Jakolinja sopii hyvin koko kirjallisuuteen, mutta keskityn tässä pelkästään dekkareihin. Jo pelkästään siksi, että rikoskirjallisuutta on pidetty perinteisesti vähemmän arvokkaana kirjallisuuden muotona. Romantiikka, länkkärit, science-fiction ja muut ”genrekirjallisuuden” lajit ovat rikoskirjallisuuden kohtalon tovereita. On huipaisaa, että sotaromaani näyttää säästyvän tältä väheksynnältä vaikka se on genrekirjallisuutta siinä, missä kaikki muukin kirjallisuus (tässä voidaan aistia jonkinlaista ristiriitaisuutta, mutta annetaan sen nyt olla).
Siis, mikä jakolinja? Hyvä kysymys ja mennään välittömästi sen vaatimaan vastauksen äärelle. Perinteistä dekkaria voidaan luonnehtia tarinaksi, jossa päähenkilö tai sellaisten joukko ratkaisee rikosta niiden johtolankojen pohjalta, jotka tulevat tarinan edetessä esille. Täten voidaan sanoa, että tällaisen tarinan teemoja ovat totuus ja tieto. Kirjallinen maailma on arvoitus, joka peittää sisälleen merkityksen. Keskeisin kysymys ei itse asiassa ole rikoksen tekijän henkilöllisyyden paljastaminen, vaan mitä tämä kaikki merkitsee?
Kun me etsimme totuutta ja tietoa olemme aina epistelemologian äärellä. Saavuttamalla tietoa me kykenemme tekemään päätelmiä, jotka johtavat meidät totuuden äärelle. Päätelmät eivät voi olla täysin sattumanvaraisia, vaan johdonmukaisia. Ne lähtevän aksioomista, joista kykenemme päättelemään juuri sen johtopäätöksen, joka avautuu lukijalle tarinan päätepisteessä. Epistemologinen dekkarin johtopäätökset seuraavat siis aina logiikan lainalaisuuksia.
Me kaikki dekkareita lukeneet kykenemme palauttamaan mieleemme Sherlock Holmesin tai Hercule Poirotin hahmot, joiden kirkas ajattelu on johdattanut meidät mahdottomiltakin vaikuttavien mysteerien ratkaisuun. Epistemologisen dekkarin sankarietsivä on se juhlat pilaava henkilö, joka kertoo kuinka taikuri temppunsa teki. Tämän jälkeen magia on paljastunut vain pelkäksi huijaukseksi vaikka me kaikki sen tiesimme jo heti alussa. Miksi me emme saa pitää illuusiotamme?… Ai, niin. Siellä jossain oli ruumis. Hyvä on. Annamme bileiden tärvelemisen tällä kertaa anteeksi.
Ontologinen dekkari?
Vaatimus, että dekkarien on pysyttävä epistemologisten kysymysten äärellä on liian rajoittava ja suorastaan kirjallisuudelle vastainen vaatimus. Tämä ei tietenkään ole estänyt tällaisia vaatimuksia nousemasta esille. ”Mitä tämä tarkoittaa? Kuka oli murhaaja? Missä oli rikos?” Näin kyselee lukija, joka ei voi sietää, että dekkarilla voisi olla muitakin tehtäviä kuin paljastaa alussa peitelty totuus. Mutta me emme voi antaa hänen määrittää koko genreä mieluisekseen.
Meillä on jo metafyysinen dekkari, jonka edustajista ei ole ollut tunkua suomalaiseen dekkariperinteen kaanoniin. Metafyysisen dekkarin määritteleminen ei ole helppoa, koska se ei enää toimi epistemologian alueella, niin vahvasti kuin perinteinen dekkari. Monesti metafyysinen dekkari parodioi perinteistä dekkaria tai kumoaa sen konventioita, jotta se voisi esittää kysymyksiä itse totuuden ja tiedon perimmäisestä luonteesta. Metafyysinen dekkari on rikoskirjallisuutta, jossa mysteerin ja sen tutkiminen ulottuvat rikoksen tuolle puolen.
Ehkä puhtaimpia metafyysisen dekkarin esimerkkejä on Paul Austerin ”New York -trilogiaksi” kutsutut teokset Lasikaupunki (1985), Aaveita (1986) ja Lukittu huone (1986). Ja ei pidä unohtaa metafyysisen dekkarin alkupistettä – Edgar Allan Poen novellia ”Laumasielu” (1840). Monesti metafyysisen dekkarin teema pyörii identiteetin ja sen hajoamisen ympärillä. David Lynchin televisiosarja Twin Peaks (1990 – 1991, 2017) on metafyysisen dekkarin populaarein ilmentymä.
Jotta voimme antaa kirjalliselle establishmentille lisää halveksittavaa, niin tuottakaamme genrekirjallisuuden alalajille yksi alalaji lisää. Tämä alalajin alalaji esittää rikoksen selvittämisen yhteydessä kysymyksiä itse todellisuuden ja maailman asemasta. Mitä maailma oikeastaan on? Millaisia erilaisia maailmoja on olemassa ja miten ne muodostuvat sekä eroavat toisistaan? Nämä kysymykset ovat osa ontologiaa.
Kirjalliselle estradille astuu uusi äpärälapsi – ontologinen dekkari. Rikoksen selvittämisen rinnalla se tutkii mitä kaikkea tapahtuu, kun erilaiset maailmat asetetaan törmäämään keskenään toisiinsa. Millainen on se maailma, jonka teksti luo ja kehen voi oikeastaan luottaa? Ja kaikkein keskeisin kysymys ei ole enää, kuka on syyllinen, vaan mikä oikeastaan olikaan se rikos, jota piti tutkia? Murha on edelleen rikoksista pahin, mutta oliko se oikeastaan se rikos, jota lähdettiin tutkimaan? Mitä kaikkea muuta ”rikollista” tapahtuu kertomuksen reuna-alueilla?
Elokuvassa meillä on neon noir -genre, jota ei tule sekoittaa typografisesti samanlaiseen neo-noir -genreen. Neon noirea ei niinkään leimaa jokin tietty juonellinen piirre, vaan se kuinka urbaanista miljööstä (etenkin yöllisestä kaupungista, jossa neon-valot valaisevat kadut… siitä siis nimi) tehdään oleellinen osa elokuvaa. Blade Runner (1982) on paradigmaattinen esitys neon noiresta. Yö ja sen valaistus luovat kokonaan uuden maailman, jota ei ole samassa paikassa päivällä.
Ontologinen dekkari on elokuvan neon noiren kirjallinen vastinpari. Se pakenee realistista paikkojen kuvausta keskittyen kirjallisuuden olennaisimpaan ominaisuuteen eli kirjallisen maailman luomiseen. Mitään vikaa realistisessa maailman kuvauksessa ei ole, mutta siitä ei saa tehdä kahletta, joka peittelee allensa fiktion fiktiomaisuuden. Kirjallisuuden tulee olla aina rehellinen siinä, että se valehtelee. Jättäkäämme representaatio ontologisen dekkarin vihollisille. Keskittykäämme maailmojen luomiseen.
Kallio. Mikä hemmetin Kallio?
Eräässä ihanassa arvostelussa Filosofisen etsivätoimiston ensimmäistä dekkaria Sateenkaarimurhat (2021) kuvattiin kortteliromaaniksi. Ja juuri sitä siinä haettiin. Kallio ei ole kovinkaan laaja alue ja sellaisena se on mitä sopivin cozy-dekkarin tapahtumapaikaksi. Ja sitähän Sateenkaarimurhat itse asiassa on. Siinä pysytään hyvin rajatulla aluella ja verellä tai seksillä ei juuri mässäillä.
Realistinen kuvaus Kalliosta puuttuu kirjoistani vaikka moni Kallion vakiokasvoista tuntuu tunnistavan itsensä niiden sivuilta. Kirjojeni Kallio on fiktiivinen paikka. Flirttailu realismin kanssa on tehokeino alleviivata tarinan fiktiivistä luonnetta. Siellä kirjojeni Kallion reuna-alueilla todellisuus hajoaa ja lukija alkaa epäilemään, että onko tässä kaikki ihan kuten todellisuudessa (juonipaljastus: ei ole!).
Olen sanonut kirjoittavani Kalliosta, mutta en välttämättä siitä Kalliosta, jonka lukijat tietävät ja tuntevat. Itse asiassa minun kirjojeni Kalliossa ei kukaan ole aikaisemmin käynyt ja ainoat käytävät sinne kulkevat kirjojeni sivuilta. Ei pidä kysyä, onko kirjojeni Kallio totta tai mitä se merkitsee, vaan on kysyttävä missä se sijaitsee? Miten se toimii? Missä tuo ihmeellinen Kallio sijaitsee?
Better livin’ through chemistry
Vaikka kirjoissani ei tähän mennessä ole mässäilty verellä tai irstailtu seksillä, niin siitä huolimatta ne ovat herättäneet joissakin paheksuntaa tai kauhistelua. Tähän on syynä kirjojeni hahmojen käyttämät huumeet.
Jotkut lukijat ovat olleet suorastaan närkästyneitä päähenkilöiden huumeiden käytöstä. Mutta juuri näin käy, kun pyritään etsimään vastausta kysymykseen: ”Mitä tämä tarkoittaa?” Huumeista sekaisin Kallion kaduilla tallustavat päähenkilöni eivät tarkoita yhtään mitään. Tai jos jotain merkitsevät, niin hyvin vähän. Sitä enemmän he luovat päidensä sekoittamisella uusia maailmoja.
Psykedeelit ovat oleellinen osa ontologisen dekkarin projektiani. Niiden avulla luodaan kirjalliseen maailmaan uusia maailmoja, jotka ovat jatkuvassa törmäyskurssissa kirjallisen maailman kanssa. Samalla nostetaan esille kysymys maailmojen luonteesta esille. Mikä oikeasti on todellista ja mikä ei? Vai onko koko kysymys todellisesta ja vähemmän todellisesta maailmasta pelkkä pseudokysymys? Onko maailmojen välillä jotain hierarkiaa? Voidaanko sellaista edes asettaa?
Miksi sitten dekkari? Miksen vain kirjoittaisi huumehöyryisiä sekoilutarinoita, jossain Kalliossa? Itse asiassa sehän olisi paikoitellen kovaa realismia. Dekkariin liittyvä ”tapauksen selvittäminen” on juuri se syy, miksi kirjoitan dekkareita. Se, että tuleeko tapaus selvitettyä tai rikolliset asetettua oikeuden eteen, on toisarvoista. Koska tapaus, jota selvitetään ei välttämättä olekaan se ”päärikos”, vaan jotain aivan muuta.
Lauri Paloheimo kirjoitti arviossaan Sateenkaarimurhista oivaltavasti:
Kirjaa lukiessasi tajuatkin, että Kalliossa tapahtuvaa yksittäistä fiktiivistä murhaa suurempi rikos on se tahattoman ilkeämielinen ryppyotsaisuus, jolla jatkuvasti tapamme elämän ilmenemisen mahdollisuuksia itsessämme ja muissa.
HAPPOA JA HENKIRIKOKSIA – ARVOSTELUSSA PSYKEDEELIS-FILOSOFINEN DEKKARI SATEENKAARIMURHAT
Juuri näin toimii ontologinen dekkari. Keskeisin kysymys ei olekaan, että kuka oli murhaaja, vaan mikä olikaan oikeastaan se rikos, jota tutkittiin?
Ei myös ole mikään sattuma, että toinen päähahmoista, Benny, ei voi sietää kokaiinia tai sen käyttäjiä. Filosofinen etsivätoimisto ei käytä mitä tahansa päihdettä, vaan korostetusti psykedeelejä. Tämä on jäänyt monelta arvostelijalta huomaamatta. Mutta ilmiö selittyy hyvin pitkälle kotimaisen päihdekeskustelun epärealistisuudella ja fiktiivisellä luonteella… mikä siis tarkoittaa, että se voisi olla osa ontologista dekkaria. Mutta ei mennä siihen sen pidemmälle.
Vaikka kirjoittaakin genrekirjallisuutta, jolla on omat lainalaisuutensa, niin on uskallettava astua rajojen ulkopuolelle kohti tuntematonta. On sanottu, että kirjoittajan ja lukijan välillä vallitsee jokin sanomaton sopimus, jonka lupauksen teoksen tulisi lunastaa. Minä en kyseistä sopimusta ole koskaan allekirjoittanut enkä tule allekirjoittamaan. Kirjailijan rooli ei saa typistyä lukijan vaatimusten täyttäjäksi. Jos joku haluaa kirjoittaa, mitä lukijat haluavat, niin en ole tuomitsemassa, mutta kirjailijalla on oltava myös muitakin päämääriä.
Kartografiaa
Gilles Deleuze ja Félix Guattari ovat olleet ”geofilosofian” pioneereja, jotka aloittivat projektinsa Kafka-teoksessaan Kafka: pour une littérature mineure (1975), jossa he kartoittivat kuinka Kafkan linnaan on useita reittejä. Nämä reitit tietenkin olivat tekstuaalisia, mutta siitä huolimatta reaalisia reittejä.
Samanlaista kartografiaa harjoittaa ontologinen dekkarikin. Sen ”tarinankerronta” on luotujen maailmojen kartoittamista. Siinä missä epistemologinen dekkari etsi johtolankoja ja teki niiden pohjalta johtopäätöksiä, niin on ontologisen dekkarin etsivä on maanmittaaja, joka tekee malleja uusista maailmoista ja yrittää lukijan kanssa suunnistaa pitkin tätä maailmaa. Mutta tutustuminen luotuun maailmaan edellyttää siihen eksymistä. Lähiörotissa (2023) Kimi ja Benny tekevät rohkean liikkeen ja poistuvat Kalliosta täysin tuntemattomaan maailmaan Tapulikaupunkiin.
Filosofinen etsivätoimisto on astunut heille tuntemattomalle alueelle vaikka Kimi onkin siellä nuoruutensa asunut. Hän on vieraantunut alueesta. Jokainen uudelleen kartoittaminen on tuomittu epäonnistumaan, koska hän ei kykene riisumaan kalliolaisia laseja silmiltään. Yhteentörmäys on väistämätön.
Jonkinlainen ontologisen dekkarin manifesti olisi, että se pyrkii luomaan uusia maailmoja ja ratkaistava rikos sijaitsee jossain näiden maailmojen välissä. Se ei välttämättä ole se rikos, jota lähdettiin selvittämään. Filosofisen etsivätoimisto eksyy maailmojen väliin ja lukijakin kadottaa tässä sekaannuksessa juonen. Mutta ehkä se juoni ei olekaan se kaikkein keskeisin asia ontologisessa dekkarissa. Tärkeämpää on eksyä maailmojen yhteentörmäyksessä ja löytää itsensä jossain aivan muualla. Muuttuneena. Muualla.
Luodaan maailmoja. Ei vain kuvata niitä.
SchizoBlog 