Kasan Jussin postaus ”Musiikinmyynti, nyyh” esittää mainiosti ne syyt myynnin laskuun, joita musiikkiteollisuus ei halua nähdä tosina. Kuluttajien rahoista kilpaillaan entistä kovemmin alati laajenevalla tuotevalikoimalla (DVD, pelit, puhelinlaskut, maksulliset nettipalvelut, kodin viihdeteknologia …). Musiikkiteollisuuden vastaus tähän kilpailuun on ollut tuotteiden tason laskeminen ja jo moneen kertaa kuluttajjille myytyjen artistien uudelleenmyynti. Ei siis ihme, että musiikkiteollisuudella menee huonosti.
Itse lisäisin vielä yhden heikkouden. Levyjen kansitaiteen rappiotila. CD:n myötä albumien kansitaiteen taso romahti. Musiikin digitaalinen levitys vain jyrkentää tason romahdusta.
Yllä aamulla löydetty helmi. Siitä vaan ottamaan mallia. [via welcome to optimism]
SchizoBlog 
En tarkoittanut tätä ”musiikin tekeminen lopetettiin 70-luvulla” keskustelua, vaan lähinnä tätä ”Greatest Hits” boomia. Kuinka monta John Lennon tai Rolling Stones kokoelmaa me oikeasti tarvitsemme?
Hyvää musiikkia tehdään koko ajan, mutta sen markkinointi on usein hoidettu aivan päin mäntyä. Ja toisaalta, ”omakustannekulttuuri” elää uutta kukoistuskautta … tätä en ainakaan minä laske osaksi musiikkiteollisuutta.
Itse joudun kuitenkin olemaan jyrkästi eri mieltä näiden Super-Audio … whatever systeemien kanssa. En halua enää ostaa ”Valkoista tuplaa” uudelleen. Saman sisällön uudelleenmyynti on juuri sitä ahneutta ja rahastusta, jonka takia levy-yhtiöt ovat ansainneet oman taloudellisen ahdinkonsa jossa nyt rypevät.
TykkääTykkää
Mielestäni hyvä pakkaus cd:lle olisi 7-tuumaisten vinyylien pahvitasku. Ei liian iso, mutta eron huomaa.
Toisaalta cd alkaa olla monille musiikkifaneille turha formaatti: tietokone/mp3-soitin on kätevämpi kuunteluun, keräilytarkoituksessa hankitaan vinyyli.
TykkääTykkää