Spinozasta: Spinozan Jumala

Kun Albert Einsteiniltä kysyttiin hänen käsitystään Jumalasta, niin hänen vastauksensa kuului seuraavasti: ”Uskon Spinozan Jumalaan, joka ilmenee kaiken olemassa olevan harmoniassa, en Jumalaan, joka huolehtii ihmiskunnan kohtalosta ja teoista.”

Einstein omaksui Spinozan Jumalasta panteistisen tulkinnan. Kysymys siitä oliko Spinoza teisti, ateisti vai panteisti riippuu pitkälle siitä näkökulmasta, josta hänen käsitystään Jumalasta lähdetään tulkitsemaan. Yleensä Spinozaa tulkittaessa keskitytään hänen asemaansa keskiaikaisen ja modernin filosofian välissä. Harry Austryn Wolfsonin massiinen teos The Philosophy of Spinoza (1934) nostaa ansiokkaasti esille Spinozan ajattelun juutalaiset ja arabialaiset juuret.

Nämä unohdetut juuret tekevät Spinozan Jumalasta monitahoisen ja rikkaan tutkimusaiheen. Meidän länsimainen kristillinen käsityksemme typistää koko Spinozan filosofian puolivillaiseksi jaaritteluksi modernista tieteellisyydestä ja rationalismista.

Deus sive natura

Lähtekäämme perusteista. Spinozan Etiikka ei ole pelkästään filosofinen teos, vaan se kirjoitettiin korvaamaan Raamattu. Samoin Spinozan päämääränä oli korvata teologia (sen alkuperäisessä merkityksessä ”jumaluusoppina”) metafysiikalla. Etiikan ensimmäinen osa on otsikoitu ”Jumalasta” (lat. ”De Deo”). Jumala esiintyy vasta teoksen kuudennessa määritelmässä.

Jumalalla ymmärrän absoluuttisen ääretöntä olentoa, toisin sanoen äärettömästä määrästä attribuutteja koostuvaa substanssia, joista kukin ilmaisee ikuista ja ääretöntä olemusta. (E I, määr. 6)

Spinozan aikana metafysiikassa puhuttiin paljon juuri kyseisillä termeillä. Erityisesti substanssilla oli keskeinen asema tässä keskustelussa. Substanssilla yleensä tarkoitettiin maailman perustavinta olemusta. Monet Spinozan aikalaisista katsoivat, että maailmalla oli useita perustavia olemuksia (kuten aineellinen ja henkinen). Maailman katsottiin jakautuvan useisiin erilaisiin todellisuuksiin, joilla oli omat lakinsa ja toimialansa. Tämä ei käynyt Spinozalle.

Tulkittiin Spinoza sitten teistiksi, ateistiksi tai panteistiksi, niin näistä näkemyksistä huolimatta hän oli radikaalin monistinen. Monismia kutsutaan myös ykseysajatteluksi. Sen mukaan todellisuus on perimmäiseltä luonteeltaan yhdenlaatuista ”aineista” tai ”todellisuutta”.

Substanssi merkitsi Spinozalle maailman perustavinta olemusta, sitä voimaa, joka toimii ilmiöiden, tapahtumien, muodostumien ja olioiden takana, selittää niiden olemassaolon ja luonteen. Kaikki maailmassa perustuu tämän substanssin voimalle. Ennen kaikkea Spinozan maailma on dynaamista. Tämä puoli jää useammilta tulkitsijoilta (ja erityisesti filosofian historian oppikirjojen laatijoilta) ymmärtämättä. Spinoza on kaukana mekanistisesta determinismistä. Geometrisen muodonta takaa paljastuu hyvin nykyaikainen voimien filosofia, joka itse asiassa ei ole edes kaukana Nietzschen voimien kamppailusta vallasta.

Tähän voimaan Spinoza samaisti Jumalan. Se (ei Hän) ei ollut tuolla toisaalla, vaan tässä meidän keskuudessamme; me olemme osa sitä. Tätä merkitsi Spinozan sotahuuto: ”Deus sive natura” (Jumala eli luonto!). Jos siis kaikki on yhtä ja samaa substanssia, niin miten meillä on esimerkiksi niinkin erilaiset ilmiöt kuin ruumis ja mieli? Tämä kysymys oli Spinozan aikana huomattavasti akuutimpi ongelma kuin meidän aikakaudellamme. Spinoza katsoo, että yhdellä äärettömällä substanssilla on ääretön määrä attribuutteja. Me ihmiset äärellisinä olentoina kykenemme saavuttamaan näistä attribuuteista ainoastaan kaksi: ruumiillisen ja psyykkisen.

Parallelismi

Mutta nämä kaksi erilaista luonnon puolta vastaavat toinen toisiaan. Kummatkin ovat yhtä todellisia. Moderni aivotutkimus vahvistaa tätä näkemystä: jokaisella tunteellamme tai ajatuksellamme on sitä vastaava sähkökemiallinen tapahtuma aivoissamme – kaksi eri näkökulmaa yhteen ja samaan todellisuuteen.

Ajattelu on Jumalan attribuutti eli Jumala on ajatteleva olio. (E II, prop. 2)

Spinozalla ei voinut olla meidän aikakautemme tietoa aivojen toiminnasta ja niiden vastaavuudesta psyykkisiin ilmiöihin. Tämä taas osoittaa hänen ajattelunsa syvyyden ja periksiantamattomuuden. Mikään mystinen tai ylimaallinen ei ollut hänen ajattelussaan hyväksyttävää. Kaiken pitää olla järjellä selitettävää.

Itse Jumalakaan ei voi ilmetä irrationaalisesti. Hän/Se ei voi sanoutua irti voimien lainalaisuuksista omaksi itsenäiseksi todellisuudekseen irrallaan meidän maailmastamme. Sanoa Jumalan noudattavan samoja luonnonlakeja kuin mekin on samaan aikaan radikaali ja ongelmallinen, koska Jumala on itse nämä luonnonlait. Se ei siis noudata niitä, vaan on ne. Ja juuri tämän takia maailmankaikkeus (eli se luonto, mistä Spinoza itse asiassa puhuu) on järjellinen.

On kuitenkin ihmiselle tyypillistä ylimielisyyttä luulla, että me voisimme tämän kaiken ymmärtää tyhjentävästi. Maailmankaikkeus on ääretön, mutta meidän tajuntamme on aina äärellinen. Jopa Einstein ymmärsi oman selitysmallinsa äärellisyyden ja suorastaan hermostui kvanttifysiikan nostamien ongelmien edessä. Meistä viisaimmillekin maailma nousee selittämättömänä haasteena, jonka edessä noyryys on koetuksella.

Kirottu Spinoza

Uskonollisten näkemystensä takia Spinoza oli vainottu ja vihattu henkilö. Hänen voidaan katsoa edustaneen meidän aikakaudellemme tuttua ja hyväksyttä ateismia. Mutta sekin on hieman liian yksinkertaistettu näkemys. Novalis kutsui Spinozaa ”Jumalasta päihtyneeksi ihmiseksi”.

Spinoza ei välttämättä halunnut erottaa ihmistä Jumalasta, vaan tuoda hänet Sen yhteyteen rationaalisin keinoin, jolloin suhde Jumalaan ei olisi perustunut uskoon. Spinoza uskoi Jumalan sijasta järkeen ihmisen elämän perustana. Mutta tässäkään ei pidä tehdä liian pitkälle meneviä johtopäätöksiä meidän aikakautemme puutteellisella rationalismin tulkinnalla.

Spinozalle järki ei koskaan typistynyt pelkäksi laskemiseksi tai kalkyyliksi. Hänen keskeisiä käsitteitä oli ”Jumalan älyllinen rakastaminen” (lat. ”Amor dei intellectualis”). Spinozalle analyyttisen filosofian edustajien suu vaahdossa hölisemän logiikan samaistaminen rationalismin kanssa olisi ollut lähinnä Jumalan pilkkaa (jos nyt maailmankaikkeutta voi pilkata tai sillä olla mitään sen suurempia seurauksia). Jumalan älyllinen rakastaminen on jotain hyvin syvällistä yhteenkuuluvuun tunnetta maailmankaikkeuden kanssa, jota harvempi meistä osaa kokea. Mutta ennen kaikkea kyseessä on opittava taito, joka edellyttää työtä.

Kaikki ihmisiltä ja ihmiskunnalta työtä ja vaivaa edellyttäneet henkilöt ovat olleet kirottuja ja vihattuja. Me ihmiset olemme varustettu aivoilla, joiden keskeisin tehtävä on säästää energiaa. Ajattelu taas vaatii paljon energiaa. Eli aivomme on ”ohjelmoitu” ajattelemattomuuteen. Spinozan Jumala ei löydy seuraamalla sokeasti ”pyhiä tekstejä” tai ”kepeästi pohdiskelemalla” niitä ja näitä. Spinozan Jumala edellyttää meiltä keskittynyttä ajattelua, jonka hallitsemiseen menee kokonainen ihmiselämä. Mitään armoa tai anteeksiantoa tämän vaatimuksen edessä ei ole. Mutta samalla ei myöskään mitään syntiä.

Jumalaa ei kiinnosta meidän rakkautemme häntä kohtaan. Älyllinen rakastaminen on ainoastaan meitä varten paremman elämän saavuttamiseksi. Niin paljon vihaa meissä on parempaa elämää kohtaan, että me emme edelleenkään tunne Spinozan Jumalaa.