Palaan edellisen kirjoituksen aiheeseen, koska se ei jätä minua rauhaan. Jonathan Keeperman puhuu oikeistolaisesta vitalismista, mutta hänen käyttämänsä määritelmä eroaa dramaattisesti perinteisestä vitalismista. Tämä ero on paljastava, sillä se kertoo uuden oikeistolaisen ajattelun luonteesta enemmän kuin he ehkä haluavat myöntää.
Mutta tätä ennen on nostettava taas esille erottelu konservatiivisuuden ja taantumuksellisuuden välillä. Perinteisesti konservatiivisuus pyrkii nimensä mukaisesti säilyttämään nykyisen tilan vastustamalla uudistuksia. Taantumuksellisuus taas vastustaa uudistuksia muuttaakseen yhteiskunnan suunnan aikaisemmin vallinneeseen tilaan. Lyhyesti: konservatiivi haluaa säilyttää nykytilan, mutta taantumuksellinen palata aiempaan järjestykseen. Kun puhun oikeistolaisesta vastakulttuurista, niin tarkoitan sillä juuri taantumuksellisuutta (engl. reactionary).
Mitä on vitalismi?
Yksinkertaistaen sanottuna vitalismilla tarkoitetaan filosofista suuntausta, jonka mukaan elävissä olennoissa vaikuttaa erityinen elämänvoima tai elon periaate, jota pelkät fysikaalis-kemialliset selitykset eivät kata. Nykytiede on haastanut tämän yksinkertaistuksen. Elämä voi sittenkin olla yksi aineen ominaisuuksista. Tärkeintä on ymmärtää, että vitalistisessa näkemyksessä elämää ei voida palauttaa tyhjentävästi mekanistisiin selityksiin. Elämä itsessään on filosofinen ongelma.
Modernin ajan merkittävimpiä mekanistisen käsityksen edustajia oli René Descartes (1596–1650). Hänen mukaansa maailma jakautui voimakaasti kahtia materiaaliseen ja henkiseen. Mikä hyvin pitkälle merkitsi ihmisen kohdalla jyrkkään jakoon kehon ja sielun välillä. Spinoza (1632 – 1677) kyseenalaisti jo tämän kahden substanssin mallin. Valitettavasti meillä ei ole tässä aikaa ja tilaa mennä tähän kritiikkiin tätä pidemmälle.
Mutta vitalistinen näkemys ottaa itse elämän filosofiseksi ongelmaksi, joka ei palaudu mihinkään ongelmattomaan selitykseen, kuten materian ja hengen väliseen dikotomiaan. Henri Bergson (1859–1941) nosti vitalismin keskiöön ajatuksen elämän jatkuvasta muutoksesta ja kehityksestä. Hän vastusti kiivaasti mekanismia ja perinteistä teleologista elämän selitystä. Bergson esitti kolmannen vaihtoehdon: elämä on jatkuvaa luovaa kehitystä, jota ohjaa elämän voima (élan vital).
Tämä luova kehitys tuottaa eriytymistä ja monimuotoisuutta: elämän voima on virtausta, joka jakautuu eri suuntiin, mistä seuraa lajien ja elämänmuotojen rikkaus. Kun elämä nähdään erojen (differenssien) ja monimuotoisuuksien (moneuksien) tuottamisena, ymmärrämme, ettei elämä koskaan voi olla konservatiivista tai taantumuksellista. Elämä etenee aina eteenpäin. Ja kun se päättyy, niin mikään ei tuo sitä enää takaisin. Kärjistäen voidaan siis todeta, että elämä on vitalismin näkökulmasta aina vasemmistolaista!
Määrää, ei laatua
Tietenkin kärjistän, mutta tässä kaikessa näkyy jotain aikakaudellemme ominaista, joka tulee esiin oikeistolaisessa vitalismissa. Jonathan Keepermanille vitalismi merkitsee yksilöllisyyden, voiman ja erinomaisuuden juhlana. Keskeinen huoli on, että tasa-arvo ja demokratia toimivat elämälle vastaisina tasapäistävinä voimina.
Tässä tietenkin Keepermanilla menevät sekaisin termit ”vitaalisuus” ja ”vitalismi”. Mutta tällaiset merkittävät virheet eivät nykyistä taantumuksellista oikeistoa jarruta, koska kaikki edistys ja siihen liittyvä tieteellinen eksaktius ovat sille vihamielistä.
Mutta se, mikä uudelle ja vanhalle oikeistolle on yhteistä, on kaiken palauttaminen laskettavan kvantiteettiin eli määrään. Keskeisin tämän määrällisyyden ilmentymä on tietenkin raha. Olen monta kertaa aikaisemmin lainannut tätä William S. Burroughsin tekstiä ja teen sen taas, koska siinä tiivistyy niin monta asiaa:
Ja mitä rahakone syö sisäänsä paskaantaakseen ulos? Se syö nuoruutta, spontaanisuutta, elämää, kauneutta ja ennen kaikkea se syö luovuutta. Se syö sisäänsä kvaliteettia ja paskantaa ulos kvantiteettia.
William S. Burroughs: The Job, s. 73 – 74
Raha on aina koneisto eli mekanismi. Siinä ei ole vitalismin näkökulmasta katsoen mitään elävää. Ei itse fyysisessä rahassa tai sen toimintaperiaatteessa. Burroughsin näkemyksen mukaisesti rahan toimintaperiaatteeseen kuuluu, että sen arvo laskee (inflaatio). Kuluttaessaan laatua, sen määrä vähenee. Vielä emme ole saavuttaneet pistettä, jossa raha on syönyt kaiken laadun ja kaikesta on tullut pelkkää määrää ja täten raha menettää oman arvonsa. Rahan periaate on kuolemaa.
Kun elämä palautetaan kvantiteettiin, siltä riistetään kaikki se, mikä siitä tekee elämää. Eli toisin sanoen, elämä tapetaan. Gilles Deleuze ja Félix Guattari katsovat rahan hajoittavan (dekoodaavan) kaikki laadulliset erot ja muuttavan ne abstrakteiksi määreiksi: elämässä vallitsevat arvot muutetaan rahassa mitattaviksi hinnoiksi.
Konkreettisesti tämä näkyy siinä, kuinka kapitalismissa haluja ja elämä virtauksia pyritään kanavoimaan ja koodaamaan kaikkeen määrälliseen. Samalla elämän mahdollisuuksia kavennetaan ja ne pyritään vangitsemaan tuotantomekanismien hallintaan. Kapitalismi ei itse asiassa ole pelkkä talousjärjestelmä (vaikka niin sitä väitetään), vaan se on halujen ja elämän energioiden haltuunottojärjestelmä, jossa elämän voima pyritään pakottamaan rahalliseksi kvantiteetiksi. Elämän spontaanisuus valjastetaan tuotannon ja voiton välineiksi.
Natsi ei tanssi, vaan marssii
Viimeisimmässä Mikä meitä vaivaa? -podcastin jaksossa riemastuttavasti todettiin, että natsi ei kykene tanssimaan, vaan hän aina marssii. Tähän sisältyy paljon edellä mainittujen asioiden tiivistystä. Tanssi vapaana heittäytymisenä musiikin vietäväksi ei onnistu elämässä, joka on alisteista sen ulkopuolisille koordinaateille. Ja tätä juuri uusi oikeistolainen vastakulttuuri hakee.
Ei ole mikään ihme, että sukupuolen fluidius ja vaikeasti määriteltävyys ovat ongelmia uudelle oikeistolle. Kaikki, mikä ei taivu määrällisen kaksiarvologiikan arvoarvostelman alaisuuteen muodostaa vihollisen.
Mutta tässä vaiheessa on tehtävä tarkennus: vaikka kaikki natsit ovat oikeistolaisia, niin kaikki oikeistolaiset eivät ole natseja. Samoin kaikki oikeistolainen ajattelu tai poliittinen toiminta ei ole automaattisesti elämälle vastaista (vitalismin näkökulmasta). Siitä huolimatta jopa perinteisten oikeistolaisten poliittisten instituutioiden piiriin on alkanut pesiytyä hyvin huolestuttavaa ajattelua ja näkemyksiä. Liiallinen polarisaatio rapauttaa järkevän keskustelun. Ja minä olen aina järkevän keskustelun kannalla.
Emilia Männynvälin sanoin ilmaistuna meidän tulee nähdä nykyinen tilanne vapaan ja autoritaarisen maailman välillä. Kun sanotaan, että natsi ei osaa tanssia, vaan marssia, niin tarkoitetaan juuri autoritaarisen maailman edustajaa. Autoritaarisen maailman edustaja tarvitsee itsensä ulkopuolisia koordinaatistoja pärjätäkseen elämässä. Hän vihaa vapautta, koska ei kykene elämään vapaassa maailmassa. Määräysten noudattaminen on vapauttavaa, koska ei tarvitse itse kantaa vastuuta teoistaan tai valinnoistaan. ”Noudatin vain käskyjä”.
Elämän myöntäminen
Elämän voimakas myöntäminen on aina poliittinen teko. Taantumuksellinen oikeisto haluaa kieltää tämän myöntämisen elämässä. Elämä vitalismin mukaan myöntää uusia elämän muotoja ja sukeltaa innokkaasti kaikkeen tuntemattomaan. Keepermanin peräänkuuluttama vitalismi (tai siis vitaalisuus) haluaa paradoksaalisesti palauttaa hierarkkiset rakenteet ja ”menetetyt arvot” ja samalla olla ihailemansa Nietzschen kuvaama ”kaunainen ihminen”. Tämän ihmisen koko olemassaolo kumpuaa pelosta ja menetyksen kokemuksesta. Mutta tämä ei haittaa oikeistolaista vastakulttuuria, koska he itse määrittävät näiden asioiden määritelmät.
Älkää siis antako näiden uusoikeistolaisten hämätä teitä, vaikka he ovat sanoutuneet irti kaikesta vanhasta. Tämä voi kuulostaa raikkaalta ja uudelta, mutta jos ei tunne edes sääntöjä, niin niitä ei osata rikkoa. Vanhoihin rakenteisiin palaaminen on filosofisesti ja ideologisesti aina kuoleman filosofiaa. Todellinen vitalismi on aina uuttaa luovaa, ei koskaan taantumuksellista.
Vitalismi katsoo tulevaisuuteen odottamatta, että se toistaisi menneisyyttä. Tässä mielessä vitalismi on aina radikaalia ja ehkä juuri vasemmistolaista. Se vapauttaa elämän eikä pyri vangitsemaan sitä tiettyyn hierarkiaan. Elämä on olemukseltaan aina laadullista. Kaikki kvantitatiivinen on sille vastaista, jos se pyritään palauttamaan määrälliseen. Arvoja, ei hintoja!
SchizoBlog 