Ville-Juhani Sutinen on kauan kaivattu kirjallinen häirikkö maassamme. Mutta hän ei ole kuin aikaisemmat ongelmatapaukset. Sutinen osaa ärsyttää meidän aikakaudellamme juuri oikein. Kun hän kirjoitti Hesarissa klassikkoteosten lukemisen ongelmista, niin moni klassikkonsa lukenut tuhahti suuttumuksesta (allekirjoittanut heidän mukana).
Sutisen Tietokirjallisuuden Finlandian voittanut Vaivan arvoista: esseitä poikkeuskirjallisuudesta (2022) oli kauan kaivattu (allekirjoittaneen mielestä) ylistys vaikealle ja maksimalistiselle kirjallisuudelle. Meidän aikakautemme pikamuodin ja -kirjallisuuden keskellä pitkään ja hartaasti koettavat taidemuodot ovat juuri sitä, mitä me tarvitsemme.
Suomen kuvalehti julkaisi tällä viikolla Threads-tilillään Sutisen helmikuussa julkaistun esseen ”Käsityöläisyyden aika”. En ollut aikaisemmin siihen törmännyt. Siksi siis myöhäinen reagointi. Sutinen käsittelee esseessään tekoälyn vaikutusta kirjallisuuteen. Tulee aika, jolloin tekoälyn kirjoittamat teokset valtaavat alan. ”Manuaalisesti” kirjoitetut teokset väistyvät marginaaliin. Sutinen katsoo, että perinteisestä kirjallisuudesta tulee samanlainen marginaalituote kuin esimerkiksi artesaanioluet.
Kun otin ensimmäisiä askelia valokuvauksen parissa harrastajana, niin kukaan ei puhunut digikuvaamisesta, koska sellaista ei vielä ollut olemassakaan. Kun ensimmäiset digikamerat ilmestyivät markkinoille, niin niille naureskeltiin. Kukaan vakavasti otettava kuvaaja ei voinut ottaa niistä tosissaan. Toisin on nyt. Kokonainen kuvaajien sukupolvi on kasvanut, joka ei ole koskaan ottanut yhtään kuvaa filmille.
Uskoisin saman käyvän tekoälyn avulla ”kirjoitetulle” kirjallisuudelle. Aluksi sille naureskellaan. Kohta se ottaa oman paikkansa viihdekirjallisuuden alalla. Kestää oman aikansa, kun siitä tulee olennainen osa kirjallisuutta. Tai siis näin Sutinen asian esseessään näkee.
Joskus sukupuutto on sukupuutto
Roomalainen runoilija Ovidius on lausunut: ”Kaikki muuttuu, mikään ei katoa.” Toisin sanoen, ainoa pysyvä asia maailmassa on muutos. Mutta tämän asian toteaminen on osittain asian vierestä puhumista. Vaikka kaikki muuttuu, niin itse asiassa aina sen mukana jotain myös katoaa.
Kuolema on tietyn elämän päätepiste. Se jokin ainutkertainen lakkaa olemasta ja kaikki se, mikä siinä ei ollut ainutkertaista jatkaa muuttuneena olemistaan. Kyllästymiseen asti jaksan palata lukemisen (ja kirjoittamisen) tärkeyden tähdentämiseen. Kun se menetetään, niin samalla me menetämme suuren ja merkittävän osan ihmisenä olemista.
Ja tiedetään, että tässä kohdassa ”ihmisellä” tarkoitan gutenbergiläisessä galaksissa elävää ihmistä. Olen aina ollut mcluhanilainen ja katsonut median olevan paljon enemmän kuin pelkkä tiedonvälityksen kanava. Media laajentaa meidän aistiemme ulottuvuutta ja samalla tajuntaamme. Kirjoitettu teksti on silmän jatke ja painettu teksti tämän jatkeen tehoste.
Marshall McLuhan katsoi painokoneen tuoneen mukanaan typografisen ihmisen, joka oli looginen, järjestelmällinen ja hän kykeni ajattelemaan lineaarisesti. Akustinen ihminen eli suullisessa ja moniaistisessa maailmassa.
Vaikka me olemme eläneet jo pitkään sähköisen median aikakautta, joka on rapauttanut vähitellen typografisen ihmisen asemaa tasapainottamalla aistien maailmaa, niin tekoälyn myötä olemme itse asiassa astumassa aikakauteen, jossa vaarana on lukemisen ja kirjoittamisen häviäminen. Ei voida enää puhua niiden muuttumisesta toiseksi, vaan oikeasta kuolemasta.
Kirjoittamisen kuoleminen
Itse asiassa olen tällä hetkellä enemmän huolissani kirjoittamisen rappiosta kuin lukemisesta. Kirjoittamisen keskeisin anti ei ole kirjoittamisen taito, vaan kyky tunnistaa ja erottaa hyvä teksti huonosta. Ja huono teksti ei ole pelkästään kirjoitustaidotonta tekstiä, vaan myös oikein kirjoitettua kliseettä.
Sen verran tiedän tekoälystä, että siltä puuttuu yksi merkittävä ominaisuus, joka meillä ihmisillä on. Tekoäly ei kykene tuntemaan kyllästymistä. Se voi matkia sitä, mutta ei koskaan tuntea sitä (itse asiassa se ei kykene tuntemaan yhtään mitään). Ja kaikki luovuus lähtee kyllästymisestä. Aika käy pitkäksi ja pitäisi keksiä jotain tekemistä.
Ainoastaan luova ihminen kykenee tunnistamaan hyvän tekstin huonosta, koska hänellä luovuuden mukana on kasvanut maku. Hyvä maku (ja ennen kaikkea hyvä huono maku) ei koskaan voi olla pelkkää omaksuttujen sääntöjen mekaanista toistamista. Maku edellyttää näistä säännöistä poikkeamista ja kokeilua.
Kun meidät ympäröidään pelkällä kliseellä, joka tulee täyttämään jokaisen kyllästymisen hetken dopaamipurkauksella, niin me menetämme luovuuden, maun ja samalla suuren osan siitä, joka määrittää modernin ihmisen. Tästä voidaan aistia, että en suuremmin usko posthumanismiin. Vaikka olen kritisoinut paljon ajatusta samana pysyvästä identiteetistä, niin samalla huomaan puolustavani enenevässä määrin ihmisen inhimillisyyttä.
Ihminen luomakunnan kruununa on kammottava ajatus. Ihminen ei ole siihen tarpeeksi älykäs ja kykenevä. Tekoäly ei hänestä sellaista tee. Mutta aistien ja älyn jatkeena tekoäly voi auttaa meitä saavuttamaan jotain enemmän. Valitettavasti se ei tapahdu tekoälyn kirjoittaman kirjallisuuden kautta. Hyvä kirjallisuus tarvitsee aina ihmisen. Mutta tekoälyä kannattaa opetella käyttämään hyväksi. Tämänkin artikkelin tekemiseen on käytetty tekoälyä. Se on työkalu, jolla on omat ”ulottuvuutensa”.
Olen siis Sutisen kanssa eri mieltä. Tekoälykirjallisuus on liian optimistinen näkemys. Autonomiset tekoälyagentit kykenevät työstämään niille annettujen ohjeiden, sääntöjen ja rajoitteiden pohjalta valmiita tuotteita, mutta autonomisesti ne eivät kykene luovaan työhön. Ehkä me näemme ”kirjailijoita”, jotka eivät oikeasti osaa kirjoittaa kovinkaan hyvin, mutta heillä on ideoita. Tekoäly voi heidän puolesta kirjoittaa teokset, mutta niiden tuottamassa tekstissä tuskin tulee olemaan mitään makua.
Tekoäly kykenee matkimaan ja toistamaan makua kuvailevaa tekstiä. Mutta mitään makua sille ei tule olemaan. Siksi se ei voi sitä koskaan menettää. Mutta valitettavasti ihminen voi menettää maun lopullisesti. Ja se olisi lopulta menetys itse ihmisyydestä.
SchizoBlog 