On suorastaan irvokasta, että samana päivänä, kun julistetaan Finlandia-palkinnon voittajat, eduskunnassa hyväksytään lakiesitys, joka voimaan tullessaan heikentää merkittävästi kotimaisten kirjailijoiden tuloja. Ja nämä tulot eivät ole merkittäviä. Asian irvokkuutta alleviivaa se, että kirjailijoiden tuloihin on tulossa vielä merkittävämpi heikennys, kun suunniteltu verojen korotus kirjoille näyttää etenevän.
Hallituksen kaksi pääpuoluetta kantavat nimissään sanoja ”kansallinen” ja ”suomalaiset”. Enemmän kansallista ja suomalaisuutta vihamielisempää hallitusta meillä ei tuskin ole ollut koskaan. Kansallisen turvallisuuden nimissä he ovat sulkeneet itärajan, joka on ollut avoinna sodan päättymisestä saakka. Toimenpiteeseen päädyttiin tiedustelutietojen perusteella. Toivottavasti tämä on asianlaita eikä toimenpiteisiin päädytty kansalaisten mielipiteen myötäilyn takia. Kun ottaa huomioon kuinka paljon valehteluun ja tosiasioiden tarkoitukselliseen vääristelyyn toinen hallituksen pääpuolueista on syyllistynyt, niin pahoin pelkään tiedustelutietojen puuttuneen päätöksenteon tukena.
Onko kansaa ilman kulttuuria?
Paljon onnea Sirpa Kähkönen, Magdalena Hai ja Antti Järvi Finlandia-palkinnoista. Menivät taas kerran oikeisiin osoitteisiin. Yksi parhaista Finlandia-palkintoihin liittyvä traditio on voittajien puheet. Niistä on muodostunut vuotuinen tapahtuma, jossa kerrankin oikeasti ajattelevat ihmiset pääsevät median eteen lausumaan oman näkemyksensä kansakunnan tilasta.
Muistan Laura Lindstedtin puheen vuonna 2015, kun hän voitti palkinnon teoksellaan Oneiron. Siinä Juha Sipilän hallitus sai kunnolla kyytiä. Tänä vuonna kärkkäimmän puheen piti lasten- ja nuortenkirjallisuuden voittaja Magdalena Hai.
”Saimme kuulla hallituksen ministeriehdokkaan vitsailleen holokaustilla ja puhuneen äärioikeistolaisessa tapahtumassa. Saimme kuulla valtiovarainministerin kutsuneen muslimiäitejä mustiksi säkeiksi. Elinkeinoministeri oli käyttänyt toistuvasti rasistista kieltä. Sisäministerimme määritteli suomalaisuuden niin kapeaksi, että edes minä, valkoinen keskisuomalainen, sukuni juuret ajalta ennen isoavihaa, en ruskeine silmineni siihen mahdu.”
Nykyinen hallitus on ollut täysi katastrofi alusta asti. Kyky- ja sivistyspuolueena itseään markkinoinut kokoomus on karistanut kaikki edellytykset palata näihin nimityksiin. Petteri Orpo on vienyt puolueen äärikansalliseen laitaan ja siinä samassa unohtanut kansan ja kulttuurin.
Tilanteessa, jossa lukutaito on rapautumassa pitkän nousun jälkeen, on suorastaan käsittämätöntä, että kirjojen arvonlisäveroa ollaan nostamassa 14%:iin. Samaan aikaan muualla sitä lasketaan tai pidetään suomalaista veroastetta alempana, koska elävän kirjallisuuden tärkeys ymmärretään.
Yle Kulttuuricocktail esitti asian erittäin hyvin tänään Instagram-päivityksessään:
Juuri niin. Kirjallisuus tarvitsee kasvualustaa, jotta siitä voisi nousta uutta kirjallisuutta. Ei riitä, että yhtenä päivänä vuodessa kirjallisuus nostetaan mediassa jalustalle, vaan sen pitäisi olla esillä jatkuvasti.
Kirjallisuudella on erityisasema kulttuurin kentässä, mikä ei tarkoita muiden kulttuurialojen väheksymistä lainkaan. Mutta varsinkin suomalaiset tarvitsevat kirjallisuutta, koska meidän keskeisin muista kansoista erottava tekijä on meidän kielemme. Kun kielemme kuolee, niin kuolee samalla suomalaisuus. Ja kieltä ylläpitävistä tekijöistä keskeisin on kirjallisuus ja siihen kuuluvat instituutiot. Kirjallisuus elää sitä kirjoittavista ja lukevista ihmisistä. Nämä ihmiset tarvitsevat kirjoja, joita lukea. He tarvitsevat kirjakauppoja ja kirjastoja, joista saada käsiinsä kirjoja. Kirjallisuus ei synny tyhjiöstä, vaan sen edustajien tulee osallistua yhteiskunnalliseen keskusteluun.
Nämä asiat ovat sen verran selkeitä ja yksinkertaisia, että jokainen perussuomalainenkin ne kykenee ymmärtämään. Mutta kysymys ei ole kyvystä, vaan tahdosta. Persujen keskeisin primus motor on ymmärtämättömyyden kylväminen äänestäjien keskuuteen. Vaikeisiin ongelmiin ehdotetaan typerän yksinkertaisia ratkaisuja. Paras esimerkki oli persujen nuorisoedustajien vauhkoaminen, että polttoaineen hinta ei riipu maailman markkinahinnoista, vaan kotimaisesta poliittisesta tahdosta. Eduskuntaan kansanedustajiksi päästyään heidän piti todeta todeksi se, että polttoaineen hintoihin vaikuttavat maailman markkinahinnat enemmän kuin poliittinen tahto. Polttoaineen hinta ei laskenut.
Oikean suomalaisuuden nimiin vannovat poliittiset liikkeet ovat tukahduttamassa suomalaisuudesta kaiken suomalaisen, koska politiikassa eletään aina kaikkein lyhyimmän katseen mukaisesti. Poliittinen muisti on dementoitunut jo kohdussa.
Kirjallisuuden tulevaisuus
Suomalainen ja suomenkielinen kirjallisuus on kohdannut pahimman vihollisensa koko sen elinajan aikana. Tämä vihollinen ei ole pelkästään nykyinen hallitus, vaan Suomen kansa. Ja tämän vihollisen edessä kirjallisuuden tulee myös katsoa itseään peiliin. Se ei ole kyennyt lunastamaan omaan asemaansa kansan keskuudessa.
Asema ei ole mikään sellainen, joka kerran saavutetaan ja sitten se pysyy omalla paikallaan itsestään. Asema tulee lunastaa uudestaan ja uudestaan. Kun asema horjuu, niin haaskalinnut alkavat kiertää kehää taivaalla. Kun katsoo miten kirjailijoiden ja samalla kustantajien tulonmuodostus on ollut syöksykierteessä, niin ymmärtää haaskojen laskeutuneen taivaalta saaliin kimppuun.
Kirjallisuutemme kohtalo on niiden tekijöiden käsissä, jotka jaksavat edelleen olla mukana tässä vaarallisessa matkassa läpi kuoleman laakson. Mikään ei takaa, että matka onnistuu. Voimme epäonnistua ja samalla suomalaisuus lakkaa olemasta yksi kansalaisuus muiden joukossa. Kaukana ovat ne ajat, jolloin Adolf Ivar Arwidsson lausui nämä kuuluisat sanat: ”Ruotsalaisia emme enää ole, venäläisiksi emme halua tulla, olkaamme siis suomalaisia.” Ja tiedetään, että nämä sanat voivat olla J. V. Snellmannin hänen suuhunsa laittamia. Aivan sama, mutta missä vaiheessa halu olla suomalaisia menetti elinvoimansa?
Kotimaisen populismin ylipappi Timo Soini omassa hybriksessään lausui aikoinaan, että: ”Kyllä kansa tietää.” Kuten niin monessa muussakin asiassa, niin tässäkin Soini oli väärässä (ja hän tiesi sen). Hänen tehtävä oli ajaa omaa liiketoimintaansa eteenpäin. Tämä liiketoiminta oli perussuomalaiset puolue. Valitettavan hyvin hän tiesi, että hänen ”kansansa” ei tiennyt mitään.
Suomalaisen luottamuksen tuhon siemenet kylvettiin 1990-luvun lamassa. Valtava osa kansasta menetti kaiken. Ja tämä menetys periytyi lamaa seuranneelle sukupolvelle. Ne ihmiset, jotka menettivät kaiken kasvattivat lapsensa, joilla ei ollut enää samaa mahdollisuutta kuin aikaisemmilla sukupolvilla.
Lamaa seuranneen Nokia-Suomen nousukiito rikastutti ainoastaan osaa maata. Viimeistään vuoden 2008 pörssiromahdus ja siitä seurannut Nokian osittainen alasajo repi auki lama-ajan arvet, jotka eivät olleet ehtineet umpeutua kunnolla. Alueelliset erot repesivät ja kansa jakautui kahtia. Kasvukeskuksissa elävät nauttivat uudesta noususta ja asuntotuotannon jarruttelu piti huolen siitä, että kasvukeskusten kasvu jäi rajoitetuksi.
Voisiko kirjallisuus olla sillanrakentaja kansan keskelle repeytyneen kuilun yli? Mielestäni erittäin hyvä kysymys. Kirjallisuuden tulisi lunastaa takaisin se merkitys, joka sillä joskus oli. Seuraan listoja rakastavaa journalismia ja luon oman listani kirjallisuudelle:
- Pää pois perseestä: Kirjallisuutta ei kirjoiteta itselle ja parille kaverille, vaan aina yleisölle. Kirjailija, joka ei kunnioita yleisöään, on kirjoittava elitisti. Hän ei ota ketään huomioon, vaan pyörittelee ajatuksiaan oman napansa ympärillä. Ketään ei kiinnosta. Ja tämä ei tarkoita, että kirjallisuuden pitäisi olla yleisöä kosiskelevaa miellyttämistä. Yleisön voi ottaa huomioon herättämällä lukijoita. Ravistella kunnolla toisia. Liian moni nykykirjallisuus pelkää ottaa kantaa ja samalla asettaa itsensä haavoittuvaan asemaan. Kun kansa on väärässä, niin se pitää uskaltaa sanoa ääneen. Ja niin, että kansa kuulee ja ymmärtää sanoman.
Ja siinäpä se minun lista olikin. Lyhyin lista ikinä. Kirjallisuudella on merkitystä, jos kirjallisuus alkaa taas merkitsemään. Asema otetaan, sitä ei kukaan tule antamaan.
SchizoBlog 