Thomas Pynchonin teoksia leimaa monet asiat, joista jokainen on eksymiseen johtava kolojen moneus. Yksi näistä koloista on teosten ajankohdat, joihin ne sijoittuvat. Esimerkiksi hänen pääteoksenansa pidetty Painovoiman sateenkaari (1973 / suom. 2014) on harvinainen kirja toisesta maailmansodasta, koska se itse asiassa kertoo ajasta juuri sodan päättymisen jälkeen ennen Marshall-apua. Oma suosikkini Inherent Vice (2009) ajoittuu vuoteen 1970, kun vastakulttuuri Amerikassa elää viimeisiä vuosiaan ja Kalifornia on voimistumassa taloudellisesti.
Tällä hetkellä kaikkein kiinnostavin Pynchonin teoksista on ehdottomasti Bleeding Edge (2013). Kaikki merkit viittaavat siihen, että se tulee jäämään hänen viimeisekseen. Teos on sisarteos Inherent Vicelle ja samalla se on meidän aikakautemme Painovoiman sateenkaari. Voimakkaita lausuntoja, mutta valotetaan hieman.
Inherent Vicessa kirjan sankari Doc Sportello tutustuu useammassakin kohdassa ARPAnetiin, joka siis oli meidän tunteman Internetin esiaste. Samalla se merkitsee Kalifornian rappiota Pynchonin silmissä. Bleeding Edge taas sijoittuu aikaan IT-kuplan puhkeamisen ja 9/11:n väliin vuonna 2001. Ja kuten kaikki muutkin Pynchonin teosten ajankohdat, niin tämä pitää sisällään suuren muutoksen, josta harvemmin puhutaan. Oma näkemykseni on, että Bleeding Edge ei ole kirja 9/11:sta, vaan Internetin epäonnistumisesta. Kuten olen aikaisemmin kirjoittanut, niin jaan saman pessimismin Pynchonin kanssa meidän kyvystämme käyttää hyväksi teknologiaa hyvään.
Ja kuten aikaisemmissa teoksissaan, niin Pynchon ei koskaan kirjoita suoraan siitä ajankohdasta, johon hänen teoksensa sijoittuvat. Painovoiman sateenkaari kertoo 1970-luvun Yhdysvalloista ja siitä suuresta epäonnistumisesta, johon vastakulttuuri ajautui. Ja tällaisena profetiana on myös Bleeding Edgeä luettava. Tämä on myös syy, miksi en usko Pynchonin enää julkaisevan yhtään teosta. Bleeding Edge on testamentti ja kertoo meille, mitä on tulossa… tai mihin meidän on varauduttava.
Elämää kuplasta toiseen
Näyttäisi siltä, että mitä edistyneempää teknologiaa meillä on käytössä, sitä epävarmemmaksi talous muuttuu. Olen elämäni aikana todistanut neljä massiivista pörssiromahdusta – Musta maanantai 1987, IT-kupla 2001, Subprime 2008 ja Korona 2020. Ennen Mustaa maanantaita massiivinen pörssiromahdus koettiin vuonna 1929.
Lukuisista vitseistä huolimatta Bleeding Edge on Pynchonin pessimistisin. Elon Musk ei ollut vielä Elon Musk teoksen ilmestymisen aikoihin, mutta teoksen Gabriel Ice voisi aivan hyvin olla hän. Ja tämä siitäkin syystä, että henkilön esikuvana on suurella todennäköisyydellä ollut Josh Harris. Ehkä Elon Musk ei järjestä ainakaan yhtä julkisesti yhtä sekopäisiä bileitä ja tilaisuuksia kuin Harris aikoinaan, mutta hänen ”poliittinen aktivisminsa” on yhtä päätöntä ja valitettavan vaarallista.
Kun ottaa huomioon sen hypetyksen, joka tekoälyn ympärillä on viimeiset pari vuotta vellonut, niin ei ole vaikea nähdä, että kuplaa ollaan taas puhaltamassa puhki. Voi hyvinkin olla, että näemme uuden pörssiromahduksen vielä 2020-luvulla. Ainakin ennustukseni teknologian edistyksestä ja pörssiromahdusten välisestä yhteydestä antaa näin olettaa. Tietenkin taloudellista epävarmuutta nostavat monet muutkin kriisit maailmalla. Mutta onko niiden välillä nähtävissä jotain yhteyksiä.
Historian suurin comeback
9/11 merkitsi suurta muutosta historiassa. Se vertautuu suoraan Sarajevon laukauksiin vuonna 1914. Täysin 9/11:sta liittymätön Irakin sota aloitti kehityskulun, joka Subprime-romahduksen kanssa näyttää johtaneen nykyiseen kriisiin Venäjän kanssa. Ainakin me voimme osoittaa, että Venäjä alkoi oireilla juuri vuonna 2008, joka johti viisi vuotta myöhemmin Krimin valtaukseen.
Ja tässä kohdassa tekstistä ei tule lukea mitään sympatiaa tai ymmärrystä Venäjän teoille. Vaikka länsi ei ole puhdas pulmunen, niin mikään ei oikeuta sitä, mitä Ukrainassa on tapahtunut ja tapahtuu parhaillaan.
Mutta samanlainen muutos lähti liikkeelle myös lännessä, kun World Trade Centerin tornit romahtivat New Yorkissa syyskuun 11. päivänä 2001. Fukuyaman teos Historian loppu ja viimeinen ihminen (1992) sai parasta ennen päivämääränsä. Uusliberalistinen riemukulkue päättyi ja alkoi sen hautajaiset. Kun katsomme Yhdysvaltojen poliittista ilmapiiriä tällä hetkellä, niin olemme kaukana niistä ideaaleista, joita Fukuyama maalasi teoksessaan. Yhdysvallat voi muuttua diktatuuriksi ja päätyä sisällissotaan. Historia on tullut takaisin ja viimeinen ihminen on peruttu. Kaikesta teknologisesta kehityksestä huolimatta olemme taantuneet ihmiskuntana satoja vuosia (litteä maa… anyone?).
Itseriittoisen ja välinpitämättömän uusliberalismin kriisi on mitä tervetulleinta. Valitettavasti tällä hetkellä ihmiskunta näyttää olevan keskellä näköalattomuutta, mitä sen tilalle pitäisi nostaa. Olemme neuvottomia tämän ongelman edessä. Kaikki Mark Fisherinsä lukeneet eivät ole hämmentyneitä, koska kaikki menee kapitalistisen realismin käsikirjoituksen mukaan; kykenemme näkemään maailman lopun helpommin kuin elämän ilman kapitalismia.
Suuri selittämättömyys
Näköalattomuus tuntuu olevan meidän aikakautemme keskeisin ongelma. Toisaalta meillä on mitä uskomattomampia keinoja saavuttaa päämäärämme, mutta kun päämäärät ovat kadoksissa ei näillä keinoilla osata tehdä muuta kuin toistaa samaa ja vanhaa entistä intesiivisemmällä voimalla. Suurin osa tekoälyn käytöstä on tiedonhakua, johon se ei ole paras mahdollinen väline. Kun teknologia ei annakaan ennalta-arvattavia lopputuloksia, me olemme kadoksissa vaikka elämä on koko meidän historiamme ajan ollut juuri sitä… ennalta-arvaamatonta.
Ja tässä pääsemmekin Pynchonin tuotannon yhteen keskeiseen sanomaan. Me emme kykene ymmärtämään maailmaa tai historiaa, jota me elämme. Tämä maailman selittämättömyys on aina tulkittu postmoderniksi ironiaksi (ja kyllä… Pynchonin tuotanto on täynnä vitsejä ja piloja), mutta samalla maailman selittämättömyys tuntuu jäävän paitsioon tulkinnoissa. Kun maailma jää selittämättömäksi, niin jää tilalle komedia, mikä ei tee sanomasta yhtään naurettavaa.
Ihmiskunnalla olisi kaikki keinot pelastaa biosfääri, mutta se jää tekemättä hyvin suurella todennäköisyydellä, koska se ei ole tarpeeksi kustannustehokasta. Tämän irvokkuuden edessä ei voi kuin nauraa. Nauraa ihmiselle itselleen, joka ehkä sittenkin jää viimeiseksi, mutta hän ei jätä mitään siltaa polttamatta hänen ja yli-ihmisen välillä. Koskaan emme tule kättelemään… koska emme vain kykene sitä ymmärtämään.
SchizoBlog 