Viimeisen kymmenen vuoden aikana olen toistuvasti palannut Thomas Pynchonin tuotantoon. Hänen kirjansa muodostavat jäniksen kolon, jonne me tietynlaiset henkilöt sukellamme ja emme enää löydä tietä ulos. Pynchonia seuraavaan kulttiin kuuluu tietenkin kirjailijan hahmo ja sen ympärille muodostunut myytti.
Tässä keskeisimmät (ja melkein ainoat) faktat Thomas Ruggles Pynchon Jr’sta.
- Syntynyt 8. toukokuuta 1937, Glen Cove, Long Island
- High schoolin jälkeen kirjautui Cornellin yliopistoon opiskellakseen insinööriksi, 1953
- Lopetti opinnot ja aloitti palveluksen laivastossa
- Palasi Cornelliin 1957 ja alkoi hengata insinööriopintojen sijaan kirjallisuuspiireissä
- Osallistui Vladimir Nabokovin luennoille (Nabokoville ei ollut mitään muistikuvaa Pynchonista)
- Valmistui 1959 ja aloitti kirjoittamaan ensimmäistä romaaniaan V.
- Työskentelin 1960 – 1962 Boeingilla teknisenä kirjoittajana
- V. ilmestyi 1963
- Ja sitten ei oikein yhtään mitään… muuta kuin kirjoja
Pynchonin tänä vuonna 60 vuotta kestänyt kirjailijan uran aikana julkaissut teokset voidaan summata yhtä vähäsanaisesti.
- V., 1963
- The Crying of Lot 49, 1966 (Huuto 49, 2003, suom. Tero Valkonen)
- Gravity’s Rainbow, 1973 (Painovoiman sateenkaari, 2014, suom. Juhani Lindholm)
- Slow Learner, 1984 (aikaisemmin julkaistujen novellien kokoelma)
- Vineland, 1990
- Mason & Dixon, 1997
- Against the Day, 2006
- Inherent Vice, 2009
- Bleeding Edge, 2013
Helposti luulisi, että kuudessakymmenessä vuodessa olisi ehtinyt julkaista useamman teoksen kuin 8 romaania ja yhden novellikokoelman. Mutta Pynchon ei ole tavallinen kirjailija. Hän kuuluu samaan kastiin kuin J. D. Salinger, joka pisti vielä paremmaksi ja julkaisi ainoastaan kaksi romaania elämänsä aikana. Mutta tällainen päivittely kuuluu juuri kaikkeen siihen, mitä Thomas Pynchonin tuotanto ei edusta. Eli älkäämme tuhlatko aikaa tyhjänpäiväiseen kotkottamiseen.
Vastakulttuuri
Jos jotain Thomas Pynchonin tuotanto edustaa, niin amerikkalaista vastakulttuuria, joka alkoi syntyä 1950-luvulla ja saavutti oman huippunsa jossain 1960-luvun lopussa. Vastakulttuurin laineet kuoleentuivat lopulta 1980-luvulle tultaessa, kun uusliberalistinen valtakulttuuri nousi juppeineen huipulle.
Juuri tähän vastakulttuuriin kuuluu, että Thomas Pynchon ei tee itsestään mitään numeroa ja samalla tekee itsestään isomman numeron kuin kukaan. Hänen poissaolonsa on esillä kaikkialla. Tai siis olisi, jos kirjallisuudella olisi vielä jotain sellaista merkitystä kuin mitä sillä joskus oli ja pitäisi edelleen olla.
Kaikkein kauneimmat sanat vastakulttuurin kuolemasta lausui Hunter S. Thompson teoksessaan Fear and Loathing in Las Vegas (1972):
Hulluutta oli joka ilmansuunnassa, ympäri vuorokauden. Jos ei San Francisco Bayn toisella rannalla, niin sitten vain Golden Gaten yli pohjoiseen tai 101:aa etelään Los Altosiin tai La Hondaan… Missä vain iski kipinää. Ilmassa oli ihmeellinen, yleismaailmallinen tunne, että se mitä me teimme, mitä lie, oli oikein, että me olimme voitolla…
Ja siinä se juju käsittääkseni oli – vääjäämätön tunne, että kukistamme Vanhat ja Pahat voimat. Ei missään ilkeässä tai sotilaallisessa mielessä, emme me sellaisia tarvinneet. Energiamme olisi yksinkertaisesti oleva voittoisa. Ei ollut mitään mieltä taistella – ei meidän puolellamme eikä heidän puolellaan. Koko liikevoima oli meillä, ratsastimme korkean ja kauniin aallon harjalla…
Ja nyt, vajaat viisi vuotta myöhemmin, voi kiivetä jyrkälle kukkulalle Las Vegasissa ja suunnata silmänsä länteen, ja jos osaa katsoa, voi melkein nähdä rajan, johon vesi korkeimmillaan ylsi – paikan, jossa aalto lopulta murtui ja vyöryi takaisin.
Pelkoa ja inhoa Las Vegasissa, suom. Arto Schroderus
Thompsonin pessimismi on helppo ymmärtää. Se kaikki idealismi, joka 1960-luvulla vallitsi oli kuollut jo kauan ennen vuotta 1972. Aniharva itse asiassa uskoi kukkaisliikkeen sanomaan. Se ei estänyt monia heistä ottamasta osaa bileisiin. Ja siitähän siinä kaikessa heille oli kyse; bileet, jotka jatkoivat nuoruuden edesvastuuttomuutta mahdollisimman kauan ja sitäkin pidemmälle. Ei siis ollut mikään ihme, että monet hipit leikkasivat hiuksensa, pesivät kasvonsa ja heittäytyivät 1980-luvun uusliberalistiseen bilettämiseen. He olivat mätiä sydämeltään alusta asti.
Painovoiman sateenkaari
Vuonna 1973 Thomas Pynchonilta julkaistiin hänen suurteos Gravity’s Rainbow1. Mielipuolinen tiiliskiviromaani (niitähän amerikkalaiset rakastavat) toisen maailmansodan loppuvaiheista, jossa kuljetaan ”päähenkilön” Tyrone Slothrop mukana huumepsykoottinen matka sodan runtelemissa raunioissa. Teoksessa on satoja henkilöitä ja lopussa ”päähenkilökin” kadotetaan, mutta matka jatkuu aina 1970-luvulle (tai jonnekin sellaiseen), jossa elokuvateatterin katon läpi on rysähtämässä raketti, jota Slothrop on ajanut takaa koko kirjan ajan… ehkä.
Gravity’s Rainbow oli arvostelumenetys, mutta samalla se oli skandaali. Se voitti jaetun pääpalkinnon National Book Award for Fictionin vuonna 1974. Palkintoseremoniaan Pynchon (tai kustantaja) palkkasi stand up -koomikon ottamaan palkinnon vastaan. Tuohon aikaan ei ollut internetiä ja koomikkoa luultiin Thomas Pynchoniksi… kunnes kiitospuhetta oli kulunut jonkin aikaa ja paljastui, että kyseessä ei ollut Pynchon.
Todellinen skandaali syntyi Pulitzeria jaettaessa. Raadille oli ehdotettu Gravity’s Rainbow’ta voittajaksi (yleensä tämä on läpihuutojuttu), mutta raati kieltäytyi jakamasta palkintoa tuona vuonna fiktiiviselle teokselle, koska ehdotettu teos oli säädytön, mahtipontinen, ylityöstetty ja lukukelvoton. Mitä luultavammin tämä viihdytti Pynchonia enemmän kuin mikään muu. Ja mikä parasta, teos oli varma myyntimenestys.
Vuonna 1973 maailma oli vielä sen verran kokeellinen, että Pynchonin teos tuli julkaistua suuren kustantajan toimesta. Nykyään kirjaa ei julkaistaisi. Ei sen takia, että se on säädytön, vaan koska sen lukeminen vaatii lukijalta paljon ja sen päälle vielä helvetin paljon enemmän. Ja nyt siis puhutaan suuren kustantajan keskeisestä julkaisusta. On aivan eri asia puhua pienistä indie-kustantajista, joilla on vaikeuksia saada kirjojaan kirjakauppojen hyllyille.
Nykylukijalle Thomas Pynchon on aivan liikaa. Teos on juuri sitä, mitä LSD-trippi on – maailma on tiivistynyt äärimmäisen tiiviiseen muotoon. Teksti kuvaa sitä kaikkea samanaikaisesti. Kerronta sinkoilee sinne ja tänne. Välillä kerrotaan mitä ”päähenkilölle” tapahtuu ja seuraavassa hetkessä syvennytään Byron nimisen hehkulampun tarinaan ja itsetietoisuuden saavuttaneeseen mustekalaan.
Mitään koherenttia juonta on aivan turha odottaa. Koska siitä ei ole kyse. Ei ole kyse viihtymisessä lukemisessa, vaan lukemisen nautinnosta. Gravity’s Rainbow’ta lukiessa lukija kutsutaan matkalle, jonka päämäärää ei saavuteta tarinan lopussa, vaan tekstissä itsessään. Jokainen kirjan lukenut ei ole enää sama henkilö, joka alkoi lukea kirjan ensimmäistä sivua. Moni hyytyy matkalla ja sekin on ihan OK. On niitä, jotka viimeiselle sivulle päästyään ovat turhautuneita, ärtyneitä ja haluavat heittää kirjan seinään. Ja sitten ovat ne (kuten minä), jotka tietävät palaavansa teoksen sivuille lukemattomia kertoja. Pynchoniin sopii sama kuin William Faulkneriin – hän ei lueta, vaan luetaan uudelleen ja uudelleen.
Postmoderni
Thomas Pynchon liitetään usein postmodernin kirjallisuuden perinteeseen. Ja koska tällä perinteellä on nykyään niin pahamaineinen maine, niin pysyn sen piirissä. Postmoderni syntyi samaan aikaan kuin kukkaisliikkeen vastakulttuuri. Voidaan katsoa sen olevan osa 1960-luvun vastakulttuuria. Näin ainakin itse sen näen.
Ai miten niin? On selvää, että 1980-luvulla postmodernista tuli yksi iso vitsi. Aivan kuten hippiliikkeestäkin. Reaganismin keskeisin sanoma oli asettaa 60-luvun idealismi naurunalaiseksi. Postmoderni liikkeenä osallistui tähän irvokkaaseen orgiaan unohtaen alkuperäisen sanomansa. Suurien kertomusten romahtaminen johtaa juurensa Nietzschen julistamasta Jumalan kuolemasta. Harvemmin muistetaan, että Nietzsche ei tätä kuolemaa pelkästään iloinnut, vaan oli samalla kauhistunut asiasta. Jumala oli kuollut, mutta ihminen ei ollut siihen valmis.
Hippiliike oli alunperin hyvin poliittinen liike. Sen tarkoituksena oli muuttaa ihmistä ottamaan vastaan suurempi kulttuurinen muutos. Se ei ollut pelkkää idealismia. Hippiliikkeellä oli hyvin vakava perusta. Meidän kulttuurimme oli läpimätä ja sen keskeisin päämäärä muodostui väkivaltaisesta alueiden haltuunotoista. Maailmansodat olivat avanneet ihmisten silmät. Ja jotta ne eivät olisi ummentuneet, sytytettiin täysin järjetön ja epäinhimillinen sota Vietnamissa. Se oli ensimmäinen proxysota, johon osallistuivat silloiset suurvallat Yhdysvallat ja Neuvostoliitto.
Pikakelauksella tähän päivään. Samanlainen proxysota on käynnissä Ukrainassa ja me näemme sen kauheudet päivittäin tarkalla HD-tasoisella kuvalla. Olemme aivan eri tilanteessa kuin 1960-luvulla, kun Vietnamin sota saapui pieniin televisioruutuihin suttuisella kuvanlaadulla. Olisiko aika uudelle vastakulttuurille? Olisiko? Toiko vanhojen suurten kertomusten paluu mitään hyvää mukanaan? No, ei tuonut. Meillä on taas kerran keskellä Eurooppaa sota käynnissä ja mikään ei viittaa siihen, että se ei tulehtuisi entisestään.
Missä vaiheessa pääsee meidän aikakautemme Slothrop sekoilemaan tulevan Euroopan raunioissa. Kuinka monta kertaa tämä manner pitää rakentaa uudelleen?
Mutta takaisin postmoderniin. Keskeinen postmodernin kirjallisuuden tunnusmerkki on metafiktio. Siinä kirjallinen ilmaisu tulee tietoiseksi itsestään. Teksti ymmärtää olevansa tekstiä. Narraation rakenteet tulevat osaksi narraatiota. Kirjalliset hahmot ymmärtävät olevansa kirjallisia hahmoja. Ja teksti viittaa toisiin teksteihin. Tämä kaikki edellyttää lukijalta lukeneisuutta. On tunnettava kirjallisuus kirjan ympäriltä. Mutta samalla parhaat teokset toimivat itsenäisinä teoksina.
Miksi postmoderni kirjallisuus on niin vaikeaa? Eikö koko liike saarnaa keveyden nimeen? – Aivan niin. Keveys on keskeistä, mutta se ei tarkoita kevyttä viihdettä. Keveys on aivan muualla. Se on irtiottoa kaikesta siitä painolastista, jonka vanha kirjallinen (moderni erityisesti) on lastannut jälkeläistensä harteille. Keveys ei tarkoita mitään Harlekin-tasoista helppoa lukemista. Lukijan on löydettävä keveys muualta. Vaikka korkean ja matalan kulttuurin raja-aidat kaadetaan, niin se ei tarkoita aivottomuutta.
Ja aivottomuudessa päästäänkin takaisin Pynchoniin.
Difficult, schmifficult!
Nykyinen kirjallisuus on aivan liian harvoin haastavaa. Vaikean kirjallisuuden on tehtävä comeback. Kirjasta ei saa tulla pelkkä mukava kaveri biitsillä röhnöttämiseen. Sitä se saa olla, mutta kirjallisuudella on oltava muitakin tehtäviä. Oli nautinnollista seurata, kun Ville-Juhani Sutisen Vaivan arvoista (2022) voitti Finlandia-palkinnon. Teoksessa Sutinen käy läpi teoksia, joiden lukemisessa ei pitäisi olla mitään järkeä. Ja vaikean kirjallisuuden pahin vihollinen on tämä meidän aikakaudelle ominainen pakkomielle järjellisyyteen.
Kun kyseenalaistetaan ”järjellisyys” on turha kysyä järjen perään. Missä vaiheessa tästä lopulta ihmiselämään periferisesti kuuluvasta ominaisuudesta tuli niin keskeistä? Hitto! Sinä. Juuri sinä. Sinä et ole järjellinen olento. Sinä elät suurimman osan elämästäsi tunteella. Emootiot ohjaavat elämääsi ja niillä ei ole mitään tekemistä järjen kanssa. Järki on elämässäsi täysin toisarvoinen ominaisuus. Sinä et ole elämäsi ohjaimissa. Sinä olet suurimman osan elämääsi matkustaja… vaikka aivot tuottavat ällistyttävän todellisen illuusion hallinnasta. Sinä et hallitse elämääsi. Olet sattumien muodostaman häkin vanki.
No, mitäs tekemistä tällä on Thomas Pynchonin kanssa? Hyvin paljonkin. Vaikea kirjallisuus (jota Pynchon on puhtaimmillaan) rikkoo meidän järjellisyyden illuusion parhaimillaan. Jotain oikeasti järjellistä pääsee emootioiden muodostaman verkon läpi. Meistä ei tule järjellisiä, mutta saamme aistia pienen maistiaisen siitä, mitä olisi elää toisin. Me uskomme elävämme järjen ohjaamina, mutta se on illuusio. Kun todellinen järki koskettaa meitä, olemme ällistyneitä. Ensimmäistä kertaa me katsomme epäselvyyttä epäselvyytenä eikä ainoastaan selvyyden peittoon käärittynä illuusiona.
Nykyaikainen lukija pelkää vaikeutta, koska lukemisesta on tehty persoonan rakentamisen prosessi. Kun lukija ei enää ymmärrä lukemaansa, niin hän kääntyy itseensä. ”Tämä teksti yrittää osoittaa minussa olevan vian. Tämä teksti on minun vihollinen. En ymmärrä tätä välittömästi – minua loukataan! Pitääkö tämän tekstin kirjoittaja minua tyhmänä?”
Kirjoittaja ei voi periaatteessakaan pitää lukijaa tyhmänä. Kirja on kirjoittajan ja lukijan yhteistyön tulosta. Teos, jossa kaikki asiat on kirjoitettu auki ja kaikki selitetty tyhjentävästi yrittää estää tämän yhteistyön ja ottaa lukija haltuun. Mutta kaikesta yrittämisestä huolimatta sekään ei kykene pitämään lukijaa tyhmänä. Lukija voi olla tyhmä, mutta sillä ei ole mitään tekemistä kirjoittajan kanssa. Kirjoitta voi olla tyhmä ja sillä taas ei ole mitään tekemistä lukijan kanssa.
Vaikea kirjallisuus siis itse asiassa kunnioittaa lukijaa. Se asettaa hänelle ongelman ja haasteen. Kirja on kutsu yhteiseen kokemukseen. Joskus on hyvä saada nopeasti sulateltavaa ”aivot narikkaan” -kokemuksia ja sitten on aika huomattavasti haastavammille kokemuksille. Ja tällaisen kokemuksen Pynchonin tuotanto tarjoaa. Häntä lukiessa ei voi pitää mielessä kirjailijan ajatuksia teoksestaan, koska niitä ei ole esitetty. Ainoa poikkeus on lyhyt essee Slow Learnerin alussa, jossa hän mainitsee kokoelman novelleista jotain ja hieman sivuavasti The Crying of Lot 49’sta (Pynchon ei näytä oikein pitävän teoksesta). Se, mitä lukijalle jää, on itse teoksen teksti. Tässä mielessä Pynchonin tuotanto on puhtainta mahdollista kirjallisuutta. Lukija voi aina ottaa teoksen pelkkänä teoksena, mutta se on pitkälle itsepetosta. Me emme elä tyhjiössä. Ympäröivä maailma vaikuttaa meihin. Yritäkääpä luke Stephen Kingin kirjaa ajattelematta itse kirjailijaa. Ei onnistu.
Joten lukijalle voidaan sanoa nämä helpottavat sanat: ”Sinua ei pidetä tyhmänä eikä sinulle naureta. Sinä olet teoksen keskeinen tekijä. Olet tavallaan taiteilija itsekin. Sen takia on tärkeää, että sinä valitset viisaasti mitä luet.” Näin. Tarttukaa rohkeasti vaikeisiin teoksiin. Ne ovat aluksi raskassoutuisia ja niin niiden pitääkin olla. Mutta ajan myötä homma helpottuu ja eteen avautuu kokonaan uusi maailma.
Toisenlaisen amerikan historia
Pynchonin tuotannon voidaan katsoa kirjoittavan uusiksi Yhdysvaltojen historiaa. Hänen teoksensa sijoittuvat tiettyihin historian taitekohtiin, jotka Pynchon kirjoittaa uusiksi. V. sijoittuu 1950-luvun lopulle, jolloin Pynchonin edustama vastakullttuuri alkoi muotoutua. The Crying of Lot 49 kuvaa Kennedyn salamurhan jälkeistä Amerikkaa. Jotkut ovat väittäneet teoksen käsittelevän epäsuorasti Kennedyn salamurhaa. Gravity’s Rainbow sijoittuu toisen maailmansodan loppumetreille ja sen jälkeiseen Eurooppaan. Mutta samalla se on allegorinen kuvaus Yhdysvalloista Nixonin hallinnon alaisuudessa.
Mielenkiintoisin historian uudelleen kirjoittaminen esitetään teoksessa Mason & Dixon, joka sijoittuu Yhdysvaltojen syntyyn 1700-luvulle. Siinä kaksi oikeata historiallista maanmittaria seikkailevat ympäri Yhdysvaltoja. Teos on kirjoitettu vanhalla englannin kielellä, mutta samalla se on hyvin postmodernia nykykirjallisuutta.
Pynchonin viimeisistä teoksista tunnetuin on ehdottomasti Inherent Vice, josta Paul Thomas Anderson ohjasi saman nimisen elokuvan vuonna 2014. Vuoteen 1970 sijoittuva teos on dekkari ja ilmestyttyään se herätti suuren hälyn, koska Pynchon oli julkaissut genre-kirjallisuuteen kuuluvan teoksen. Inherent Vice on ehdottomasti oma suosikkini. Filosofista etsivätoimistoa ei olisi olemassa ilman teosta. Pilveä polttava hippietsivä Doc Sportello on Kimin ja Bennyn esikuva. Sitä on turha edes yrittää kieltää.
Paranoia
Toinen keskeinen teema Thomas Pynchonille on vainoharha. Hänen jokainen teos on uusi näkökulma amerikkalaiseen vainoharhaisuuteen. Kaikkialle lonkeronsa ulottava valtio muodostaa jatkuvan uhan. Ja tämä pelko oli Pynchonille varsin tuttua. Työskennellessään Boeingilla teknisenä kirjoittana hän näki omin silmin operaatio paperclipin seuraukset: Yhdysvaltojen rakettiteollisuus oli vanhojen natsien kansoittama.
Koska Pynchon ei anna mitään lausuntoja ja ei esiinny julkisuudessa, niin häneen liitetään mitä uskomattomampia salaliittoteorioita. Onko koko Pynchonin tuotanto yhtä suurta salakoodia, joka paljastaa Yhdysvaltojen hallituksesta jotain hyvin vakavaa? Mitä kaikkea Pynchon tietää? Hyvin suurella todennäköisyydellä nämä kaikki ovat pelkkiä salaliittoteorioita ja Pynchon nauraa matkallaan pankkiin.
Pynchonin paranoia voidaan nähdä keskeisenä mentaalisena tilana, johon nykyihminen on vaipunut. Kaikkialla meitä tarkkaillaan Heidän toimesta (”He” on tarkoituksella kirjoitettu isolla alkukirjaimella). Kyseessä on He toiset, joiden vallan alla me kaikki olemme. Me emme koskaan näe Heitä ja emme koskaan koe Heitä suoraan. Mutta siellä jossain He ovat.
Mutta Pynchon ei ole mitään ”deep state” -salaliittoteoriaa. Nykyaikainen some-paranoia on jotain, joka itse asiassa toteuttaa Heidän tahtoa. QAnon ei ole vastakulttuuria. Se ei ole missään merkitysessä vallankumouksellista, vaan tähtää vanhan vallan lujittamiseen. Vastakulttuuri on aina vaarassa sortumaan sen puolelle, jota vastaan se on sotakoneensa pystyttänyt.
Teoksen Inherent Vice nimi on mainio esimerkki tästä herkkyydestä. Teoksen nimi tarkoittaa rahtiin sisältyvää ”sisäistä vikaa” (kuten kananmunia), jonka takia niitä ei vakuuteta 100%:sti. Se voidaan myös ymmärtää perisyntinä. Mutta keskeisintä on ymmärtää vastakulttuuriin sisältyvä sisäinen vika, jolla se voi kääntyä itseään vastaan.
Hippiliike oli helposti nujerrettavissa, koska tajuntaa laajentaneet psykedeeliset pyrkimykset muuttuivat nopeasti pelkäksi bilettämiseksi ja huumeriippuvuudeksi. Tässä tulee samalla Pynchonin tuotantoon keskeisesti kuuluva ”entropian” käsite: kaikki hajoaa. Kauniit ideaalit muuttuvat turhan helposti painajaismaiseksi realismiksi. Vapaa rakkaus muuttuu seksuaaliseksi hyväksikäytöksi.
Kaikesta koomisuudestaan huolimatta Inherent Vice on hyvin vihainen teos. Vallankumous on pilattu. Unelma on kuollut ja sen tappoivat kaikki ne, jotka sen nimeen olivat vannomassa. He (He?) eivät osanneet vaalia arvokkaimpia arvoja: vapautta ja muutosta. Kaikki hajoaa ja juuri siksi meidän tulee olla varovaisia. Kaikessa on ”sisäinen vika”.
Pynchon in public
Mutta kohdistetaan katse itse Pynchon-kulttiin. Kuten jo mainitsin, niin Pynchonilla on vankka kulttimaine ja häntä seurataan kiihkeästi vaikka se on mahdotonta. Kirjailijan syntymäpäivänä toukokuun 8. päivänä järjestetään Pynchon in public tapahtuma, jossa käydään joka vuosi Pynchon-lookalike -kilpailu.
Pynchonista tietenkin liikkuu vaikka mitä huhuja. Salman Rushdie on ainoa henkilö, joka todistetusti on tavannut miehen. Hänen mukaansa Pynchon oli juuri sellainen kuin hän oli odottanutkin. Toisaalla kerrotaan tapaamisista Pynchonin kanssa. Hän kuulemma polttaa ketjussa kannabissavukkeita ja ei sano juuri mitään. Kaikki nämä ovat suuria mielikuvituksen tuoteita. Se tiedetään, että Pynchon asuu New Yorkissa ja hänen vaimonsa työskentelee kustannusalalla.
Pynchon on Pynchon. Hän pysyy arvoituksena ja hyvä niin, koska meillä on aivan liikaa valtakulttuurin kyllästämiä kirjailijoita. He eivät ole arvoituksia, vaan tuovat itsensä esille kirjallisuuden jäädessä taka-alalle.
Onneksi meillä on Pynchon… vastakulttuurin viimeinen mohikaani.
Lähteitä
1. Ja tiedetään, että teos on käännetty suomeksi ja pitäisi käyttää suomennettua teoksen nimeä. Mutta kun en käytä. Tämä on minun blogini ja minä kirjoitan juuri sellaista tekstiä, kun minä kirjoitan. Loppu.
SchizoBlog 
Yksi vastaus artikkeliiin “Thomas Pynchon – vastakulttuurin viimeinen mohikaani”