Tekijän ylösnousemus

”Tekijä on kuollut”, julisti Barthes vuonna 1968. Hän ei voinut ennakoida, että yli 50 vuotta myöhemmin tekijä nousisi haudastaan kummittelemaan pahemmin kuin koskaan. Kun olin opiskelija 1990-luvulla Suomen yliopistoissa eli voimakkaana ranskalainen keskustelu tekijän kuolemasta. Tämä keskustelu tietenkin perinteisen Suomi-meiningin mukaisesti oli noin 30 vuotta ajasta jäljestä. Mutta keskeisenä tämän debatin ”auktoriteettina” toimi Roland Barthes ja hänen esseensä ”La mort de l’auteur”. Suurin piirtein keskustelun sisältö meni näin: teoksen tekijä ei toimi teoksen merkityksen takaajana. Teoksen merkitys annettiin muualta.

Kuuntelin tänään Uuden jutun mainiota Kermaa, jonka aikana taas se omituinen tunne iski tajuntaan. Olenko tullut vain vanhaksi vai onko aikakautemme voimakkaan uustaantumuksellinen? Minulla ei ole tähän vastausta. Mutta Oskari Onninen, Vaula Helin ja Hilla Körkkö kaikki puhuivat teosten tekijöiden hahmoista ja siitä, kuinka ne (erityisesti populaarikulttuurin osalta) kuuluvat erottamattomana osaksi teosta. Silti kirjallisuuden kohdalla on vaikea niellä näkemystä, että itse kirjailijan hahmo olisi olennainen osa kirjaa.

Ja ei pidä ymmärtää minua väärin. Kun puhutaan suurista kirjailijoista, niin teokset ovat erottamattomia ne kirjoittaneiden henkilöiden imagosta. Hemingwayn hahmo seisoi järkälemäisenä mielessäni lukiessani vuosien (vuosikymmenien) tauon jälkeen Ja aurinko nousee. Jopa ihailemani Thomas Pynchon kieltäytyessään haastatteluista, valokuvista tai julkisista esiintymisistä (paitsi The Simpsoneissa) tekee itse asiassa itsestään hahmon teostensa taakse.

Kardashianit ja ylösnousemus

Mikä itse asiassa on taideteos? Voimmeko erottaa tekijää teoksesta? Tekijän kuolema on ollut ennenaikaista huhua. Mutta nykyisessä keskustelussa korostuu jokin uusi aspekti, jota kutsun tekijän ylösnousemukseksi. Ja tämän keskeisin ilmiö ovat tekijät ilman teoksia. Jo kliseiseksi esimerkiksi on nostettava Kardashianit, jotka ovat kuuluisia siitä, että he ovat kuuluisia. Perinteisesti katsottuna he eivät ole ansainneet kuuluisuuttaan. Mutta miten tähän suhteutuu näkemys, jonka mukaan taiteilijan elämä on hänen suurin teoksensa?

TikTokissa viraaleina leviävä musiikki on irtautunut omasta kontekstistaan, kuten Hilla Körkkö asian esitti. Onko tämä samalla teoksille uuden merkityksen antamista vai jotain aivan muuta? Itse käännyn jälkimmäisen puolelle. Olen perinteinen rock-nörtti, joka painoi nuorena mieleen kaikki levyjen ilmestymisvuodet, biisien järjestykset ja milloin mikäkin sinkku oli julkaistu. Biisien sanoituksia opeteltiin ulkoa ja erityisesti pyrittiin löytämään sanoitusten taustalta jokin syvempi kulttuurillinen merkitys. John Lennon olisi inhonnut minua… valitettavasti.

Kun seuraan sosiaalisessa mediassa käytävää keskustelua, niin asioiden historiattomuus paistaa kirkkaana keskustelijoiden puheenvuoroissa. Vielä silmäänpistävämpää on, että tällä ei tunnu olevan mitään merkitystä. Oliko ”I Was Made For Lovin’ You” KISSin kolmannella vai seitsemännellä studiolevyllä tuntuu merkityksettömältä. Kun Homer Simpson huutaa briteille: ”Meidän The Rolling Stones on parempi kuin teidän The Beatles”, vitsi tuntuu menevän liian monelta täysin ohi. Tämä ei ole triviaalia; se kertoo jotain aikamme kyvyttömyydestä nähdä historiaa kerrostuneena, merkityksellisenä jatkumona.

Teoksen merkityksen hyytyminen

Kohdistettaessa katse voimakkaammin tekijään, teoksen merkitys lähtee sammumaan. Se ei sammu kokonaan, mutta palaa pienemmällä liekillä. Tämä näkyy jo kotimaisessa kirjallisuudessa, jossa tietty ”kirjailijuus” on edellytys, että teos myy. Vaikka pidän autofiktiosta, niin olen saanut siitä tarpeekseni. Voisinko saada oikeasti hyvin kerrottuja tarinoita, jotka ovat tarinoita. Nuoruudessani 1980-luvulla MTV:n slogan oli ”I Want My MTV!”. Samaa voisi sanoa tällä hetkellä: ”Haluan kirjallisuutta!”

Olen aikaisemminkin kirjoittanut tarinan inflaatiosta. Kun lukeva yleisö odottaa kirjailijan kertovan teoksissaan jotain itsestään, niin kirjallisuus menettää kirjallisen luonteensa. Kun teoksista etsitään kuumeisesti asiavirheitä suhteessa todellisuuteen, niin fiktio menettää fiktiivisen luonteensa. Postmodernin keskeisin pointti oli juuri tämä fiktion fiktiivisen luonteen korostaminen. Tekstit viittaavat enemmänkin toinen toisiinsa kuin todellisuuteen. Tämä taas tuntuu ärsyttävän nykylukijaa.

Metamodernismi on roskaa

Jopa kirjalliset suuntaukset ovat menettäneet sen, mitä niiden oikeasti pitäisi olla. Mitä on metamodernismi? Siis oikeasti. Mitä se on? Puhua kirjallisuudesta vilpittömyytenä on puhua itse kirjallisuutta vastaan. Kirjallisuus on taiteista kaikkein vilpillisintä! Tarinallisena taiteena se on poikkeuksetta väkivaltaa kieltä kohtaan, kieltä jonka pitäisi kertoa jotain maailmasta. Metamodernismi (siltä osin kun se edes on jotain) ja realismi ovat kaksi historian epäkirjallisinta suuntausta. Kummatkin suorastaan vihaavat kirjallisuutta kirjallisuutena.

Mutta kaikkein voimakkaimmin tämä kaikki tulee esille mainonnan alalla. Olen mainonnan kasvatti. Suurin osa nuoruuteni televisio-ohjelmista ei ole jättänyt tajuntaani juuri mitään muistikuvaa, mutta niiden välillä esitetyt mainokset eivät tunnu poistuvan mielestä sitten millään. Tästä huolimatta tiesin niiden aina olevan mainoksia. Kun pikakelaan elämäni videonauhaa tähän päivään ja katson sosiaalisen median alustoihin sisältöä tunkevien influenssereiden aikaansaannoksia, niin mielessäni menee sama asia – mainos.

Kun taas luen artikkelin nuorten ongelmista erottaa näiden influenssereiden sisältöä todellisuudesta, niin mieleeni nousee välittömästi tarinan inflaatio. Kun kaikelta ”sisällöltä” vaaditaan vastaavuutta todellisuuden kanssa, niin lukijan kyky erottaa fiktio faktasta lamaantuu. Varsinkin kun koko totuuden vastaavuusteoria on alusta asti ollut pelkkää fiktiota.

Miksi meillä on trumplandia?

Ja katsokaamme tarkemmin aikakautemme poliittista kenttää. Ihminen menettää ymmärryksensä fiktiota kohtaan ja hänestä tulee mielikuvitukseton. Poliittisten vaihtoehtojen näkeminen taas edellyttää mielikuvitusta. Ja kyllä. Tässä tullaan Mark Fisheriin. Kun me menetämme kykymme kuvitella vaihtoehtoja poliittiselle tulevaisuudellemme, niin me alamme pitää nykyistä järjestystä ainoana mahdollisena vaihtoehtona. Ei siis ole mikään ihme, että vanhojen hyvien aikojen haikaileminen on korvannut vaihtoehdot ja vallankumoukset.

Tekijän kuolema merkitsi aikoinaan juuri fiktion fiktiivisyyden korostamista, mutta projekti näyttää epäonnistuneen. Realismin haamu on noussut tekijän mukana takaisin – vahvempana kuin koskaan. Tekijä ei enää vain kummittele tekstiensä taustalla, vaan on noussut taivaaseen tuomitsemaan eläviä ja kuolleita.

Menettäessämme kykymme erottaa fiktion faktasta, me menetämme muutakin kuin kirjallisuuden. Me menetämme kyvyn kuvitella vaihtoehtoja. Menetämme kyvyn muuttaa maailmaa. Ja juuri siksi tekijän ylösnousemus on aikamme vaarallisin kulttuurinen ilmiö.