On sanottu, että alkoholi on niille, joille tämä maailman on liikaa; huumeet niille, joille maailma ei riitä. Kuulun ehdottomasti jälkimmäisiin. Mutta maailman riittämättömyys ei voi olla ilman maailman painon tunnetta. On kuitenkin suuri ero tuntea tämä paino ja vajota sen seurauksena prosessin keskeytymiseen, estymiseen tai tukkiutumiseen. Minun ykköshuumeeni on aina ollut kirjallisuus ja kirjoittaminen.
Lapsena tunsin aikuisten maailmaa seuratessani hämmennystä. En siitä paljoa ymmärtänyt, mutta sen verran kuitenkin, etten halunnut tulla sen osaksi koskaan. Kaikki oli tylsää, väritöntä ja ennen kaikkea epärehellistä. Aikuisten maailmassa ihmiset sanoivat yhtä ja tarkoittivat toista. Mutta valehdella ei saanut vaikka kaikki sitä tekivät tauotta.
Gilles Deleuzen teos Kriittisiä ja kliinisiä esseitä (1993, suom. 2007) jäi hänen viimeiseksi elämänsä aikana julkaistuksi teokseksi. Sinänsä sopivaa, koska kirjallisuus oli olennainen osa hänen filosofointiaan. Olen aikaisemminkin jakanut hänen näkemyksensä kirjallisuudesta: kirjallisuus ei kuvaa maailmaa, vaan luo maailmoja.
Kirjallisuus pakona
Kun Deleuze puhuu pakenemisesta, niin hänet ymmärretään melkein poikkeuksetta väärin. Deleuzelle pakeneminen ei ole pakoa maailmasta, vaan jokikin tulemista.
Tietenkin he pakenevat, kuten kaikki muutkin, mutta heille pakeneminen on maailman taaksensa jättämistä, mystiikkaa tai taidetta, tai sitten se on jotain säälittävää sitoutumisen ja velvollisuuksien välttämistä. Pakeneminen ei ole kuitenkaan kieltäytymistä toiminnasta, mikään ei ole niin aktiivista kuin pakeneminen.
(Gilles Deleuze: Haastatteluja, s. 136)
Meidän aikakautemme kirjallisuus on alkoholistin kirjallisuutta. Maailma on liikaa, jota on paettava toiseen kevyempään maailmaan. Maailman raskaus on liikaa. Kirjallisuudesta on tullut keskeytynyttä ja pysähtynyttä prosessia. Ei siis ole ihme, että fantasiasta (romantasia?) on tullut kirjallista valtavirtaa. Mikä ei tarkoita, että kaikki fantasia olisi maailmasta pakenemista.
Maailman taaksejättäminen pitää sisällään kavalan syvällisyysharhan, jonka salakavalaa kiehtovuutta on vaikea vastustaa. On totta, että Liisa putoaa syvälle jäninkoloon, mutta sieltä hän löytää pinnan. Meidän aikakaudella salaliittoteorioiden koloon tipahdetaan, koska halutaan paeta pintaa kohti syvyyttä. Syvintä maailmassa on hautakuoppa ja siitä kaikessa syvyydessä on kyse… elämän kieltämisestä.
Elämästä on tullut alkoholistikirjallisuuden ystävälle jotain sietämätöntä, josta on päästävä eroon. Elämä ei ole pelkkää hengissä selviytymistä, mutta liian moni kuollut kävelee keskuudessamme kuin kuka tahansa meistä.
Mitään todellisempaa maailmaa ei ole kuin tämä meidän maailmamme. Meidän pintamme. Kaikki on samalla jakamattomalla pinnalla liukuvaa tulemista toiseksi.
Kirjoittaminen on tulemista [devenir], aina keskeneräistä, aina luomassa itseään, ja se ylittää kaiken elettävän ja eletyn materiaalin. Se on prosessi, toisin sanoen Elämän tie, joka läpäisee elettävän ja eletyn. Kirjoittamista ei voi erottaa tulemisesta: kirjoittaessa tullaan-naiseksi, tullaan-eläimeksi tai kasviksi, tullaan-molekyyliksi ja tullaan jopa ei-havaittavaksi-olevaksi.
(Gilles Deleuze: Kriittisiä ja kliinisiä esseitä, s. 17)
Kirjoittaminen on kapinaa maailmaa vastaan. Se on väkivaltaa kielelle, joka yrittää sanoa jotain tästä maailmasta. Vaatimus representaatioon on palauttaa kirjallisuus ja kirjoittaminen elämälle vastaiseksi projektiksi: kutsu prosessin keskeyttämiseen. Sitä vastaan nousee kirjallisuus huumeena.
Kirjallisuus terveytenä
Kirjailija kirjoittaessaan pakenemisesta, joka ei ole maailman kieltoa, on lääkäri. Hänen kirjoituksensa pyrkii terveyteen. Kirjallisuus on kapinaa maailmaa vastaan. Se ei halua kieltää maailmaa, vaan pilkkaa sen painolastia yllämme. Syvälle kaivautuminen muuttuu pinnalla makaamiseksi. Maailma ei ole tarpeeksi. On saatava lisää. Tämän takia niin moni kirjailija elää elämänsä läpi silmät punaisina ja tärykalvot puhjenneina. Niin paljon hän on maailmaa kokenut. Eikä siltikään saanut tarpeekseen.
Kirjallisuus uusien maailmojen luomisen ei palaudu maailmasta kieltäytymiseen, vaan koska maailma ei riitä, on sitä saatava vielä enemmän. On laajenettava pinta-alaa tekemättä uusia kerrostumia. Ei tilaa enää syvyydelle kirjallisella pinnalla. Ja tällä pinnalla me löydämme mielikuvituksen todellisen elinvoiman. Lisää, lisää, lisää. Ja… ja… ja… kaikkeen mahdolliseen kytkeytyvä kirjallinen kone.
Miten minusta tuli kirjailja? Typerä kysymys. Aivan yhtä hyvin voitaisiin kysyä, miten minusta tuli hengittäjä. Mitä muuta minulla voisi olla, jotta elämä toteutuisi minussa?
Kun mietitään näitä kriteerejä, voidaan nähdä, että kaikkien niiden parissa, jotka tekevät kirjoja kirjallisella tarkoituksella – siis myös hullujen – on vain harvoja, jotka voivat kutsua itseään kirjailijoiksi.
(Gilles Deleuze: Kriittisiä ja kliinisiä esseitä, s. 24)
Mutta pelkkä hengittäminen ei ole vielä elämän toteutumisen tae ruumiissa. Kun ”elämästä” on muotoutunut ainoastaan pakonomaiseksi hengittämistä, niin ollaan siirrytty syvyyden puolelle kohti hautaa. Ei siis ollut mikään ihme, että Deleuze päätti päivänsä, kun vielä siihen kykeni.
Kirjallisuus terveytenä on samalla kirjallisuutta psykedeelinä; mielikuvituksen kapinana, joka ei typisty esteettiseksi leikiksi, vaan se on välttämättömyys – uusien maailmojen luomisen prosessi. Meidän aikakautemme tarvitsee vaihtoehtojen herättämistä uudelleen eloon. Nykyinen näköalattomuus johtaa meidät kaikki determinismin kaltereiden rajaamaan häkkiin. Ilman vaihtoehtoisten todellisuuksien näkökykyä ei voi olla kapinaa, pakenemista tai tulemista. On ainoastaan paikalle jämähtänyttä keskeytynyttä prosessia… kuolemaa.
SchizoBlog 