yksinäisyys oli suorastaan tappavan kivuliasta. Se ei jättänyt rauhaan hetkeksikään – ei edes keskellä seuraa. Meni vuosia aikaa ymmärtää, että tämä kaikki oli iskostettu päähäni ulkoapäin. Minusta oli tullut itselleni varsin huonoa seuraa, koska yksinäisestä henkilöstä oli tehty joku sellainen, josta piti päästä eroon (johtopäätös: tuhoa itsesi). Kuten niin monessakin asiassa elämässä, kesti oman aikansa ymmärtää, että toiset ihmiset neuvoineen ovat varsin usein väärässä ja suorastaan haitallisia. Heidän tarkoitusperänsä ovat yleensä hyviä, mutta meidän jokaisen tulisi ymmärtää Camden Benaresin diskordianistisen teoksen Zen Without Zen Mastersin sanat: ”Remember this and know that any system of liberation may work once, for one individual.” Se, mikä toimii yhdelle, ei välttämättä toimi kenellekään muulle. Ja sitten on niitä, joiden kohdalla useiden kohdalla toimivat ”lainalaisuudet” eivät toimi koskaan. Kuulun hyvin pitkälle tähän jälkimmäiseen ryhmään.
Marcel Proust näki, että taide muistuttaa meitä elämästä ja sen keskellä me emme ole niin yksinäisiä kuin usein luulemme. Kirjallisuutta lukevan ei tulisi koskaan olla yksinäinen. Olen lähestynyt kirjallisuutta seuraavasta myötätuntoisesta lähtökohdasta: oli elämässä mikä tahansa ongelma, niin jossain on joku, joka on kirjoittanut aiheesta kirjan. Elämän suuria vaikeuksia on löytää tämä kirja ja lukea se. Tämän takia kirjat, joissa käsitellään kirjoja ja niiden sisältöjä ovat olleet korvaamattoman tärkeitä itselleni. On suorastaan lohdullista ymmärtää, että me emme ole ainutkertaisuudessamme täydellisiä. Jotain yhteistä meissä kaikissa on toisiin; ei kaikkiin, mutta ainakin joihinkin.
Have you ever been so lonely
That you felt like you were the only one in this world?
Have you ever wanted to play with someone so much
You’d take any one boy or girl?Prince – Anna Stesia
Princen imelin levy mielestäni on Lovesesxy (1988) ja yllä oleva lainaus on levyn jeesustelun ylistyslaulusta ”Anna Stesia”. Oli aika, kun herkässä iässä nuo sanat painuivat sydämeeni ja kykenin samaistumaan niihin. Kappaleena ”Anna Stesia” on edelleen huikea, mutta lyriikan osalta sellaista solitariteetti-siirappia, että sitä ei voi enää kuunnella kuin pari kertaa vuodessa. Mutta kieltämättä sanat kiteyttävät erittäin hyvin puberteettisen yksinäisyyden. Iän myötä tunne on syventynyt ja hienojakoistunut. On varsin naiivi ja yksintaistettu näkemys, että yksinäinen ihminen olisi samalla introvertti. Menemättä mitenkään nykyiseen ja ala-arvoiseen persoonallisuustyyppikeskusteluun sen syvemmälle, niin ekstroverttikin voi olla hyvin yksinäinen. Varsinkin, kun on lapsesta asti saanut kuulla sanat: ”Turpa kiinni!” enemmän kuin liian usein. Sitä jossain vaiheessa nostaa keskisormen ja oppii pitämään asiat omana tietonaan.
Urbaanissa ihmisvilinässä yksinäisyys voi syöpyä ihon läpi ja tunkeutua sydämeen. Tunne on tyrmäävä, kun kosketusetäisyydellä on suoranainen ihmisten yltäkylläisyys, mutta sisällä velloo nälkä, jota ei kykene sammuttamaan. Kaupunki voi murtaa vahvimmankin selkärangan. Mutta samassa miljöössä heikoimmalta tuntuvin lenkki osoittautuukin murtumattomaksi. Digitaalinen ympäristö taas on jotain aivan muuta. Teknologia, jonka piti yhdistää meitä, onkin osoittautunut totaaliseksi yksinäisyyden tuotanokoneistoksi. Algoritmien etsiessä meille samanmielisiä, me menetämme sosiaalisuuden parhaimman ominaisuuden – siedettävän erimielisyyden. Kitka ihmisten välillä hioo meistä parempia yksilöitä. Kun ympärillä on pelkkää myötäilevää pumpulia, niin ei ole ihme, että digitaalisessä ympäristössä jäädään raakileiksi ihmisinä. Eli (analoginen) yksinäisyys ei välttämättä ole enää niin huono vaihtoehto…
Palatkaamme kuitenkin urbaaniin ihmisviidakkoon, joka on lempipaikkani kukkien kyllästämän puutarhan lisäksi (siis kaupungissa). Olen ollut aina kaupunkilainen. Tämä ei tarkoita, että tuntisin minkäänlaista ylemmyyden tunnetta maaseudulla asuvia tai siellä varttuneita kohtaan (sellainen ei olisi kovin urbaania asennetta). Mutta vietän aikaani mielelläni ihmisvilinässä. Ihmisten jatkuva virtaus kahvilan tai baarin ikkunan ulkopuolella on rauhoittava näky. Toisille sama tunne nousee vaikka meren liikehdintää tai tuulessa heiluvien oksien liikettä seuratessa. Ihmisten seassa tunnettu yksinäisyys on omituinen ja samalla huumaava sekoitus yhteenkuuluvuuden ja ulkopuolisuuden tunnetta. On osa kaupungin liikettä, mutta samalla pysyy sen äärellä paikallaan tarkkaillen. Ehkä tätä kaikkea kirjoittava henkilö tarvitsee. On ulkoistettava itse, jotta saisi etäisyyttä ja samalla yksinäisyyttä saadakseen luovuudelle tilaa herätä henkiin.
En ole koskaan suuremmin ajatellut Alex Van Halenia minään suurena ajattelijana (rumpalina hän on yksi suosikeistani), mutta hänen maininta luovuudesta oli suorastaan nerokas. En muista sanatarkkaa lainausta, mutta hän mainitsi luovuuden tarvitsevan tilan niukkuutta. Ahtaassa ja pienessä treenikämpässä syntyy parempaa musiikkia kuin avarissa tiloissa. Luovuus tarvitsee ahtautta. Mikä muu voisi olla tilan niukkuuden tehokkainta käyttöä kuin yksinäisyys? Omat ”seinät” tulevat lähelle ja tila ympärillä typistyy minimiin. Jäljelle jää mielikuvitus: on kuviteltava itselle lisää tilaa, kun kaikki muut keinot eivät enää toimi. Mutta tässäkään ei pidä mennä liiallisuuksiin. Kun on tarpeeksi ollut ahtaassa puristuksessa, niin sieltä on päästävä avarille aroille huutamaan kaikki se, minkä ahtaus on mielessä nostanut esille.
Yksinäisyys on vaarallinen yhdistelmä tunteita, toivottomuutta ja selviytymiskeinojen puutetta. Se on ladattu haulikko varaston perällä, jonka luokse epätoivoinen ihminen kuulee vastustamattoman kutsun. Mutta samalla se on harha. Pakotie mahdollisuuksien luota, kun mitään syytä paeta ei itse asiassa ollut alunperinkään. Me toiset ihmiset olemme suuressa vastuussa tässä kaikessa. Kun yksinäiselle ihmiselle (varsinkin lapselle) tuputetaan yksinäisyyden kielteisyyttä, niin samalla leikataan sen mahdollistamalta positiiviselta vaikutukselta siivet. Yksinäisyys ei ole pelkästään pahaa. Mutta senkin kohdalla kohtuus on kultaa.
Ja nyt kun ajattelen tämän kirjoituksen alkua, niin ehkä sittenkin elämässäni on jonkinasteista zeniä ja yksinolemisen taiteessa taidan olla eräänlainen taitaja. Mutta tämä ei tarkoita etteikö yksinäisyys olisi ongelma. Mutta elämässä on aina ongelmia. Ongelmattomuutta kutsutaan kuolemaksi. En ole vielä valmis kuolemaan. On siis kestettävä yksinäisyyttä ja tulla siinä vielä paremmaksi.
SchizoBlog 