Maun uusi aikakausi

Kun sisällön kuluttamista ohjaavat suositusalgoritmit ja sisällön tuotannosta vastaa enenevässä määrin tekoäly, niin näen maun aseman vain korostuvan meidän aikakaudellamme. Maku on jotain sellaista, jota ei voida automatisoida tai korvata koneellisella vastineella. Tämä johtuu jo siitä yksinkertaisesta syystä, että jos jollekin maulle näin voitaisiin tehdä, niin siitä tulisi automaattisesti (pun intended) mautonta.

Maku tuli vastaan vastaan kahdessa yhteydessä. Ensimmäisenä se tuli esille keskiviikkoisin julkaistavassa Uuden jutun kulttuuriohjelma Kerman jaksossa, jossa pohdittiin valitsemisen tuomaa ongelmaa suosittelualgoritmien kyllästämässä mediamaisemassa. On aikoja, jolloin tulee vaikeuksia ymmärtää nykyistä ahdistusta valintojen edessä. Tämä johtuu allekirjoittaneesta, joka päätti/ajautui olla välittämättä muista kuin juuri niistä asioista, jotka ovat itselle tärkeitä.

Mutta juuri näiden valintojen runsauden ja erilaisten suosittelujen keskellä mausta tulee entistä tärkeämpää ja sanoisin siitä muodostuvan jopa keskeinen erottautumistekijä työmarkkinoilla. Ennen kuin voimme sukeltaa tähän, niin on tehtävä pieni koukkaus Baltimoreen.

Huono hyvä maku?

Yleensä keskustelussa puhutaan hyvästä ja huonosta mausta. Nämä kaksi ovat mielestäni eri asioita kuin mauton, johon yleensä huono maku samaistetaan. Mauton merkitsee mielestäni juuri algoritmien ja tekoälyn tuottamaan ”makuun”. Maku on jotain, jota ihminen ilmaisee omilla arvoarvostelmillaan. Jokaisella ihmisellä on siis jonkinlainen maku. Joillakin on parempi maku kuin toisilla. Ja sitten on niitä, jotka toteuttavat omassa elämässään jonkun toisen makua eli hän matkii.

Olen aina arvostanut ihmisiä, jotka ovat luoneet oman makunsa ja samalla omat esteettiset (ja eettiset) arvoarvostelmansa. He ovat niitä, jotka filosofoivat vasaran iskuin – näin Nietzscheä epäsuorasti siteeraten. Yksi nietzscheläisimpiä taiteilijoita on elokuvaohjaaja John Waters. ”Oksennuksen prinssiksi” kutsutun ohjaajan kirja Shokkiarvo (1981, suom. 1989) alkaa nerokkaalla manifestilla:

Minulle huono maku on juuri se mistä viihteessä kaiken kaikkiaan on kysymys. Jos joku oksentaa katsoessaan filmiäni, otan sen vastaan kuin myrskyisät suosionosoitukset. Kuitenkin on muistettava, että on olemassa sellainen seikka kuin hyvä huono maku ja sellainen kuin huono huono maku. On helppo herättää inhoa; voisin tehdä kokoillan elokuvan ihmisistä joiden raajat hakataan irti, mutta se olisi vain huonoa huonoa makua eikä kovinkaan tyylikästä eikä omaperäistä. Huonoa makua ymmärtääkseen on omattava erittäin hyvä maku. Hyvä huono maku voi olla luovalla tavalla kuvottavaa, mutta sen on myös samanaikaisesti vedottava erityisen kieroutuneeseen huumorintajuun, joka ei ole mitenkään universaalia.

Watersin ”minimanifestissa” korostuvat mielessäni sanat ”tyylikäs”, ”omaperäinen” ja ”kieroutunut”. Suosittelualgoritmien kyllästämässä mediamaisemassa kaikesta tulee ”good enoughia”. Sellaista lämmintä ja pehmeää sopivan hyvää mitäänsanomattomuutta. Tämä näkyy kaikkialla. Musiikissa, kirjallisuudessa, elokuvassa, kuvataiteessa ja esittävissä taiteissa riskinotto loistaa poissaolollaan. Ja kyllä. Meillä on oma undergroundimme, mutta sen sisältää pullahtaa vähemmän ja vähemmän mitään raikasta läpiummehtuneeseen valtakulttuuriin.

En mene tässä Watersin ylistämään huonoon makuun. Sitä voitte käydä imemässä itseenne Watersin tuotannon äärellä. Mutta minua kiinnostaa hyvä maku ja etenkin kysymys: voiko olla huonoa hyvää makua? Vastaukseni on, että sellaista on ja sitä on suurin osa hyvästä mausta. Huonon hyvän maun kriteerit ovat samat kuin huonon huonon maun kohdalla. Huono hyvä maku ei ole omaperäistä tai tyylikästä. Huonon hyvän maun omaava ihminen ainoastaan ajattelee edustavansa omaperäistä ja tyylikästä olemassaolon moodia.

Huonon hyvän maun omaava henkilö ei ole luova. Hän on olemukseltaan seuraaja. Hän voi lukea niin kutsuttua hyvää kirjallisuutta, mutta hänellä ei ole tästä kirjallisuudesta yhtään omaperäistä ajatusta. Hän ei lue näitä kirjoja, koska pitää niistä, vaan koska niitä pitää lukea, jotta voisi ilmaista hyvää makua elämässään. Kun huonon hyvän maun omaava henkilö kohtaa hyvällä huonolla maulla tehdyn teoksen, niin hän ajattelee: täytyykö minun pitää tästäkin? Kaikki hänelle on pakkoa ja velvollisuutta. Hänen taidekokemuksessaan ei ole mitään iloa, vaan pelkkää pakkopullan tunkemista kurkusta alas.

Tekomaun mahdottomuus

Toinen yhteys, jossa maku tuli tänään vastaan oli The Atlanticin hieno artikkeli ”Good Taste Is More Important Than Ever”. Toimittaja Nitin Nohria pohtii siinä maun asemaan tekoälyn tuottaman sisällön yhteydessä. Sanoa, että tekoäly ei kykene tuottamaan mitään maukasta on aivotonta. Tekoäly kykenee tuottamaan vaikka mitä, mutta ihminen omalla maullaan valitsee näiden tuotosten seasta kaiken sen, mikä on arvokasta.

Ja juuri tämän takia mausta tulee jopa kilpailtu ominaisuus työmarkkinoilla. Esimerkiksi luodessamme kuvia tekoälyllä on ihmisen valittava ne yksilöt, jotka ovat hyviä ja tarkoituksenmukaisia. Kone ei kykene sitä tekemään. Tämä myös tulee varsin hyvin ilmi huonon maun omaavan ihmisen tuottaessa sisältöä tekoälyllä – se on huonoa. Ja kun koko prosessi on ulkoistettu koneelle, niin lopputulos on poikkeuksetta mauton.

Kun jokainen soittotaidotonkin kykenee kertomaan tekoälylle minkälaista musiikkia sen tulisi tuottaa, niin se ei merkitse musikaalisuuden loppumista ja häviämistä. Huonon musiikkimaun omaava tuottaa tekoälyllä yhtä huonoa musiikkia kuin hänen kuuntelulistoillaan on. Sama pätee kuvan, tekstin ja videon kohdalla. Huonoa makua ei paranneta tekoälyllä.

Meidän aikakautemme suurin ongelma kuitenkin tuntuu olevan tämä metamodernistinen mitättömyys. Huonoa makua ei vilpittömyyden nimissä saisi osoittaa. Siitähän voisi joku pahoittaa mielensä. Mutta arvoarvostelmien tekeminen on aina väkivaltaa jo olemassa olevia arvoja kohtaan. Tämä väkivaltainen ja aggressiivinen suhde arvojen välillä itse asiassa kätkeytyy koko maun käsitteeseen.

Kehittyvä maku

Tämän päivän hyvä maku ei sitä enää huomenna ole. Maku kehittyy. Tämä muutoksen ikuinen paluu on samalla siunaus. Huonon maun omaava ei ole ikuisesti tuomittu huonoon makuun. Myös hyvän maun omaava ei voi jäädä tyytyväisenä paikoilleen, koska kohta hänen makunsa on huonoa.

Oli meillä hyvä, huono, hyvä huono tai huono hyvä maku, niin meidän on taisteltava mauttomuutta vastaan. Arvot ja maku tekevät meistä ihmisistä ihmisiä. Mauttomuus ei koskaan ole arvokasta. Mutta meidän ei pidä ajatella, että pelkkä ihmisenä oleminen riittää ylläpitämään makua ja arvoja. Koneellistettu maun ja arvojen simulaatio uhkaa meitä kaikkialla. Se on uhka koko ihmisyydelle.

Jotta me voisimme pitää omasta itsestämme kiinni, niin tässä on teesit maun parantamiseksi ja ylläpitämiseksi.

• Opi nauttimaan taiteesta. Lue kirjallisuutta, kuuntele musiikkia, katso elokuvia, käy näyttelyissä ja teatterissa. Ei siksi, että sinun niin tulee tehdä, vaan koska se tuottaa sinulle nautintoa.
• Monimutkaista nautinto. Älä tyydy jo olemassaolevaan. Etsi uusia aistiärsykkeitä. Tee tutkimusmatkoja aisteihin ja aisteilla. Älä pysähdy!
• Luo oma estetiikka. Mitä esteettisiin arvoihin tulee, niin muut ovat väärässä. He eivät mitään muuta voi olla. Opiskele, mitä kaikkea muut pitävät arvokkaana. Syvennä näkemyksiäsi, mutta luo omat. Älä tottele!
• Jos se ällöttää, niin siellä sijaitse totuus. Kaikki se, mikä haastaa arvosi ja makusi, on todellisempaa kuin mitä olet. Kaikkein arvokkainta on ällöttävä ja vieras. Tuttuus maistuu kuolemalta.
• Et ole, vaan virtaat. Muutos. Muutos. Muutos. Mitään muuta ei ole. Vain kuolleet pysyvät paikoillaan. Älä kuole ennen aikojasi.