Misogynian poika

Tämä on ehkä vaikein aihe, josta voin kirjoittaa. Itse asiassa tuntuu siltä, että minun ei pitäisi siitä kirjoittaa. Liian henkilökohtaista. Liian kipeää. Liikaa häpeää. Mutta annetaan mennä, kun on aloitettu. Kaikki alkoi, kun luin suuresti arvostamani Johannes Ekholmin artikkelin ”Hoiva on miehen työ”. Kuvaan sopii, että kirjoitus on julkaistu feministisessä Tulva -lehdessä.

Kirjoituksessa Ekholm katsoo, että hoiva kuuluu myös miehelle. Vanha kuvio, jossa mies on elättäjä ja nainen hoivaaja ei yksinkertaisesti ole enää elinvoimainen. Ekholm kirjoittaa: ”Nykyaikaiselle taloudellisesti ja sosiaalisesti itsenäiselle naiselle miehen varallisuus on toissijaista.”

Elättäjämiehen tilalle Ekholm ehdottaa hoivaajamiestä. Tällainen mies vapauttaa naisen hoivatyöstä ottamalla itse osaa siihen. Hänen kanssaan nainen voi kokea olonsa turvalliseksi niin henkisesti kuin fyysisesti. Haluaisin paljon olla tällainen mies.

Ja tässä tullaankin siihen suureen ”mutta…”. Isäni oli hyvin ronski mies. Hän oli juuri sellainen, jota sodan jälkeinen Suomi kaipasi. Teki paljon töitä mukisematta ja valittamatta. Hänen suurin unelmansa oli, että voisi joskus rakentaa talon omin käsin. Siinä hän suurin piirtein onnistuikin, kun kunnosti vanhan rintamamiestalon kivijalkaa myöten.

Miehisenä miehenä isäni ei suuremmin välittänyt ”akkain votkotuksista”. Ei hän naisia vihannut, mutta ei suuremmin osannut arvostaakaan. Äitiäni hän rakasti yli kaiken. Mutta muuten sain kuulla koko lapsuuteni naisia väheksyvää puhetta ja halveksuntaa. Tämä tietenkin siirtyi isältä pojalle.

Onni onnettomuudessa on taitanut olla se, että yhteentörmäys maailman kanssa tapahtui hyvin varhaisessa vaiheessa. Koulussa kävi ilmi, että isän sanat naisista eivät pitäneet paikkansa. Poika nousi isäänsä vastaan.

Yliopistossa oikein otin kursseja naistutkimuksesta, kun halusin tietää, mistä feminismissä oli kyse. Oikein uppouduin aiheeseen. Ekholmillakin näyttää olleen vähän samanlainen historia, mutta minulle ei koskaan ole noussut tahtoa olla olematta mies.

Mutta minkälainen mies sitten olen kaikki nämä vuodet ollut? Misogynian kasvattama poika on saanut kantaa raskasta taakkaa kariutuneiden ihmissuhteiden ja särkyneiden sydämien muodossa, kun isän perintö on ottanut ohjat. Siitä huolimatta olen itse pilannut elämäni suhteet. Hyvä tahto ei vaan näytä riittävän, kun sieltä kaukaa historiasta vyöryy sukupolvet ylittävä aalto puhetta ja tekoja, jotka vaikuttavat edelleen itsessä. Ja siitä huolimatta häpeä on minun eikä kenenkään muun.

Yön yksinäisinä tunteina sitä tulee rämmittyä omien tekojen ja sanojen suossa. Katuu tehtyjä ja tekemättömiä. Kiroaa sitä, minkälaiseksi on kasvanut ja yrittää kaikkensa olla vajoamatta kyynisyyden ja katkeruuden mustaan aukkoon.

Kun niin sanotun manosfäärin suuria ”ajattelijoita” tulee vastaan, niin osa minussa ymmärtää, mistä kaikesta heidän ajatuksensa kumpuavat. Paljoa ei olisi tarvinnut tapahtua toisin, kun itsekin olisi syöksynyt siihen kaninkoloon löytämättä tietä ulos. Mutta toisin tapahtui ja ymmärrän elämää hieman laajemmin. Paljon on parannettavaa ja täydellisyyden saavutan sitten haudassa.

Kaikesta huolimatta muistan isäni rakastavana miehenä. Hän ei ollut käynyt kouluja eikä hän suuremmin lukenut kirjoja. Mutta isä osasi aina ongelmien keskellä muistuttaa: ”Käytä päätäsi”. Jopa niinä hetkinä, kun käytin päätäni hänen kyseenalaistamiseen, hän ymmärsi arvostaa omien aivojen käyttöä. Olen tästä opetuksesta ikuisesti kiitollinen hänelle.

Ehkä sittenkin sieltä sukupolvien takaa tähän hetkeen kurottaa muutakin kuin halveksuntaa toista sukupuolta kohtaan. Jotain, joka kykenee keventämään taakkaa, joka tuntuu välillä ylivoimaiselta.