Statussymbolien merkityksen inflaatio

Olin joskus 1990-luvun jälkipuoliskolla hyvin omituisissa bileissä. Bileiden pitäjä ja suurin osa vieraista olivat miljonääriperheiden kasvatteja. Elettiin kuumaa brittipopin aikakautta. Bileissä soitettiin Bluria, Pulpia, Oasista ja bileiden emännän suosikkia Republicaa. Mutta omituisiksi bileet tekivät miljonääriperheiden jälkikasvun pukeutuminen ja käyttäytyminen, joka oli lainattu suoraan brittiläisen työväenluokan tyylikirjasta. Röökipaikalla kaksi näistä nuorista keskusteli jostain brittiläisestä jalkapallojoukkueesta, joka pelasi jossain vähäisemmässä liigassa… koska se oli coolimpaa kuin vauhkota kaikkien tuntemista joukkueista.

Elettiin statussymbolien toista aikakautta, jossa eliitti omi alaluokan ja marginaalin symboleja ja tyylejä omikseen. Näin niistä samalla tehtiin lähinnä merkityksettömiä, koska niiden tuoma ”edge” tylsistyi hampaattomaksi pullamössöksi. Aitouden tavoittelu on epäaitouden yleisin ja ilmeisin ilmenemismuoto.

Jos statussymbolien ”ensimmäisen aallon” muodosti eliitin symbolit (kuten kuningashuoneiden), joita matkittiin saavuttaakseen korkeamman aseman, niin toinen aalto muodostui tästä alemman kerroksen symbolien omaksumisesta eliitille. Ja tätä ei pidä ottaa liian tiukasti, koska aina on ollut liikettä ylhäältä alas ja toisinpäin.

Inflaation aikakausi

Mutta meidän aikakaudellamme me olemme astuneet kokonaan uudelle ”aallolle”; statussymbolien merkityksen inflaation aikakaudelle. Statussymbolit kulttuurillisina merkkeinä ovat menettäneet arvonsa. W. David Marx katsoo teoksessaan Status and Culture: How Our Desire for Social Rank Creates Taste, Identity, Art, Fashion, and Constant Change (2022), että kulttuuri on koodi, jolla status ilmaistaan ja kyseenalaistetaan. Kulttuurissa on kyse statuskilpailusta, joka ei koskaan ratkea – heti kun signaali yleistyy, se menettää tehonsa.

Internetin aikakaudella tämä kilpailun on kiihdytetty niin nopeaksi, että mikään tyyli ei ehdi juurtua identiteettiä rakentavaksi koodistoksi. Tyylin tilalle asettuvat raha ja seuraajamäärät. Hyperkapitalismi todellakin tekee kaikesta laadullisesta määrällistä – laskettavaa ja kalkyloitavaa ”valuuttaa”.

Tämä kulttuurin kvantifioitavuuden maksimalisoiminen muuttaa kulttuurin ja tyylin latteaksi ja kapeaksi merkityksettömyydeksi. Sisällöstä tulee toisarvoista, kun keskeisin ”merkitys” muodostuu seuraajamäärästä, joka taas muuttuu rahaksi. Voidaan siis sanoa, että symbolinen ja kulttuurinen pääoma on väistynyt omistamisen tieltä pois.

StaaS: Status as a Service

Varsin mielenkiintoisessa artikkelissaan ”Status as a Service (StaaS)” (2019) Eugene Wei katsoo ihmisten olevan statusta tavoittelevia apinoita. Itse asiassa tämä taitaa päteä vähän kaikkiin apinoihin. Toinen ihmistä leimaava piirre on, että me pyrimme löytämään mahdollisimman tehokkaan tavan tämän statuksen saavuttamiseksi.

Sosiaalisen median alustat ovat meille palveluja, jotka tarjoavat tämän tehokkaan tavan saavuttaa statusta. Sosiaalinen media on luonut kokonaan uuden ”statuspelin”, jossa me käyttäjät voimme ansaita sosiaalista pääomaa luomalla sisältöä, joka kerää tykkäyksiä, seuraajia ja kommentteja. Samoin nämä alustat pelaavat omaa peliään, jossa ne tarjoavat niiden käyttäjille onnistumisen kokemuksia edellä lueteltujen sosiaalisen pääoman yksikköjä tarjoamalla. Myös uusien käyttäjien tulee tuntea, että status voidaan saavuttaa.

Statuksen saavuttelemisessa ei sinänsä ole mitään väärää. Sitä me kaikki teemme tavalla tai toisella. Mutta kun statuksen symbolinen arvo romahtaa pelkäksi kvantiteetiksi, niin me menetämme samalla kulttuurin ja tyylin. Jos kulttuuri on koodi, jolla status ilmaistaan ja kyseenalaistetaan, niin määrällisen ja laskettavan statusvaluutan aikakaudella ei enää juuri mitään ilmaista ja ennen kaikkea sitä ei kyseenalaisteta. Kalkyloitava yksikköjen määrä on sitä, mitä se on.

Laskettavuuden ongelma

Kun seuraan esimerkiksi Instagramissa kirjagram-tilejä, niin huomaan usein niissä puhuttavan kuinka monta kirjaa kukakin on viimeisen kuukauden aikana lukenut. Ja eipä tässä mitään vikaa ole. Mutta jos kaikki keskustelu typistyyn tähän, niin me tulemme korvanneeksi keskustelun kirjallisuudesta keskustelulla kirjoista.

Kirjallisuustiedettä ei valitettavasti kyetä korvaamaan pelkällä kvantitatiivisella tutkimuksella. Me voimme laskea klassikossa olevien lauseiden, sanojen tai kirjainten määrää, mutta ne eivät tarjoa meille tyhjentävää kuvaa klassikoista kirjallisuutena. Tämä myös selittää sen, miksi tekoäly (ainakin toistaiseksi) ei ole kovinkaan hyvä luovassa kirjoittamisessa.

Mutta kulttuurimme algoritmisoituminen tekee kulttuuristamme kovalla vauhdilla tyylitajutonta beigeää pötköä. Tämä näkyy mm. kirjallisuuden tasapäistymisenä. Vaikka best-sellerit eivät koskaan ole olleet kokeellisinta kirjallisuutta, niin nykyään voidaan jo puhua kirjallisuuden kriisistä. Tuntuu, että jotkut kustantajat hakevat listoilleen niitä teoksia, joita voidaan lukea useampi kuukaudessa sen vähemmän lukijaa haastamatta.

Amerikkalainen elokuva on kriisissä, koska kaikki paukut tunnutaan laitettavan suurien budjettien blockbusterehin. Keskisarjan budjettien elokuvia ei kohta enää tehdä kuin suoratoistopalvelujen katalogeihin. Tarvitsemmeko me enää yhtään Marvel-spektaakkelia, josta kaikki hampaat on viilattu purutehottomiksi? Muistaako kukaan enää, kun Tähtien Sota -elokuvissa oli ”sitä jotain”?

Uusi toivo?

Kaikkein kohtalokkainta staussymbolien merkityksen inflaatiolla on tyylitajuun ja makuun. Kun statuksen tavoittelusta on tullut kvantiteettien perässä juoksemista, niin se on samalla tasapaksuistanut tyyliä ja makua. Samalla tämä on vähentänyt sietokykyä kritiikkiä ja arvostelua kohtaan.

Mutta missä vaiheessa meidän sietokykymme ei enää siedä pelkkien tykkäysten ja seuraajamäärien seuraamista? Koska todellisuudessa kyseessä on erittäin tylsä ja mielenkiinnoton aihe. Kun on lukenut niin ja niin monta kirjaa kuukaudessa, mutta yksikään niistä ei ole jättänyt mitään muistikuvaa tai vaikuttanut muulla kuin miellyttävyydellä elämään, niin jossain vaiheessa yksi ja sama bulkki alkaa kyllästyttämään.

Kaiken dopamiiniaddiktionkin keskellä meidän kyllästymisemme ottaa voiton ennemmin tai myöhemmin. Jo nyt voidaan huomata, että öyhöttämisen ja urputtamisen kyllästämä X ei enää kiinnosta siinä määrin kuin vielä sen ollessa Twitter.

Digitalisaatio on aina malli maailmasta, mutta se ei ole maailma. Malli voi olla vaikka kuinka tarkka ja tiheän kaksiarvologiikan kutoma verkko, mutta se aina pysyy mallina. Jossain vaiheessa statussymbolit saavuttavat uudestaan merkityksensä. Mutta miten voisimme aktiivisesti vauhdittaa tämän merkityksen palautumista? Ehkä juuri tässä olisi aika ryhtyä rakentamaan uutta, aidosti merkityksellistä statusta symboliikan ulkopuolella—siellä, missä digitaaliset mallit eivät yllä.