Kirja-ala – paska diili

Olen kirjoittanut muutaman kuukauden ajan Substackiin jatkokertomusta (kts. edellinen postaus). Se on ollut vapauttava kokemus, koska olen vain antanut paahtaa täysillä. Ja sitten he eivät tehneet mitään on villi metafiktiivinen dekkariparodia. Olen nauranut ja nauttinut sen kirjoittamisesta. Mutta hyvin suurella todennäköisyydellä siitä ei tule Substackiin kirjoitettua jatkokertomusta enempää. Ja siihen on erittäin painavat syynsä.

Viime viikonloppuna vietettiin taas valtakunnan keskeisintä kirjallisuusalan kokoontumisajoa – Helsingin kirjamessut. Koska olin edustamassa työnantajaani Tampereella, niin en osallistunut kirjamessuihin. Aikaisemmin tämä olisi harmittanut, mutta tällä kerralla se ei vaikuttanut minuun mitenkään.

Alalla menee hyvin?

Messujen jälkeen julkaistiin tiedote, jonka sisältö kertoi meille messujen rikkoneen ennätyksiä. Kirja-alan ahdingosta ei näyttäisi siis olevan merkkiäkään. Valitettavasti kirja-alan keskeisimmät tekijät eivät tätä riemua täysin jaa. Arvostamani kollega Pontus Purokuru (melkein niin paljon arvostan, että en oikein uskalla itseäni hänen kollegaksensa kutsua) avautui Substackiin julkaisemassa kirjoituksessaan kysymään sen kaikkein oleellisimman kysymyksen – Missä rahat? Jos kerran alalla menee niin hyvin, niin miksi alan sisällön luovat henkilöt eivät tästä menestyksestä saa osaansa?

Olen siinä mielessä onnellisessa asemassa, että minulla on varsin hyvin tuottoisa päivätyö. Tässä tulee saman tien oikaista, että ”toistaiseksi”. Mutta kaikki ne pitkät päivät, jotka palkkatyössä kulutan, ovat pois kirjailijana vietetystä ajasta. Jos maassamme ei olisi (auttavasti) toimivaa apurahajärjestelmää, niin melkein jokainen maamme kirjailija olisi samassa tilanteessa kanssani. Pois lukien tietenkin kaikki ne, jotka voisivat heittäytyä kirjailijaksi muun varallisuuden turvin. Heitä ei kovin montaa olisi ja jos heidän harteillensa maan kirjallisuus jätettäisiin, niin se olisi varsin yksiäänistä.

Kirjailija Ville-Juhani Sutinen avautui esseessään ”Apurahan ylistys” (HS, 29.10, 2025 – maksumuurin takana) monen taiteen tekijän tilanteesta Suomessa. Vaikka monia aloja tuetaan valtion toimesta, niin kepin nokkaan on nostettu taiteilijat. Heistä maalataan (pun intended) kuvaa laiskoina boheemeina, jotka elävät muiden siivellä. Samaa ei sanota maanviljelijöistä, urheilijoista tai yrittäjistä. Harva tässä maassa kykenisi tuottamaan juuri mitään, jos kaikki jätettäisiin markkinavoimien ratkaistavaksi. Me kun emme edelleenkään ole ”iso kansa”. Mutta ilman kulttuuria me emme olisi edes pieni kansa. Tätä tunnutaan edesautettavan hallituksemme toimesta.

Mutta se siitä ja isänmaan toivoista.

Diilien diili

Minulle rakas kirjallisuus on ollut jo pitkään pahemmassa kriisissä. Ja tämä kriisi on järjestelmällisesti aiheutettua. Minulta on julkaistu kaksi heikosti menestynyttä dekkaria. Niillä on oma fanikuntansa, mutta valitettavan pieni sellainen. Eniten rahaa olen saanut kertakorvauksina ennakoista, jotka ovat olleet about 1500 €/kirja. Koska teen ”oikeaa työtä” kirjojen kirjoittamisen lisäksi, niin minulta menee yhden kirjan kirjoittamiseen kaksi vuotta. Kun siis tuon ennakon jakaa työmäärään käytetyillä kuukausilla, niin kuukausiliksaksi tulee sellaiset 62,5 €. Tämän päälle muutaman satasen verran kirjastosta saatuja lainauskorvauksia ja siinä onkin kaikki kirjoistani saamani tulot. Äänikirjojen kulutuksesta en ole koskaan saanut lantin lanttia.

Sen verran tällaisella humanistisen koulutuksen saaneella on liiketaloudellista tajua, että kyseessä on paska diili. Itse asiassa se on niin paska diili, että melkein hävettää edes sellaisen allekirjoittaneeni. Ja tämä ei ole entistä kustantajaani kohtaan ilmaistua kritiikkiä, vaan ”paskalla diilillä” tarkoitan kirja-alan tilannetta yleensä kirjailijoita kohtaan. Minulla ei ole mitään muuta kuin suurta kiitollisuutta sitä tosiasiaa kohtaan, että minulta on julkaistu kaksi kirjaa. Voin siis sanoa olevani kirjailija enkä esikoiskirjailija. Valitettavasti tällä ylpeydellä ei makseta vuokria, ruokia, baari-iltoja tai juuri mitään.

Ja sitten he eivät tehneet mitään

Josta päästäänkin nykyiseen jatkokertomukseeni. Se on kaikkien luettavissa Substackissa, koska näin saan kirjoitukseni halukkaiden luettavaksi juuri silloin kun itsestäni siltä tuntuu. Minulla ei tietenkään ole kustannustoimittajaa, mutta olen harjautunut itseni kiivaana kriitikkona. Ja tietenkin käytän tässä hyväkseni tekoälyä, joka toimii vaihtelevalla menestyksellä.

Minun ei tarvitse ajatella ”lukevaa yleisöä” ollenkaan. Tyypillinen dekkarien lukija on hyvin perinnetietoinen ja minun teokseni eivät siihen muottiin mahdu. Ja sitten he eivät tehneet mitään leikittelee kirjallisuudella itsellään. Sen hahmoina esiintyy kirjailija Janne Toivoniemi ja Aristoteleen Runousopin käsitteet (siis hahmoina). Tämän lisäksi Kallioon ilmestyy tyhjästä uusia pimeitä kujia. Filosofisen etsivätoimiston perässä juoksee valkoisiin kaapuihin pukeutuva diskordianistinen kultti, joka välillä ampuu revolverilla itseään jalkaan ja tutkii päin kasvoja iskeytyviä äyriäisiä. Kaikki tämä johtuu siitä yksinkertaisesta syystä, että Kosmisen Narraation Säätiö ei anna Kimin ja Bennyn olla tekemättä mitään.

Kuulostaako sekavalta? Sitä se onkin ja vielä sekavammaksi menee, kunhan päästään todelliseen vauhtiin. Tähän ei suomalainen kirja-ala tällä hetkellä kykenisi. Mutta Filosofinen etsivätoimisto kykenee. Ja vielä ihan ilmaiseksi. Ei paskempi diili.