Eilen uutisoitiin, että meidän kaikkien käyttämä ja vihaama Spotify astuu Suomessa äänikirjojen markkinoille. Tästä nousi ansaitusti raivo, jonka takana itse asiassa ei ollut pelkästään Spotify, vaan kirjailijoiden ja kustantajien välinen tulehtunut suhde. Mutta en palaa edellisen postaukseni aiheeseen tätä pidemmälle. Minua huolestuttaa enenevässä määrin yleistyvä näkemys, että kirjailijat ja taiteilijat laajemminkin pitäisi jättää täysin markkinoiden armoille. Eli tilanteeseen, johon ei jätetä edes yrityksiä.
Maassamme maksetaan yritystukia. Ne maksetaan verovaroista. Suurin osa tämän tuen saajista on suuryrityksiä, joilla tuntuisi olevan pääomaa elää ilman verovaroista maksettavaa tukea. Miksi tätä ei nähdä suurena vääryytenä, mutta taiteilijoiden saamat apurahat tuntuvat herättävän sokeaa raivoa (vaikka suurin osa näistä tukimuodoista tulee yksityisistä rahastoista)?
Valitettavan yleinen näkemys on, että taiteilijat ovat turhia elätettäviä, jotka eivät tuota mitään merkittävää. Taidetta ei nähdä samanlaisena investointina yhteiskunnassa kuin yritysten tukeminen. Tuottavathan yritykset työtä ja samalla aineellista hyvinvointia. On tietenkin selvää, että kun meillä on ruokaa, jota syödä ja seinät ympärillä, joiden sisäpuolella asua, niin ollaan perustarpeiden äärellä. Mutta mitä sen jälkeen? Kun ei tarvitse kamppailla elossapysymisestä, niin astutaan kulttuurin alueelle. Tämä kulttuuri tulee tuottaa siinä, missä tuotetaan ruoka ja suoja.
Ja kuten aina aikaisemminkin, niin tässä keskityn minulle läheisimpään eli kirjallisuuteen.
Miksi kirjallisuus on tärkeää?
Olen kyllästynyt kuulemaan kirjallisuuden puolustusta, jossa nostetaan esille sen herättävän empatiaa. Tämä on täysin tyhjää puhetta. Varsinkin, kun vastassa on yleisö, joka ei välttämättä edes kunnolla ymmärrä, mitä sana ”empatia” tarkoittaa. Myös maanpuolustukselliset syyt kuulostavat korviini korneilta ja päälle liimatuilta.
Kun taas puhutaan kielen kehittymisestä, niin alamme päästä jo vähemmän turhiin hokemiin. Moni omaa naiivin käsityksen kielestä jonakin samana pysyvänä ja meille annettuna transsendentina entiteettinä. Todellisuudessa kieli muuttuu ja sitä kehitetään aktiivisesti. Keskeisin kielen kehittämisen alue on juuri kirjallisuus ja sen sisällä erityisesti runous.
Näin kirjallisuus näyttäytyy äidinkielellemme keskeisenä investointina. Me emme voi jättää sitä pelkkien markkinavoimien armoille. Jo pelkästään siitä syystä, että sen insentiiveihin ei kuulu kielen kehittäminen, vaan sen kehityksen pysäyttäminen. Kun lukee kaikkein myydyimpiä myyntimenestyksiä, niin ne eivät loista kielen kehittäjinä. Eikä niiden tulekaan sellaisia olla. Ne ovat markkinavetoisia myyntiartikkeleita. Kehitystyö tehdään muualla.
Ajattelun kehittäminen
Mutta minua kiinnostaa kirjallisuus ajattelullemme transsendentaalisena projektina. Monelle naiivin kielikäsityksen omaavalle tämä voi olla vähän vaikeaa ymmärtää, mutta voimme lähteä hieman yksinkertaistetusta lähtökohdasta. Kun meille tulee ajatuksia, niin meidän tulee pukea ne sanoiksi välittääksemme ne muille (tai jopa itsellemme).
Ja me voimme mennä tässä vielä pidemmälle. Mitä paremmin ihminen kykenee käsittelemään kieltä, niin sitä paremmin hän kykenee ajattelemaan. Hyvin sanoiksi puettu ajatus on samalla hyvin ajateltu. Miten ihminen kykenee tätä kykyä parantamaan? Keskeisin vastaus tähän on lukeminen. Mitä rikkaampaa kieltä ihminen lukee, sitä paremmat edellytykset hänellä on muodostaa parempaa ajattelua.
Joidenkin mielestä tämä kuulostaa elitistiseltä, mutta oletteko tavanneet paljon kirjallisuutta lukenutta henkilöä, joka ei osaa pukea sanoiksi ajatuksiaan? Ja tässä ajattelua ei voida nähdä normatiivisena tai edes eettisenä ominaisuutena. Paljon kirjallisuuden parissa aikaansa viettänyt rasisti on edelleen rasisti, mutta hänen rasistiset ajatukset on muodostettu paremmin kuin yksinkertaista ajattelua harjoittava rasisti. Kirjallisuus ei tee meistä väistämättä hyviä ihmisiä.
Kirjallisuus investointina
Kun kielen kehittäminen tapahtuu vaikeasti avautuvan kirjallisuuden parissa ja tämä samalla parantaa meidän kykyämme ajatella, niin ei-kaupallisen kirjallisuuden tukeminen tulee erittäin rationaaliseksi. Mutta me olemme asettaneet itsemme myrkyllisen kehän sisäpuolelle. Koska ”sisällön tuottaminen” on jätetty markkinavoimille ja viihdeteollisuudesta on tehty kaiken sisällön mitta, niin ajattelun köyhtyminen on yleistynyt ja kasvanut entisestään. Viihde on tietyssä määrin hyväksi, mutta kun me olemme menettäneet kykymme arvostaa muuta kuin viihdettä, olemme vieraantuneet itse merkityksestä.
Oma kirjallinen ambitioni on ollut tuoda haastavuutta ja merkitystä viihdekirjallisuuden pariin. Ja voi pojat, että olen siinä epäonnistunut. Omaksi puolustuksekseni voin mainita, että en ole täyttänyt ensimmäistäkään apurahahakemusta. Eli en tässä epäonnistumisessa ole tuhlannut kenenkään verovaroja. Siitä huolimatta haluaisin haastaa genrekirjallisuutta kirjoittavia omaamaan enemmän kunnianhimoa.
Mieleeni tulee Frank Herbertin Dyyni. Tätä tieteiskirjallisuuden klassikkoa on jo pariin otteeseen yritetty muuttaa elokuvan muotoon ja kummatkin ovat olleet omalta osaltaan epäonnistuneita (vaikka sitä kolmatta osaa ei viimeisestä yrityksestä ole vielä tullut ulos, niin kyllä se on epäonnistunut filmatisointi). Dyyni ei typisty pelkäksi science fiction -romaaniksi kekseliäine maailmoineen, vaan omaa syvällisen sanoman ihmisestä itsestään. Tämän takia se on elänyt huomattavan pitkän elämän.
Viihdekirjallisuudessa ei itsessään ole mitään vikaa. Mutta maailman viihteellistymisen keskellä me tarvitsemme vähemmän viihdettä ja enemmän merkitsevää kirjallisuutta (ja taidetta… mutta siitä enemmän tuonnempana). Viihteen on sanottu olevan ”aivot narikkaan” -materiaalia. Sanon meidän aikakautemme tarvitsevan enemmän sisältöä, joka jättää vähemmän ja vähemmän tilaa aivojen jättämiselle sinne narikkaan. Me elämme historian monimutkaisimmassa maailmassa, joka edellyttää siinä elävältä ihmiseltä enemmän kuin koskaan. Miten me luulemme selviytyvämme tässä maailmassa, jos meille syötettävän viihteen keskeisin funktio on aivotoiminnan surkastuttaminen?
Me emme tarvitse enää yhtään ”tyylipuhdasta dekkaria”, jossa on ällistyttävä juoni ja joka nostaa jännityksen korkealle lukijassa, jos sillä ei ole mitään muuta annettavaa lukijalleen. Me emme tarvitse enää yhtään kirjaa, joka täyttää lukijansa kaikki odotukset, mutta ei kyseenalaista yhtäkään niistä. Kasvu ja kehitys tapahtuvat epämukavuusalueilla. Markkinavetoinen viihde ei koskaan vie yleisöään kasvun alueelle. Kasvaminen on epämiellyttävää, koska se edellyttää totutusta ja turvallisesta luopumista. Kasvukipujen välttäminen on kehityksestä luopumista. Ja me olemme omassa mielyttävyyden halussamme kääntäneet kehityksen väärinpäin. Valitettavasti me emme koskaan kykene tunkeutumaan takaisin kohtuun. Mitään kulta-aikaa ei koskaan ollut olemassakaan.
Kuoleman kultti
Yhteiskunnassamme ja laajemmin kulttuurissamme on voitolla kuoleman kultti. Meille syötetään tarkoituksellisesti näkemystä, että me emme tarvitse ajattelun parantamista. Vallalla elää vahva kaiken asiantuntijuuden kyseenalaistaminen. Tai niin halutaan uskotella, mutta kyseessä on asiantuntijuuden hiljentäminen. Kun ajattelu typistyy kulttuurissa, niin avautuvan tilan valloittaa mielihyvään tähtäävä toiminta. Sosiaalisen median ”keskusteluissa” ilmenevillä selkäydinargumenteilla on yksi selkeä funktio: toisessa herätettävän mielipahan synnyttämä mielihyvä. Näin alas me olemme vajonneet.
Kuoleman kultti tulee ilmi juuri tässä elämän myöntävän (affirmaatio) keskustelun kiellossa. Affirmatiivinen keskustelu ei välttämättä ole mukavaa, mutta se on keskustelua. Kiihkeänkin riidan keskellä affirmatiivinen keskustelu palvoo elämää. Tärkeintä ei ole voitto, vaan itse peli ja sen eteneminen. Sosiaalisessa mediassa käytävä huutelu sanoutuu irti kaikista pelin säännöistä ja samalla se ei käy enää mitään peliä. Kaikki peli ja leikki päättyy kuolemassa. Tästä muodostuu sosiaalisen median levittämä kuoleman kultti.
Kirjallisuus ja laajemmin taide on pystytetty sotakone tätä kuoleman kulttia vastaan. Tämä sotakone taistelee elämän puolesta ja se ei typistä elämää pelkäksi elämässä selviytymiseksi. Nähdä elämää kivissä ja itse kuolemassa on taidetta. Tätä elämää ei voida vaihtaa rahaksi, koska se puhuu hintojen sijaan arvoista. Ja juuri sen takia niihin tulee investoida tällä hetkellä enemmän kuin koskaan aikaisemmin.
SchizoBlog 