Palaan edellisen kirjoituksen teemaan. Tiedän varsin hyvin, että en ole ainoa, joka kipuilee nykyisessä median ilmanalassa. Nämä ajat eivät ole ystävällisiä perinteisen kirjallisuuden ystäville. Kun kirjailijoista tulee tärkeämpiä kuin itse kirjallisuudesta ja fiktio korvautuu ”autofiktiolla”, niin jossain vaiheessa on saavutamme sietokyvyn saturaatiopisteen. Tämä johtuu siitä yksinkertaisesta syystä, että niin harva ihminen on oikeasti mielenkiintoinen.
En ole koskaan ollut näitä ”jokainen ihminen on laulun arvoinen” -henkilö. Suurin osa meistä on täysin mielenkiinnoton ja tavallinen kadun tallaaja. Meidän aikakaudellamme me olemme unohtaneet, että tämä ei ole mikään tragedia. On ihan OK olla yksi harmaa hiukkanen miljoonien samanlaisten seassa. Niin harvalla meistä on oikeasti karismaa, joka tekisi hänestä jotenkin poikkeuksellisen ”merkittävän”. Ja kirjoitan sanan ”merkittävä” lainausmerkkeihin, koska en missään nimessä sano suuren osan ihmiskunnasta olevan merkityksetöntä.
10 000 tuhlattua tuntia
Malcolm Gladwell teki ihmiskunnalle suuren karhunpalveluksen kirjoittaessaan 10 000 tunnin säännöstä. Hänen virheensä asiassa oli, että se ei pidä paikkansa. Mutta siihen piiloutuu vielä suurempi virhe. Mutta sitä ennen palautetaan mieleen Gladwellin teoria, jonka hän esitti teoksessaan Outliers (2008). Sen mukaan todella kovan tason saavuttaminen alalla kuin alalla vaatii 10 000 tuntia harjoittelua. Gladwell perusti tämän näkemyksensä Anders Ericssonin tutkimukseen viulisteista ja pianisteista Berliinin musiikkiakatemiassa.
On poikkeushenkilöitä, jotka saavuttavat poikkeuksellisen korkean tason alle 10 000 tunnissa ja sitten on henkilöitä, jotka eivät saavuta edes keskinkertaista tasoa 100 000 tunnin harjoittelulla. Jos meissä kaikissa asuisi piilotettu poikkeusyksilö, niin yhdelläkään poikkeusyksilöllä ei olisi enää mitään merkitystä. Ja juuri tästä Gladwellin teorian karmivassa seurauksessa on kyse. Olemme astuneet keskinkertaisuuksien aikakauteen. Henkilöt, jotka ovat saavuttaneet jotain meriittiä, tunkeutuvat tuotoksineen alueille, joilla heillä ei ole mitään annettavaa. Tästä irvokas esimerkki on Teemu Selänne kommentoimassa yhteiskunnallisia asioita täydellisen asiantuntemattomuuden pohjalta, mutta siitä huolimatta hänen sanomisiaan mediassa toistetaan kuin ne olisivat jotenkin ”merkittäviä”. Kaunoluistelijan rustailema runokirja ei parane, vaikka kuinka Kiira Korpi näyttelisi kasvojaan mediassa ja avautuisi seksuaalisesta heräämisestään.
Gladwellin 10 000 tuntia kääntyy nopeasti tuhanneksi tunniksi ja sekin voidaan typistää pariin tuntiin, joka muka antaisi edellytykset suureenkin menestykseen. Samoin ne 10 000 tuntia yhden lajin äärellä ei korvaa toisia 10 000 tuntia toisen lajin äärellä. Mäkihyppääjä, joka ei tunne shakin sääntöjä tuskin kasvaa shakin suurmestariksi yön yli nukuttuaan. Mutta sosiaalisen median ja muun älämölön kakofoniassa on vaikea enää erottaa hyvää huonosta tai edes hyvin huonosta, jos ei tunne asiaa laisinkaan. Täysin perättömät terveysneuvot leviävät turhuuden alustoilla, koska ”kaikkea voi kritisoida ja siksi mihinkään ei voi uskoa… paitsi mahdollisimman vakuuttavaan ulkomuotoon”.
Säännöt eivät enää päde paitsi sitten kun ne pätevät
Enää ei ole niin trendikästä olla ”kriittinen” kuin vielä vuosikymmen sitten, mutta sama eetos elää edelleen vallan mainiosti. Suorastaan pulleita päiviä viettäen. Aikoinaan Alan Sokal aiheutti myrskyn akateemisessa shottilasissa, kun hänen kieli poskessa kirjoitettu artikkeli kvanttigravitaation kielellisen ja sosiaalisen konstruktion luonteesta meni läpi Social Text -julkaisussa. Sinänsä hyvä näpäytys akateemiselle leväperäisyydelle paisui (tietenkin) amerikkalaisen ja ranskalaisen akateemisen maailman väliseksi sodaksi. Mutta tällä hetkellä me saamme ihan oikeasti nähdä maan vetovoimaan kriittisesti suhtautuneita, jotka eivät usko sen olevan välttämätöntä. Sokal halusi näpäyttää vasemmalle kallellaan olevaa akateemista maailmaa. Mutta nämä kriitikot löytyvät MAGA-lippikset pään koristeena kulkevien joukoista.
Kun näiden MAGA-fundamentalistien suurjehu on nyt julistanut avoimen kauppasodan koko muun maailman kanssa, niin aika tulee näyttämään kuinka pahasti tämä tulee iskemään Yhdysvaltojen talouteen. Kaikkia talouden lakeja vastaan tällä hetkelä amerikkalainen talous elää gravitaatiokriittistä aikakautta. MAGA-maailma on keskinkertaisuuden karnevaali, jossa asiantuntemus hukkuu populismin meluun..
Tekijä laskeutuu keskuuteemme… ehkä
Huhut tekijän kuolemasta olivat jo aikoinaan liian aikaisia huhuja. Kun ylönnousseen tekijän on painovoiman johdosta pakko laskeutua alas keskuuteemme, niin häntä on vastassa raivoava joukko, joka janoaa verta. Valitettavasti hän tulee olemaan täysin väärä profeetta tapettavaksi. Trumpin epäonnistuva talouden uudistaminen tulee räjähtämään vastoin hänen kasvojaan. Mutta hän on pelkkä kulissi. Taustalla vaikuttavat voimat jäävät edelleen paljastumatta.
Mitä tällä rönsyilevällä ajatusten juoksutuksella on tekemistä kirjallisuuden kanssa? Hyvinkin paljon, koska kirjallisuudesta kirjoitettaessa harvemmin kirjoitetaan itse kirjallisuudesta (kirjoitusoppaat poislukien). Kirjallisuus on väkivaltaa kielelle (kuten tuli jo aikaisemmin ilmaistua), mutta vielä enemmän se on väkivaltaa keskinkertaisuudelle. Keskinkertainen jaarittelu voi vielä mennä videolla, mutta luettavana tekstinä se ei pysy kasassa edes sivuakaan.
Mutta onko meillä tarpeeksi aikaa tälle kaikelle? Edessä häämöttävä ekokatastrofi asettaa kaikelle tälle deadlinen. Maalitolppia voidaan siirrellä tiettyjen marginaalien sisällä, mutta tekstin vaatimat marginaalit voivat olla liian leveät aikakaudellemme. Tekijän kuolema saapuu keskuuteemme meidän kuolemamme seuralaisena.
SchizoBlog 