Antti Nylénin puheenvuoro tänään Käänne-festivaaleilla pysähdytti. Hän sanoi, että meillä on äidinkieli, jonka kautta me olemme sidottu isänmaahamme. Olen suomalainen, halusin sitä tai en. En voi muuttua ranskalaiseksi tai ruotsalaiseksi. Tämä on niin ilmeistä, että sen ääneen sanominen suorastaan järkytti.
Keskustelun aiheena oli ”Onko lukeminen menettänyt merkityksensä?” Keskustelu kulki pitkälti lukemisen ja ansaitusti nykyisen kulttuurille vihamielisen hallituksen haukkumisen äärellä. Esitettyihin mielipiteisiin oli helppo samaistua.
Mutta samalla tulin ajatelleeksi aihetta, jolle harvemmin olen ajatuksiani uhrannut – isänmaallisuus. Mitä Suomi minulle maana ja suomalaisuus kulttuurina merkitsee? Näiden asioiden pohtimisesta on tullut vaikeita, koska aiheen on ominut kansallissosialismia ihannoiva äärioikeisto. Ja sekään ei oikein enää riitä, vaan sama ajattelun köyhyys on pesiytynyt perinteisten porvarienkin keskuuteen.
Aurinko ja teräs
Ajatukseni kulkivat kauaksi itään, koska joskus on mentävä mahdollisimman kauas ymmärtääkseen silmien edessä olevaa. Ajatuksieni selkiyttäminen alkoi nykyaikaisen japanilaisen kirjallisuuden radikaaleimmasta ja shokeeraavimmasta tapauksesta marraskuun 25. päivänä 1970. Tuolloin maan kirjallisuuden kirkkain tähti Yukio Mishima hyökkäsi oman yksityisarmeijansa (Tatenokai) edustajien kanssa Tokiossa armeijan päämajaan tekemään epäonnista ja epätoivoista vallankaappaus.
Kuva Mishimasta päämajan parvekkeella pitämässä puhetta hämmentyneelle ja vihamieliselle yleisölle on ikoninen.
Yukio Mishima oli ja pysyy ristiriitaisena hahmona. Kirjailijana hänen voidaan sanoa uudistaneen japanilaista kirjallisuutta tavalla, johon kukaan muu ei aikaisemmin ollut kyennyt. Mishima otti paljon vaikutteita länsimaisesta kirjallisuudesta, mutta kykeni pysymään juuri japanilaisena. Hän polveutui samurai-suvusta ja tämä sotaisuus eli hänen kirjallisuudessaan, mutta samalla hän oli suuri kauneuden ihailija. Jotta asiat olisivat vielä enemmän ristiriitaisia, niin Mishima oli avoimesti homoseksuaali.
Suomalaisista äärioikeiston edustajista Mishima erosi siinä, että hänen äärinationalisminsa ei yrittänytkään matkia Natsi-Saksaa. Mishima pyrki toteuttamaan elämässään japanilaista samurai-runoilijuutta. Soturin oli osattava käsitellä niin miekkaa kuin kynääkin. Ero perinteiseen länsimaiseen uusnatsiin on äärimmäinen.
Marraskuun 25. päivänä 1970 Yukio Mishima siis hyökkäsi neljän muun yksityisarmeijansa jäsenen kanssa armeijan päämajaan. Parvekkeelta Mishima pyrki puhumaan kansalaisia ryhtymään vallankaappaukseen. Koko performanssin oli tarkoituskin epäonnistua. Puheensa jälkeen Mishima telkeytyi armeijan päämajan sisätiloihin, otti esille perinteisen samuraiden tantō-veitsen, työnsi sen vatsaansa sisälle ja viilsi vatsalaukkunsa auki. Mishiman rakastajan oli tarkoitus katkaista kirjailijan kaula miekalla, mutta epäonnistui siinä kahdesti. Kolmannen yrityksen teki toinen yksityisarmeijan jäsen onnistuneesti.
Mishiman seppuku ei ollut epätoivoisen, masentuneen tai sairaan henkilön päähänpisto. Se ei myöskään johtunut häpeästä. Rituaali-itsemurhaa oli suunniteltu vuosia. Vuonna 1970 Mishima oli kirjallisen uransa huipulla. Häntä voitaisiin verrata Suomessa Kari Hotakaiseen tai Mika Waltariin. Itsemurha oli Mishiman tapa uhrata itsensä japanilaisen kulttuurin puolesta. Hän halusi puhdistaa mielestään rappeutuneen kulttuurin ja pelastaa sen länsimaiselta saastalta.
Vastakkainasettelua ja halveksuntaa
Riikka Purran perussuomalaiset eivät ole edes samalla planeetalla Mishiman kanssa. Heistä kukaan ei ole valmis uhraamaan itseään suomalaisen kulttuurin takia, koska eivät he edes kykene ymmärtämään, mitä suomalainen kulttuuri on. Purran persut näkevät kulttuurin eliitin harrastustoimintana, jota heidän tulisi rahoittaa. Kaukana on se suomalainen kulttuuri, jonka keskeisiä rakentajia olivat kirjailijat, taidemaalarit ja säveltäjät.
Äärioikeiston isänmaallisuus ei kumpua ylpeydestä tai kunniasta, vaan alhaisesta katkeruudesta. Halpamaisten arvojen ajamaa väkivaltaista räyhäämistä ei voi kutsua isänmaallisuudeksi. Kirjoitustaidottomuuden leimaama suunpieksentä pilkkaa äidinkieltä. Identiteettisodalla ei ole mitään tekemistä suomalaisuuden kanssa, vaan sillä etsitään tekosyitä hyökätä toisten kimppuun.
Haluaisin puhua Nylénin innoittamana äidinkielestäni ja siitä kuinka olen sidottu tähän maahan. Valitettavasti tämä on tehty melkein mahdottomaksi nykyisessä ”kulttuurissa”. Isänmaallamme on vakavia vihollisia ja heidät tunnistaa suu vaahdossa käyvästä puheesta ”isänmaallisuudesta”.
Aito isänmaallisuus ei myöskään pidä sisällään toisten kulttuurien pilkkaamista tai ylistämistä. Meistä jokainen on sidottu omaan kulttuuriimme äidinkielen kautta. Aina jää se jokin ydin kulttuurista, joka on yhteismitaton muiden kulttuurien kanssa. Ehkä tässä piilee kulttuurien välisen vuorovaikutuksen houkutus: me löydämme sitä kautta sen selittämättömän, joka kiehtoo meitä.
Ihminen, joka ei kykene löytämään tätä kiehtovuutta toisista kulttuureista on kadottanut kyvyn kiinnostua omasta kulttuuristaan. Mishiman seppuku oli äärimmäinen yritys päästä ulos siitä umpikujasta, johon hän katsoi japanilaisen kulttuurin ajautuneen. Tässä on todellinen koe isänmaallisuudesta kiihkeästi paasaavalle: anna hänelle miekka ja katso, onko hän valmis uhraamaan itsensä. Harvassa ovat nämä isänmaan toivot.
SchizoBlog 