Olen aina ihaillut Antti Nyléniä, koska hän osaa sanoittaa ajatuksensa hämmästyttävän taitavasti. Niiden ajatusten äärellä, joista en ole hänen kanssaan samaa mieltä, en voi olla ihailematta, kuinka hän ne ilmaisee. Nylén on taitava kirjoittaja. Ja juuri siksi häntä meidän nykyinen hallituksemme vieroksuu ja paikoitellen suoranaisesti vihaa. Hallituksen näkökulmasta olisi parempi, että maassamme olisi mahdollisimman vähän anttinyléneitä.
Tällä viikolla Nylén julkaisi oman kiistakirjoituksensa hallituksen kirjallisuuspolitiikkaa vastaan – Vastalause – Kirjallisuuspoliittinen mietintö. Se on voimakas puheenvuoro vuoden alusta astunutta 40%:n veronkorotusta vastaan, joka hallituksen kulttuurivihamielisen politiikan seurauksena kirjoille asetettiin. Korotuksella ei ole mitään järkiperustetta. Sillä halutaan ainoastaan vaikeuttaa kotimaisen kirjallisuuden asemaa ja vähentää kirjallisuuden jo vähentynyttä saavutettavuutta kansalaisten silmien eteen.
Tämä kirjoitus ei ole arvostelu Nylénin teoksesta, vaan enemmänkin omien ajatusten ja tuntemusten avaamista teoksen äärellä. Olen samaa mieltä, että kirjallisuudella on merkitystä muuna kuin pelkkänä kirjallisuutena. Me olemme kulttuurillisina olentoina korostetusti kirjallisia luomuksia. Kirjallisuutta lukemalla me kasvamme ihmisinä ja kansalaisina. Kirjallisuuden vastustaminen on samalla yhteiskunnan ja kulttuurin vastustamista. Ja tämä ei ole pois muilta taiteen muodoilta, koska niidenkin olemuksen ydin on korostetun kirjallinen – ne kertovat tarinoita ja auttavat meitä käsitteellistämään tuntemuksia, emootioita ja aistikokemuksia.
Porvariston itsepetos
Vielä muutama vuosi sitten kokoomuksen edustajien puhuessa ”sivistysporvarista” sanoilla oli jotain pohjaa. Nykyisessä oikeistopopulismia myötäilevässä ilmapiirissä kyseinen termi on pelkkä säälittävä vitsi. Kokoomus on myynyt sielunsa ja samalla puolueesta on muotoutunut lähinnä persujen apupuolue, vaikka heillä tällä hetkellä onkin pääministerin pesti.
Nykyinen porvaristo tuntuu ottaneen verojen vastustamisen tärkeimmäksi periaatteekseen. Mutta kuten Nylén hienosti osoittaa teoksessaan, niin yhteiskunta edellyttää verojen keräämistä. Ilman niitä meillä ei olisi mitään yhteiskuntaa, vaan lähinnä erinäisiä laumoja, jotka kävisivät jotain kaikkien sotaa kaikkia vastaan. Verojen painottumisesta voidaan käydä keskustelua, mutta periaatteellinen vastustaminen on samalla yhteiskunnan vastustamista.
Suurin osa kotimaisesta porvaristosta ei olisi koskaan kyennyt saavuttamaan asemaansa ilman yhteiskunann tukemia ja ylläpitämiä instituutioita. Näistä keskeinen on koululaitos ja kaikki korkeakoulutusta tarjoavat tahot maassamme. Ilman näitä 90% kokoomuksen kannattajista ei osaisi edes lukea; korkeintaan kirjoittaa oman nimensä ymmärtämättä, mitä nimen kirjaimet tarkoittavat. Verotusta vastustava porvari Suomessa on vapaamatkustaja, pyrkyri ja nousukas, joka ei edes ymmärrä hävetä omaa aivottomuuttaan. Niin vähän kokoomusta kiinnostaa sivistää kannattajiaan tai puolueensa jäseniä.
Puhe veronkorotusten vastustamisesta on pelkkää sananhelinää. Vai miten pääministeri Orpo voisi puolustaa kirjoille (ja samalla kirjallisuudelle) asetettua veronkorotusta? Voidaan pohtia tilannetta, jossa olisi esitetty yli miljoonan euron perintöihin samaa 40%:n korotusta perintöveroon. Olisiko mennyt läpi? Olisiko edes vasemmistosta kukaan tosissaan ehdottanut samanlaista veronkorotusta?
Ei ole kyse pelkästään kirjallisuudesta
Kuten jo aikaisemmin mainitsin, niin me olemme korostetusti kirjallisia olentoja. On aivan sama haluammeko korostaa kirjoitettua vai puhuttua sanaa, niin me puemme sanoiksi ajatuksiamme. Kirjallisuudessa ajatus saa muodon, joka voidaan välittää toisille. ”Sanoitettu” ajatus ei välttämättä ole sama kuin mitä aivoissamme alunperin tapahtui, mutta ilman muotoa sitä ei voida välittää toinen toisillemme.
Piispa Berkley asetti empirisminsä periaatteeksi ”esse est percipi” – oleminen on havaituksi tulemista. Ajatus tulee havaituksi, kun se saa kielellisen ja siis samalla kirjallisen muodon. Jos otamme Berkleyn empirismin pohjaksi, niin muodotonta ajatusta ei ole edes olemassa. Lukeminen ja kirjoittaminen ovat siis ajattelumme ennakkoehtoja. Rapauttaa kirjallisuus on samalla rapauttaa se, mikä meistä ihmisistä tekee ihmisiä. Kaikessa post-humanismissakin on lopulta kyse kirjallisesta prosessista. Me emme yksinkertaisesti pääse irti kirjoituksesta.
En usko visuaaliseen kulttuuriin siinä mielessä, että voisimme sen avulla irtautua kirjallisesta ulottuuvudesta. Nykyinen meemien ja muun kuvallisen sisällön kyllästämä mediaympäristö on kaikesta huolimatta kirjallista. Se on ohuempaa, matalampaa ja yksinkertaisempaa kirjallista kulttuuria. Olen nähnyt suorastaan nerokkaita meemejä, mutta kokonaisuudessaan meemikulttuuri sisällöltään valjua ja onttoa kirjallista kulttuuria. En halua heittäytyä vanhaksi vihaiseksi ukoksi, jonka mielestä kaikki oli ennen paremmin, vaan joskus on nostettava kissa pöydälle ja sanottava ääneen: ”Tämä on paskaa”.
Kansaa ollaan tyhmentämässä järjestelmällisesti. Liian älykäs ja tiedostava kansa on vaarallinen johtajilleen. Tendenssi on globaali. Trumpin Yhdysvalloissa käydään yliopistojen kimppuun tekaistun woke-sodan turvin. Ja tämä ei ole mitään salaliittoteoriaa, vaan se on sanottu ääneen.
On tietenkin hienoa, että vanhat työläisammatit kiinnostavat hallituksia, mutta insentiivi näiden ammattien pariin käy palkkauksen ja työpaikan pysyvyyden kautta. Tällä ei ole mitään tekemistä LGBTQ-opiskelijoiden kanssa. Milloin arvelette, että putkimies (tai siis putkihenkilö!) tulee nostamaan samaa palkkaa kuin asianajaja tai lääkäri? Teen villin veikkauksen ja sanon, ettei koskaan. Toivottavasti olen väärässä.
Ja ennen kaikkea perinteisten ammattien harjoittaminen ei ole pois kirjallisuudesta. Vielä muutama vuosikymmen sitten meilläkin eli voimakas työläiskirjallisuuden perinne. Tästä voimme kiittää maamme elinvoimaista työväenopistojen verkostoa, joka on menettänyt asemaansa – valitettavasti.
Antti Nylénin Vastalause on kirja, jonka meidän aikamme tarvitsee juuri nyt. Se on lyhyt ja hyvin aikaansa sidottu. Kirjailijoiden ja kirjallisuuden arvo mitataan, kun sivistys joutuu puolustamaan paikkaansa äänekkään yksinkertaistamisen ja tarkoitushakuisen vastakkainasettelun keskellä. Me emme voi antaa kirjallisuuden kuihtua merkityksettömäksi vain siksi, että populistinen oikeisto haluaa typistää sivistyksen ja kulttuurin luksukseksi, johon meillä ei muka ole varaa. Miten meillä ei ole varaa olla yhteiskunta tai kulttuuri? On kyse koko ihmisyytemme tulevaisuudesta. Kirjallisuus on keino kyseenalaistaa ja rikastaa elämää. Ilman sitä meidän yhteiskuntamme ja kulttuurimme olisi pelkkä ontto kulissi, jolla ei ole suuremmin merkitystä.
SchizoBlog 