Koin tänään oman Proust-kokemukseni, kun kävin antikvariaattiliike Vihreästä planeetasta hakemassa Ronald Boguen teoksen Deleuze and Guattari (1989). Menin kirjan kanssa Rytmiin selailemaan sen sivuja. Katseeni kulki tutuilla sivuilla ja hetkessä olin imeytynyt reilut 30 vuotta ajassa taaksepäin. Tämä ei ollut seurausta mistään erillisestä lauseesta, vaan juuri tutun tekstin ja sivujen näkemisestä uudestaan.
Ronald Boguen teos ei ole mitenkään ihmeellinen Deleuze & Guattari -kommentaari, mutta se oli ainoa, mitä Helsingin yliopiston kirjastosta löytyi vuonna 1993, kun aloitin opiskelut silloisen Historiallis-kielitieteellisen tiedekunnan Teoreettisen filosofian laitoksella. Tuon vuoden vuosikurssi taisi olla koko laitoksen historian kovin, mitä tulee pääsykokeiden pistemääriin. Tuolloin pääsykokeesta sai maksimissaan kymmenen pistettä ja jos muistan oikein, niin alin pistemäärä, jolla pääsi opiskelemaan Teoreettisen filosofian laitokselle oli 9,4. Itselläni pisteet olivat 9,6.
Elettiin kotimaisen filosofian huippuaikaa. Pekka Himanen oli väitellyt itsensä tohtoriksi nuorimpana koko Suomessa, ja laitoksen johdossa olivat suuret nimet Ilkka Niiniluoto ja Esa Saarinen. Syksyllä 1993 astuin ensimmäisen kerran yliopiston ovista sisään opiskelijana. Kaikki sisälle päässeet kokoontuivat päärakennuksen yhteen luentosaliin (kovin pieni, koska ei meitä ollut kuin alle 20), jossa Ilkka Niiniluoto piti meille tervetuliaispuheen. Katselimme toisiamme ja mittailimme, kuka oli kuka. Nuoren opiskelijan innolla odotin kuumeisesti pääseväni opiskelemaan filosofiaa ja ennen kaikkea keskustelemaan kaikesta mahdollisesta metafysiikasta eksistentiaalisiin elämänongelmiin.
Mitä filosofian on?
Gaudeamuksen kirjasarjasta Eurooppalaisia ajattelijoita muodostui minulle johdanto kaikkeen siihen, mitä tulisin opiskelemaan seuraavat vuodet. Valitettavasti sarjan kirjoissa ei tainnut olla yhtäkään teosta, joka olisi kuulunut tutkintovaatimuksiin. Mutta sillä ei ollut mitään väliä. Tenttikirjat lukisin raivolla ja niiden jälkeen jäävän ajan käyttäisin minulle tärkeiden teosten parissa. Heti ensimmäisestä syksystä lähtien oli selvää, että filosofinen logiikka, tieteenfilosofia, analyyttinen kielifilosofia ja muut yliopiston filosofian laitoksen ”virallisen linjan” aiheet eivät minua kiinnostaneet. Ensimmäisenä syksynä keskityin opinto-oppaassa olevan erikoistumisalan kohtaan ”ranskalainen nykyfilosofia”.
Ensimmäisen kosketuksen Gilles Deleuzen ja Félix Guattarin tuotantoon sain juuri Gaudeamuksen kirjasarjassa julkaistun Mitä filosofia on? (1993, alkup. Qu’est-ce que la philosophie?, 1991). Leevi Lehdon suomennosta on kritisoitu sekavaksi, mutta se ei haitannut. Olin löytänyt oman juttuni. Millään muulla ei ollut väliä.
Oli sanomattakin selvää, että ajauduin törmäyskurssille laitoksen virallisen linjan kanssa, mutta Niiniluodon professuurin aikana laitoksella vallitsi poikkeuksellisen suvaitseva ilmapiiri. Löysin myös ”oman paikkani” yliopistolta. Se oli Metsätalon 11/2 -kerroksessa sijainnut filosofian laitoksen Philosophica-kirjasto. Nykyään sen tilalla on luentosali. Mutta tuolloin tilassa sijaitsi pieni, mutta varsin hyvin varustettu kirjasto, jossa oli samassa tilassa lukusali. Istuin yleensä ikkunan viereisellä paikalla nenä kirjaan painautuneena. Välillä katseeni harhaili kirjojen sivuilta kirjaston valtavista ikkunoista seuraamaan ihmisten ja autojen vilinää Kaisaniemenkadulla.
Kirjastosta tuli minun pyhättöni. Jos jostain minut piti löytää, niin Philosophica-kirjastosta. Toinen merkittävä paikka oli Metsätalon kahvila. Siellä tuli istuttua lukuisia tunteja vaihtaen ajatuksia opiskelijatovereiden kanssa. Tutustuimme toisiimme. Kiivailimme filosofian suunnasta. Rakastuimme ja vihastuimme. Metsätalon kahvilasta muodostui ajatusten laboratorio, jossa ajatukset sinkosivat toiselta toiselle. Muistan edelleen, että kahvilan myymä kahvi oli melkein juomakelvotonta litkua, mutta siitä huolimatta sitä tuli juotua litroittain.
Lisää kirjoja
Kotiin tultuani oli pengottava lisää kirjahyllyni aarteita. Spinozan Etiikka ilmestyi suomeksi syksyllä 1994 (jos oikein muistan). Se oli pakkohankinta. Liikuttelin sormiani repaleisen ja täyteen merkintöjä tehdyn kirjan sivujen pinnalla. Monet eivät jaksa syventyä tähän geometriseen tapaan kirjoitettuun elämänoppaaseen, mutta minulle se merkitsi heti alusta asti omaa Raamattua.
Teoksen aksioomat, prepositiot ja muut kohdat lemmoineen ja sen sellaisineen ovat kulkeutuneet silmieni edestä satoja ja taas satoja kertoja. Joka kerralla, kun ahdistus alkaa kaivelemaan tajuntani pintakerroksia, niin otan Spinozan teoksen esille rauhoittuakseni. Kuvaavaa on, että tällä hetkellä minulla on menossa kolmas kappale samaa teosta. Toinen ostettu Etiikka on kadonnut jonnekin, mutta se alkuperäinen vuodelta 1994 on ja pysyy kirjahyllyssäni.
Gilles Deleuzen artikkelikokoelmien käännös Autiomaa (1992) on yhtä hapertuneessa kunnossa. Harmaa pahvinen kansi on enemmänkin kellertävän ruskea ja täynnä rasvaisia sormenjälkiä. Kokoelmaan sisältyvä Nietzsche-essee ”Nomadinen ajattelu” on edelleen huikeaa luettavaa… vaikka jokainen lause on minulle tuttuakin tutumpi. Ajaudun muistoissani Juha Himangan pitämälle proseminaarille, jossa pidin kyseisestä artikkelista esitelmäni. Sen pohjalta kirjoitettu esseeni on kadonnut jonnekin bittiavaruuteen vuosikymmeniä sitten. Mutta seminaarissa saatu sytyke filosofista tutkimusta kohtaan ei ole kadonnut minnekään.
Mutta suuri suru valtaa mieleni, kun muistan hankkiutuneeni eroon Deleuzen ja Guattarin L’anti-Œdipe’n (1972) alkuperäisteoksesta ja sen englanninkielisestä käännöksestä. Keskityin teokseen gradussani, mutta ranskan kielen taitoni ei ollut sillä tasolla, että olisin suoriutunut tehtävästä ilman käännöstä. Teos on sittemmin käännetty suomeksi (käännös on ongelmallinen, mutta niin on alkuperäinen teoskin). Koska juuri nuo kyseiset kirjat eivät ole enää minulla, niin olen samalla menettänyt ne sadat merkinnät, jotka teoksiin aikoinani tein. Avioeroni aiheuttamassa ahdistuksessa ja vimmassa heitin monta jätesäkillistä kirjoja suoraan roskikseen, koska halusin haudata elämäni… mutta kirjoja hävittämällä se ei onnistunut.
Erinomainen opinnäyte
Valmistuin vuonna 1999 filosofian maisteriksi. Vielä tuolloin elättelin vahvaa unelmaa tutkijan ammatista. Näihin liekkeihin heitti bensaa graduni saama arvio Ilkka Niiniluodolta ja Esa Saariselta. Nyt melkein kolmekymmentä vuotta myöhemmin arviota lukee huvittuneena ja samalla nostalgian liekki kipinöiden sydämessä.
Toivoniemi puolestaan kirjoittaa selkeää analyyttis-rekonstruktiivista yleiskieltä. Hän
etenee harkitusti, jäsentyneesti ja kohdetekstin vaikeaselkoisuuden huomioiden
onnistuu kirkastamaan Deleuzen ja Guattarin ideoita erinomaisesti. Toivoniemen
työn ansiona voidaan siten pitää sitä terävaä ja täsmällistä tapaa, jolla hän jäsentää ja
kehittelee Deleuzen ja Guattarin klassikkoteoksen peruskäsitteita ja perusajatuksia.
Olin jo aloittanut työt henkilökohtaisessa pyhätössäni Philosophica-kirjastossa opintojen loppuvaiheessa. Jäin kirjastoon töihin valmistumisen jälkeen. Edelleen yhtä huvittuneena ja nostalgista kipinää tuntien katson laatikostani löytyvää Helsingin yliopiston henkilökuntakorttia, jossa tittelini on ”Kirjaston vahtimestari / tutkija”.
Sain jopa oman kuvani filosofian laitoksen henkilökunnan taululle. Pidin huolen siitä, että oma erikoistumisalojeni listaus ylitti Esa Saarisen listauksen. Sisäpiirivitsi, jota harvempi laitoksen ulkopuolinen kykeni ymmärtämään. Hyvästä alusta huolimatta apurahojen hakeminen osoittautui ongelmalliseksi. Koska olin ollut jonkinlainen filosofian outsider, niin en tuntenut tarpeeksi ”tärkeitä” henkilöitä saadakseni oikeita suosituksia tai vihjeitä siitä minkälaisia hakemuksia tuli kirjoittaa tiettyjen rahastojen päättäville elimille.
Mutta onneksi löysin töitä Avoimen yliopiston suojista. Muutaman vuoden siellä oltuani oli aika siirtyä akateemisen maailman ulkopuolelle ja sillä tiellä olen edelleen. Mutta missään vaiheessa en voi edes ajatella, että filosofian opiskeleminen olisi ollut virhe tai turhaa. Se on rikastuttanut elämääni uskomattomalla tavalla. Vuonna 1993 opiskelut aloittaneista tovereista on tullut minulle elinikäisiä ystäviä, vaikka valitettavasti näemme enää sattumalta. Mutta elämä on sellaista. Siitä huolimatta jokainen tapaaminen on täynnä lämpöä ja sisältää sen tietyn liekin, joka syttyi syksyllä 1993. Se sammuu sitten joskus haudassa.
Kirjat pimeydestä
Selaillessani vanhoja teoksiani ja muistellessani menneitä nostaa päätään eräät teokset, jotka eivät ole kirjahyllyssäni, vaan haudattu syvälle erään kaapin perimmäiseen nurkkaan. Kaikki ne vuodet, jotka opiskelin yliopiston rikkaassa ilmapiirissä, pitivät sisällään myös hyvin synkän puolen. Päiväkirjani noilta vuosilta ovat edelleen hallussani, mutta en ole niihin palannut koskaan.
Mikroskooppisen pienellä ja tiheällä käsialalla kirjoitetut kirjat pitävät sisällään satoja sivuja synkkääkin synkemmän masennuksen ja ahdistuksen puserruksessa ilmaistuja sanoja ajatuksista, jotka ovat täynnä pelkkää mustuutta ja pimeyttä. On hyvin vaikea palata noihin ajatuksiin, koska tällä hetkellä se kaikki on kaukana menneisyydessä. Mutta tuolloin masennuksesta ei puhuttu yhtä avoimesti kuin nyt ja hoitoon hakeutuminen ei ollut yhtä hyvin tiedossa.
Kuusi vuotta terapiaa pitivät sisällään emotionaalisten solmujen avaamista, joihin ei mielellään palaa. Jatkuvasti mieleen nousseet ja elämää kohtuuttomasti vaikeuttaneet ajatukset itsemurhasta jätän mielelläni sen kaapin pimeimpään nurkkaukseen. Huomasin muutama vuosi sitten vanhan terapeuttini käyneen LinkedIn-profiiliani katsomassa. Halusi varmaan käydä tarkistamassa, että elän edelleen. Nykyinen hengittämiseni on riemuvoitto tuolloisista vaikeuksista.
Muistaminen luovana tapahtumana
Myös elämä filosofian laitoksella oli tuolloin hyvin erilaista kuin nykyään. Ilmapiiri oli korostetun toksista paikoitellen. Koulukiusaamiseen verrattu käytös oli melkein päivittäistä ja normaalia kanssakäymistä laitoksen käytävillä ja kirjaston aulassa. Tuntui, että olin taas ala-asteen alimmilla luokilla kiusattuna ja lyötynä. Ja tietenkin vanhat selviytymismekanismit otettiin käyttöön… otetaan osaa samaan ”äijäilyyn”. Onneksi sitä vaihetta ei kestänyt kauan.
Gilles Deleuze katsoo omassa Proust-kirjassaan, että Kadonnutta aikaa etsimässä ei itse asiassa kerro menneistä ajoista, vaan tulevaisuudesta. Menneiden muisteleminen on aina samalla nykyhetken konstruoimista. Me rakennamme nykyhetken merkityksellisyyden tuomalla menneisyydestä muistoja. Muistaminen tapahtuu nykyhetkessä ja mikään ei takaa, että me muistamme joka nykyhetkessä menneisyyden samalla tavalla. Muistaminen on luova tapahtuma.
Ronald Boguen teoksen aiheuttaman Proust-hetkeni paljastuukin mitä luovimmaksi tapahtumaksi. Rakkaat muistot opiskeluvuosista vyöryvät vanhojen traumojen, masennuksen ja itsetuhon yli täynnä optimistista nostalgiaa ja liikutusta. Melkein kyynelehtien selailen vanhan tutun teoksen sivuja, jotka nostavat hyökyaallon muistoja mieleeni. Jokainen niistä tuntuu tällä hetkellä niin rakkaalta ja samalla uskomattoman kirkkaalta. Ne merkitsevät sitä, mitä nykyhetki on. Menneisyys on nykyhetken virtuaalisuutta, josta se saa oman merkityksensä.
SchizoBlog 