Postmoderni kirjallisuus ja vastakulttuurin uusi tuleminen

Jos jotain kirjallisessa keskustelussa inhoan, on erinäiset vaatimukset, mitä kirjallisuuden tulisi olla ja mitä se ei missään nimessä saa olla. Erityisesti tämä vaatimus on ollut vallalla kotimaisessa keskustelussa kirjallisuudesta. Omassa nuoruudessani ihailin 1980-luvun alussa käytyä kiivasta keskustelua kirjallisuuden luonteesta. Oikein nostalgian aallot nousevat sisälläni, kun luen kuinka Esa Saarinen ja Anja Kauranen kävivät kotimaisen kirjallisen establishmentin kimppuun.

Hykertelen edelleen kuinka tohtori Saarinen aloitti alustuksensa Äidinkielen Opettajien Liiton kesäseminaarissa 25.7. 1980 sanoilla: ”Haukun ensin Kalevalaa.” Tietenkin omaksi yllätyksekseen Saarinen löysi tästä kesäseminaarista ymmärtäjiä. Vähemmän ymmärtäjiä löytyi muista kirjallisista suuruuksista tuona aikana. Nostalgian aallot sisälläni eivät niinkään nouse, koska tuona aikana käytiin (hieman jälkijunassa kylläkin) keskustelua punk-liikkeestä, vaan siitä, että tuolloin kirjallisuus merkitsi jotain. Nykyään on aika sama, mitä kirjallisuudesta keskustellaan. Ei se nostata kovinkaan korkeita aaltoja juuri missään… edes kirjallisissa piireissä.

Tältä pohjalta ei voi lähteä kuin ylöspäin. Suomessa kirjailijoiden keskimääräiset vuosiansiot eivät nouse edes matalapalkkaisen ihmisen kuukausiansioiden tasolle. Kyynisesti tästä voisi päätellä, että kirjallisuus ei suuremmin merkitse mitään suomalaisille. Monelle nykyaikaisia kuuntelupalveluja käyttävälle tulee suurena yllätyksenä kuinka vähän itse kirjan kirjoittanut kirjailija siitä saa. En mene yksityiskohtiin, mutta puhutaan noin kymmenesosasta siitä, mitä kovakantisen kirjan ostamisesta saa.

Mutta se siitä. Piti kirjoittaa postmodernista, koska se ei oikein koskaan ole saanut kunnollista jalansijaa kotimaisessa kirjallisuudessa. Yksi keskeinen syy juontaa juurensa Saarisen ja Kaurasen aikaiseen punk-keskusteluun. Näin stadilaisena voin sanoa, että keskustelu on ollut aika pitkälle junttia. Ja tällä junttiudella tarkoitan kotimaisessa kirjallisuudessa olevaa institutionalisoitunutta vaatimusta realismiin.

Kun uutinen Miki Liukkosen kuolemasta saavutti minut, niin surun keskeltä nousi samalla huomio, että kotimainen kirjallisuus menetti samalla suuren postmodernistin. Keitäs meillä on enää jäljellä? Jaakko Yli-Juonikas tulee ainoana mieleen. Siinäpä ne kotimaiset postmodernistit taitavat olla tällä hetkellä. Ja juuri postmodernia kotimainen kirjallisuus tarvitsee enemmän kuin koskaan.

Metafiktion hurma

Yksi keskeisistä postmodernin kirjallisuuden tunnusmerkeistä on metafiktio. Yksinkertaistettuna se tarkoittaa kirjallisen keinotekoisuuden korostamista. Itse taas nostaisin tämän ominaisuuden koko kirjallisuuden keskeisimmäksi ominaisuudeksi. Roman Jakobson jo katsoi, että kirjallisuus on järjestäytynyttä tavalliseen kieleen kohdistuvaa väkivaltaa. Tämä fiktion fiktionaalisuus pitää sisällään jo synnynnäisen vastakkainasettelun realismia kohtaan.

Junttiudessaan kotimainen kirjallisuus on vaatinut jotain todellista tai totuutta toteutuvaksi kirjallisuudessa. Realistisessa kirjallisuudessa ei ole mitään vikaa. Sen piirissä on hyvää ja huonoa kirjallisuutta siinä missä ei-realistisessakin kirjallisuudessa. Ainoastaan tämä vaatimus on jotain, jolle minä olen pahasti allerginen. Jos joku haluaa kirjoittaa representaatiota todellisuudesta, niin antaa mennä. Itse keskityn mieluummin presentaatioon – uusien maailmojen luomiseen.

Näin ohimennen on mainittava, että realistinen junttius tulee tällä hetkellä voimakkaimmin esille ”urbaanissa” autofiktiossa. Mutta tämä huomio ei merkitse tämän kyseisen kirjallisuuden muodon kaikkien teosten tuomitsemista, vaan alleviivaa kuinka kotimainen realismi elää edelleen varsin voimakkaana tässä ajassa.

Teosten välissä oleva intertekstuaalisuus

Omasta mielestäni yksi parhaista postmoderneista romaaneista on Umberto Econ Ruusun nimi. Sen voi lukea ymmärtämättä kaikkia niitä viittauksia antiikin ja keskiajan kirjallisiin lähteisiin, mutta ymmärtämällä nämä viitteet teos saa aivan uusia ulottuvuuksia. Omasta puolestani teoksessani Sateenkaarimurhat ollut viittaus Bret Easton Elliksen Amerikan psykoon jäi monelta lukijalta ja ”arvostelijalta” ymmärtämättä. Ihmeteltiin, miksi piti niin paljon luetella brändejä siinä yhdessä kohdassa. Mutta kirjailija joutuu elämään omien epäonnistumistensa kanssa.

Joskus kirjoittamisen ammattilaisten kanssa keskustellessa tulee mieleen, että he aliarvioivat lukijoitaan. Kaikki pitäisi kirjoittaa niin auki, että tyhmempikin ymmärtää asian. Mutta samalla sitä tulee aina ällistyneensä kuinka yleisössä on aina niitä, jotka suorastaan raivostuvat, jos eivät ymmärrä eteen asetettua teosta. Aivan kuin heidän ymmärtämättömyys olisi teoksen tekijän asettama ansa, jolle hän nauraa kulisseissa.

Näin harvemmin nimittäin on. Taidetta ei tarvitse ymmärtää nauttiakseen siitä. Kirjallisuuden kohdalla voi olla vaikea heittäytyä kirjoituksen virran vietäväksi, koska se vaatii keskittymistä, mutta se on sen arvoista. Samoin nykyaikainen ärsykkeiden tulvasta johtuva keskittymiskyvyn pandemiaksi levinnyt lamautuminen, on jo kansanterveydellisistä syistä hyvä osata katkaista. Kaikkea ei tarvitse ymmärtää nauttiakseen teoksesta. Ja ennen kaikkea kirjallisuuden ei tarvitse olla kertakäyttöviihdettä. Teoksen äärelle voi palata uudestaan ja uudestaan. Lukea teoksia siitä viereltä ja saada nautintoa, kun on ratkaissut arvoituksen. Tämä nautinto tulee lähelle matemaattisen ongelman ratkaisemista.

Kaiken ei tarvitse olla ihan totta

Juuri Nobelin kirjallisuuspalkinnon voittanut norjalainen Jon Fossea on arvostettu juuri hänen fiktionaalisuutensa vuoksi. Ja kuten jo aikaisemmin tulin maininneeksi, niin siitä juuri kaunokirjallisuudessa on kyse. Se on fiktiota. Jopa jotkut fantasian ja scifin teokset kärsivät liiallisesta realismista. Joskus tarinan johdonmukaisuuden voi rikkoa, jotta saavutetaan fiktion fiktiomaisuus. Me olemme kadottaneet itsemme usein realismin vaatimuksen sisälle. Ja tämä vaatimus on aina (poikkeuksetta) mielikuvitusta vastaan. Vaatimus realismiin vihaa luovuutta. Se haluaa pelkkiä faktoja ja totuutta, mutta itse asiassa ei voi sietää sitä totuutta, että mitään totuutta ei fiktiossa saavuteta.

”Kerro tarina, joka on totta”. On itse asiassa vaatimus valehteluun. Tarina ei koskaan ole totta, vaan aina väritetty näkökulma. En edes sano näkökulma totuuteen, vaan pelkkä ”väritetty näkökulma”. Ja juuri tämä fiktion omalaatuisuus tulee tuoda takaisin siinä muodossa, jossa se esitettiin postmodernissa kirjallisuudessa. Suurten tarinoiden sortuminen (joka ei ole uusi suuri tarina… sorry, Saarinen) on itse asiassa länsimaisen imperialismin itsetutkinnan momentti. Omata ”totuus” näyttää pitävän sisällään kristillisen lähetyskäskyn, jonka nojalla pitää lähteä toitottamaan ja pakkosyöttämään tätä löydettyä ”totuutta” vähemmän totuutta omaaville kansoille. Ai, tarvitsetteko todisteita tästä? – Katsokaan meidän historiaamme.

Vastakulttuurin nousu tuhkasta

Ei ole sattumaa, että postmoderni kirjallisuus ja 1960-luvun vastakulttuuri nousivat samanaikaisesti ja aika pitkälle samasta lähteestä – Toisen Maailmansodan jälkeisestä pettymyksestä edistysuskoon. Kun katsotaan nykyaikaista ekokatastrofia, niin meillä on vielä enemmän syitä vastakulttuurille ja postmodernille.

Viimeisten muutaman viikon aikana olen ilolla seurannut kuinka oppilaitoksissa on vallattu tiloja ja osoitettu vastustusta hallituksen suunnitelmiin leikkauksiin opiskelijoiden asemaan. Yhtä suurella innolla olen seurannut kuinka Arkadianmäellä samat taantumukselliset voimat (tällä kertaa epäillyttävän humaltuneina) tulistuvat opiskelijoiden toiminnasta kuin vuonna 1968.

Postmoderni ja vastakulttuuri kulkevat käsikkäin. Ne nousevat samasta mullasta ja niillä on sama päämäärä: yhden totuuden voimaan vannovan diktatuurin kaataminen. Se, mitä kummankin kritiikistä seuraa, on sitten aivan uusi kysymys. Mutta kuten Thomas Pynchonin teos Inherent Vice hyvin kuvaa, niin psykedelia johtaa helposti huumeaddiktioon, jolla ei ole enää mitään tekemistä tajunnan laajentamisen kanssa ja seksuaalinen vapautuminen pahimmillaan johtaa pelkkään seksuaaliseen hyväksikäyttöön.

Vapaa ihminen on herkkä olento, joka eksyy helposti, koska me emme ole luoneet hänelle kovinkaan otollista kasvualustaa omien vaatimustemme myrkkykentillä. Silti vapaa ihminen on jotain, joka tuntuu puskevan jokaisen pakkovallan alta kuin rikkaruoho (weed) konsanaan.