“Eeeeeeeeeeeeeeeeaiaiaiaiaiaiaiaiai!”

Uusi juttu on parasta mitä kotimaisessa journalismissa on tapahtunut vuosikymmeniin. Kuuntelin tänään Anu Partasen artikkelin ”Vastenmielinen möykky”, joka käsitteli amerikkalaisen konservatismin ylipapin Kevin Robertsin näkemyksiä ulkopolitiikasta. Artikkeli ja Uusi juttu yleensä sai minut muistelemaan omaa suhdettani journalismia kohtaan. Vaikka olen monesti avautunut Hunter S. Thompsonista, niin itse journalismiin minut johdatti Tom Wolfe ja hänen teoksensa The New Journalism (1973).

Jos ihmettelette kirjoituksen otsikkoa, niin se on suora lainaus Wolfen artikkelista ”The ’Me’ Decade” (1976) ja hieno esimerkki hänen tyylistään, jonka keskeisenä tarkoituksena oli pitää lukija hereillä koko artikkelin ajan (ja tuolloin artikkelit esim. New York Magazinessa olivat sellaisia 10 000 – 15 000 sanaa pitkiä teoksia). Kaivoin arkistoistani ”vanhan” artikkelin ”Why does no one write like Tom Wolfe any more?” (The New Statesman) (2023). Meillä ei ole enää sankaritoimittajia, jotka saavat meidät lukemaan yhteiskunnan epäkohdista ja epämiellyttävistä ilmiöistä. Miksi?

Tucker Carlson olisi voinut olla meidän aikakautemme Tom Wolfe, mutta mediaympäristömme on muuttunut. Journalismin sijaan hän ”laski kynän” kädestään ja keskittyi poliittiseen kommentointiin talk show’saan Fox New -kanavalla. Journalismilla ei ole tällä hetkellä kovinkaan painavaa roolia yhteiskunnassamme. Ja tämä ei tarkoita etteikö meidän aikana tehdä painavaa journalismia. Mutta sillä ei ole enää lukijoita.

Eikö sitten podcastit ole meidän aikanamme ”painavaa journalismia”? Osittain ovat. Suuri osa merkittävistä podcasteista (ainakin Suomessa) ovat tehty muiden kuin ammattilaisten toimesta. Niitä tekemällä ei yksinkertaisesti elätä itseään. Ansaitut eurot on hankittava muualta. Tällaisessa tilanteessa tekemisestä puuttuu jatkuvuus. Ja valitettavasti vanhojen ”lehtitalojen” tuottamien podcastien sisältö on usein niin särmätöntä, että niitä voisi kuunnella iltaisin lääkkeeksi unettomuuteen.

Ja sitten tullaan vielä itse muotoon. Olen podcastien suurkuluttaja, mutta siitä huolimatta niistä ei mielestäni ole kirjoitetun journalismin korvaajaksi. Jo siitä yksinkertaisesta syystä, että ne ovat täysin eri medioita. Marshall McLuhania seuraten voidaan sanoa, että media itsessään on sanoma. Lukea toisen kirjoittamaan tekstiä ja kuunnella toisen puhetta ovat eri asioita. Ne ovat erimitallisia vaikka kuuntelisi toisen kirjoittamaa tekstiä ääneen luettuna. Kyse on täysin erilaisista kognitiivisista prosesseista. Kun Tom Wolfe kirjoitti vuonna 1963 kirjoitetun artikkelin ”The Kandy-Kolored Tangerine-Flake Streamline Baby” alkuperäiseksi otsikoksi: ”THERE GOES (VAROOM! VAROOM!) THAT KANDY KOLORED (THPHHHHHH!) TANGERINE-FLAKE STREAMLINE BABY (RAHGHHHH!) AROUND THE BEND (BRUMMMMMMMMMMMMMMMM…)”, niin otsikko silmillä luettuna on täysin eri asia kuin korvilla kuultuna… vaikka kyseessä on sama teksti!

Helsingin Sanomista sain lukea viime viikolla, että jopa yliopisto-opiskelijoilla on vaikeuksia lukea pitkiä tekstejä. Ilmiö on globaali. Amerikkalaisissa eliittikouluissakin opiskelijat eivät enää jaksa lukea kokonaisia kirjoja. Kaukana ovat ne ajat, jolloin Bennington Collegessa samana vuonna aloittivat opiskelut Bret Easton Ellis, Donna Tartt ja Jonathan Lethem. Kokonainen kirjallinen sukupolvi yhdessä ja samassa koulussa! Tänään taitaa olla saavutus, että collegeen saadaan samaan aikaan kolme opiskelijaa, jotka ovat lukeneet edes yhden kirjan.

Kuulostan varmaan vanhalta posetiivarilta, joka veivaa yhtä ja samaa kappaletta koneestaan, mutta lukemisen rapautuminen on paljon enemmän kuin lukemisen rapautumista. Se on kokonaisen ajattelun muodon rappiota. Mutta jotta tämä ei menisi nuorempien sukupolvien arvosteluksi, niin nostan syyttävän sormeni itse meihin kirjoittajiin. Meidän ei tarvitse matkia Tom Wolfea, mutta meidän tulisi ottaa hänestä mallia. Tekstin pitää pitää lukija hereillä ja ärsyttää häntä lukemaan lisää. Tämän lisäksi Wolfe oli nerokas brändääjä, joka pukeutui valkoisiin pukuihin. Hän erottautui jopa aikansa New Yorkin katukuvasta tyylillään. Kuinka moni meidän aikamme kotimainen kirjoittaja on osannut tehdä itsestään tyyli-ikonin? Mieleen tulee ainoastaan Miki Liukkonen… rauha hänen muistolleen.

Tämä aikakausi tarvitsee parempaa kirjoitusta. Nostaa kädet pystyyn ja alistua äänen ja videon edessä on rintamakarkuruutta. On oltava innovatiivisempi. Missä vaiheessa kirjoittajat menettivät kyvyn luovuuteen? Tämä aika on vaikeaa ja ennen kaikkea ansaitseminen kirjoittamalla on uhattuna. Mutta kirjoittamisessa on paljon suuremmista asioista kyse. On kyse ajattelukyvyn pelastamisesta. On myös kyse rohkeudesta. Idioottia saa ja pitää kutsua idiootiksi. Poliittinen korrektius ei koskaan ole kuulunut kirjoittamisen alueelle. Ja tästä voidaan vetää johtopäätös: kaikki oikeaoppisesti kirjaimista muodostetut sanat ja sanoista muodostetut lauseet eivät ole vielä kirjoittamista! Se on enemmän.

Ennen kaikkea kirjoittaminen on sääntöjen rikkomista. Mutta ennen kuin voit rikkoa kirjoittamisen sääntöjä, on ne säännöt opiskeltava. Kirjoittamisen alueella pyörän keksiminen kerran viikossa uudestaan yllättää jopa kokeneenkin kirjoittajan, jos ei tiedä mitä on tekemässä. Ajattele niitä miljardia apinaa kirjoituskoneen äärellä. Kun tarpeeksi menee aikaa, niin joku niistä nakuttelee Hamletin. Mutta se ei ole taideteos. Nykyisen tekoälyn aikakaudella nämä apinat ovat taskuissamme nakuttamassa sitä Hamletia joka päivä.

On ohjelman julistuksen aika.

10 teesiä 2020-luvun kirjoittamiselle

1. Jokainen merkittävä teksti on loukkaavaa, mutta kaikki loukkaavat tekstit ei ole merkittävää.
2. Jos tekstin ilmaisema ajatus on kirkas, mutta teksti huonosti kirjoitettu, korjaa tekstiä, älä ajatusta.
3. Kuunneltu teksti ei ole samaa kuin luettu teksti. Tästä ei ole poikkeuksia.
4. Menestys ei merkitse mitään muuta kuin menestystä. Menestynyt teksti voi olla hyvää tai olla olematta sitä. Keskity tekstiin, älä menestykseen.
5. Lukutaidon rappeutuminen on ongelma, mutta samalla haaste. Ota haaste vastaan. Kirjoita parempaa tekstiä.
6. Jos kirjoittaja pukeutuu kuin riikinkukko, niin älä anna sen hämätä; hän saattaa olla sinua parempi kirjoittaja. Keskity tekstiin!
7. Säännöt on tehty rikottaviksi, mutta opiskele ne säännöt.
8. Historia voi tuntua tylsältä, mutta historiattomuus on sitäkin tylsempää. Älä ole tylsä.
9. Podcastit, YouTube tai TikTok eivät ole kirjallisia kanavia, mutta ne ovat kanavia.
10. Elämä on aivan liian lyhyt, jotta sitä kannattaisi tuhlata huonoon kirjoittamiseen. Elä. Älä kirjoita huonoa.