Washington Postin slogan kuuluu: ”Democracy Dies in Darkness”. Tervetuloa keskelle synkkää pimeyttä. Jokainen uutisia seurannut on varmaan tuntenut kuinka verenpaine on ollut koholla ja siellä jossain sisällä ahdistus kasvaa. Yhdysvallat on pettänyt Ukrainan ja siinä samassa Euroopan. Ainoastaan toiveikkaimmat meistä elättelevät mielessään ajatusta ”neuvottelustrategiasta”. Siihen eivät usko enää amerikkalaisetkaan. Mutta he eivät näytä nousevan minkäänlaiseen vastarintaan.
Sama vastavoima puuttuu meillä Euroopassa. Kiinan ei tarvitse kuin istua paikallaan ja seurata kuinka heidän vastustajansa tuhoavat toisensa ja itsensä. Kuka tarvitsee ystäviä, kun on tällaisia vihollisia? Mark Fisher oli oikeassa: me kykenemme kuvittelemaan ennemmin maailman tuhon kuin kapitalismin lopun. Tätä ajatusta on kuitenkin avattava. Olen ymmärtänyt sen näin…
Länsimainen ihminen on menettänyt kykynsä kuvitella vaihtoehtoisia tulevaisuuksia. Edelleen meille tulevaisuus näyttäytyy samalta kuin alkuperäisessä Blade Runner -elokuvassa (1982). Asia ei ole niin triviaali kuin miltä aluksi voi tuntua. Kun me emme kykene enää kuvittelemaan vaihtoehtoisia tulevaisuuksia, me olemme menettäneet kykymme ajaa muutoksia. Ei ole siis sattumaa, että nuoret miehet (ja pojat) löytävät vastakaikua konservatiivisista ideologioista ja näkemyksistä. Kun ihminen ei osaa katsoa eteenpäin, hän takertuu kiinni menneeseen.
Väitän, että tämä kehitys ei ole ollut sattumaa. Meidän kykyämme nähdä vaihtoehtoisia tulevaisuuksia on lamautettu vuosikymmenien ajan. Jossain 1980-luvun reaganismin aikoina kylvettiin ne siemenet, joista kasvaneiden puiden myrkyllisiä hedelmiä me tänään joudumme nielemään. Kaikki vaihtoehtoiset näkemykset nähtiin koomisina epäonnistumisina. Pieni poikkeus nähtiin 1990-luvulla, mutta senkin aikakauden ”alternative” hukkui omaan opiaattien kyllästämään mahdottomuuteensa.
Epäonnistunut vallankumous
Walter Benjaminilta lainataan usein (ainakin Slavoj Žižek tekee niin) lausetta: ”… jokainen fasismin nousu on todiste epäonnistuneesta vallankumouksesta”. Minulle on vähän epäselvää, mistä lainaus on peräisin, mutta annetaan sen olla. Vastavoima kapitalismille on epäonnistunut. Se ei koskaan ole edennyt tarpeeksi pitkälle projektissaan.
Oli hienoa nähdä kuinka Black Lives Matter -liike sai kansat kaduille. Missä he nyt ovat? Samoin #metoo näkyi kaikkialla. Me olemme tällä hetkellä huomattavasti merkittävämmän eksistentiaalisen uhan edessä. Miksi somessa ollaan niin hiljaa? Miksi hashtageilla, meemikuvilla ja muilla someaktiviteeteilla ei saada mitään aikaiseksi?
Muutamat kongressin edustajat ovat jo nousseet vastustamaan Trumpia, mutta heidän protestinsa ei riitä mihinkään. Jos me joskus ihmettelimme, miten natsit saivat koko kansan puolelleen, niin me näemme siitä malliesimerkin Yhdysvalloissa… ja myös muualla. Mitään ei tehdä. Olen kuullut montaa kertaa suurta hurskautta puheissa, joissa vastustettaisiin kaikkea fasismia, jos sellainen tulisi eteen. Nyt se on tässä ja nyt. Ihmiset ovat lamaantuneita. Aivan kuten he olivat ennen toista maailmansotaa.
En missään nimessä väheksy Black Lives Matter tai #metoo liikkeitä, mutta kun kyseessä on merkitykseltään rajatumpi protesti, niin sitä vastaan on helpompaa saada ihmiset liikkeelle. On jotain konkreettista, jota vastaan prostestoida. Mutta kun kyseessä on demokratia ja oikeudenmukaisuus, niin sen puolesta on vaikeampaa laatia banderollia. Liikkeellä tuntuu olevan liian voimakkaat voimat.
Mutta me annamme näille voiman. Ilman meitä heillä ei ole mitään. Meidän passiivisuutemme on heidän polttoainetta. Epäonnistunut vallankumous vie voimat ihmisistä ja sen jälkeen on helppoa nousta valtaan. Jos tästä jotenkin selvitään, niin tulevat sukupolvet tulevat kysymään: ”Miksi he eivät tehneet mitään?” Juuri niin. Me emme tehneet mitään.
Uusi toivo
Alkuperäisen Star Wars (1977) otsikko oli ”New Hope”. Onko meidän menetettävä kaikki, mitä meillä on? Tuhottava kaikki aikaan saatu edistys? Annettava periksi pahuudelle? Jotta voimme alkaa odottamaan ”pelastajaa”. Me olemme tätä vapahtajaa odottaneet reilut 2000 vuotta uskomme nojalla. Mekin, jotka olemme sanoutuneet irti uskonnosta, emme voi sanoutua irti siitä odotuksen kulttuurista, johon meidän on upotettu. Mitään Skywalkeria vaan ei ole tulossa.
Hyvä ja oikeudenmukainen eivät omaa mitään salattua voimaa, joka lopulta tulee voittamaan. Siitä yksinkertaisesta syystä, että voitolle päässyt voima aina määrittää sen, mikä on ”hyvää” ja ”oikeudenmukaista”. Tämä määritys on tekeillä juuri tällä hetkellä. Silmiemme edessä on käymässä historian uudelleen kirjoitus. Ja me katsomme sitä lamaantuneina. Me kaikki… yhdysvaltalaiset mukaan lukien.
Mitään uutta toivoa ei ole tulossa. Olemme keskellä pimeyttä, jossa demokratia (niin epämääräinen kuin se onkin ollut) kuolee… ei silmiemme edessä, koska pimeydessä ei näe mitään. Voimme sitä tunnustella. Kosketella kuollutta ruumista. Pimeydessä ei myöskään voi kohdistaa katsetta eteenpäin. Koska ei voi tietää suuntaa. On vain pimeyttä, jossa näkyvyys on nolla.
SchizoBlog 