Ahdistuin kaikkeen mediaan ja päätin kääntyä siitä pois. Mikä voisikaan olla parempaa poiskääntymistä kuin lukea Marcel Proustin massiivista Kadonnutta aikaa etsimässä -romaanisarjaa. Kymmenen osaa ja 4000 sivua. Siinä saa tarpeeksi etäisyyttä tähän hetkeen. Mutta älkää ymmärtäkö minua väärin. En halua irtaantua ajasta, koska kaipaisin takaisin jotain menetettyä. Päinvastoin! Haluan kääntyä pois median ääreltä, koska juuri nämä menneisyyttä takaisin haikailevat taantumukselliset äänet ovat vallanneet tilan – mutta eivät onneksi aikaa.
Eikö Proustin lukeminen muka ole jonkun menneen takaisin haikailemista? Itse asiassa ei ollenkaan. On totta, että Proust oli snobi ja hienostelija, joka ei koko elämänsä aikana kertaakaan pedannut petiään, vaan sen teki joku toinen. Mutta tämä on pelkkää pintaa. Minulle ei kelpaa mikään pinnallinen, vaan on kouraistavat käsi syvemmälle.
Kaikkea nostalgiaa vastaan
Walter Benjamin on kirjoittanut, että Proustin teoksen keskeinen elementti on elegia. Ja tämä aikanamme unohdettu eetos on nostalgialle vastaista. Nostalgia muodostuu kreikan kielen sanoista nostos (kotiinpaluu) ja algos (tuska) – eli se on kotiinpaluun halun aiheuttamaa tuskaa. Kotiinpaluu. Juuri niin. Palaamista, jonnekin joka ei ole läsnä.
Elegia taas tarkoittaa suruvoittoista tai kaihomielistä. Antiikin Kreikassa elegia oli surumielinen rakkauslaulun muoto, jonka aiheina voivat olla myös filosofia ja yhteiskunnalliset muutokset. Keskeisin ero nostalgian ja elegian välillä on, että jälkimmäisen surumielisyys muodostuu menneen taaksejäämisestä. Mennyt ei koskaan palaa muualla kuin muistoissa.
Juuri tällä hetkellä konservatiivinen nostalgia on voimissaan. Amerikasta halutaan taas tehdä suuri ja sen vanavedessä uivat kaikki maailman menneiden aikojen haikailijat. Mitä pahaa menneiden aikojen haikailemisessa on? Hyvä kysymys, mutta väärä. Oikea kysymys on – mitä pahaa menneiden aikojen haikailemisessa ei ole? Nostalgia on aina ja poikkeuksetta väkivaltaa ajalle ja samalla elämälle.
Kun Proust lähti etsimään kadonnutta aikaa, niin hän tukeutui muistiin. Mutta tämä muisti on aina tässä ja nyt. Eli toisin sanoen Proustin teos käsittelee nykyhetkeä, jonne mennyt palaa muistoissa. Hän ei myöskään kirjoita muistelmia, vaan korostetusti muistamista. Mitä merkitsee tässä ja nyt palauttaa mieleen mennyt. Proustin teoksen 4000 sivua ei ole sattumaa, vaan se kuuluu oleellisesti teoksen muotoon. Lukija, joka lukee teoksen ensimmäisen lauseen ei voi enää tuntea olevansa sama henkilö, kun hän päättää urakan teoksen viimeiseen lauseeseen.
Teoksen keskeisin teema on itse aika, joka kuluu. Mikään ei palaa muualla kuin muistoissa. Mutta miten me voimme olla varmoja, että meidän muistomme vastaavat niitä hetkiä, tapahtumia ja tunteita, jotka ovat ajassa jo muualla? Ajalla on oma psykologiansa. Ihminen elää ajan helmassa ja seuraa tahtomattaan päivien virtaa elämänsä ajan. Voit tarttua rakkaussuhteeseen, ystävyyteen tai nostalgiaan, mutta ajan myötä niistä jokainen muuttuu ja lopulta niistä jokainen jää saavuttamattomaksi. Aika tuhoaa ihmisiä, yhteiskuntia, sivilisaatioita ja valtakuntia. Mitään pysyvää ei koskaan ole ollut olemassakaan. Nostalgia on väkivaltaa tätä ajan peruuttamatonta kulkua vastaan. Ja sen takia siinä ei voi olla mitään hyvää… ainoastaan pahuutta.
Ajassa murentunut minä
Samanapysyvyyden ihanne elää meidän kulttuurissamme uskomattoman voimakkaana. Uusi ja ihmeellinen tulee kieltää ja pää työntää pensaaseen ajan kulumisen edessä. Donald Trumpin vaalivoiton jälkeen jopa Suomessakin on alkanut uusi konservatiivisuuden aalto nousemaan. Lahden kaupunki luopui pride-liputuksesta. Nyt on korrektia olla ”neutraali”. Mitään niin puolueellista ei ole kuin julistautua neutraaliksi.
Ehkä 2020-luku tullaan muistamaan vuosikymmenenä, jolloin kaikki saavutettu edistys tullaan hakkaamaan pois ja jäädään odottamaan sen suuren takaisintuloa. Mutta sitähän meidän kristillinen kulttuurimme on alusta asti ollut – vapahtajan paluun odottamista. Mutta ajan vääjäämättömän kulun takia mikään ei koskaan palaa. Kaikki muuttaa muotoaan.
Ehkä meille tulisi suoda oikeus vaihtaa nimeämme muutaman kerran elämässä. Ottaa kokonaan uusi identiteetti symbolisella tasolla. Muistuttamaan meitä ajan kulumisesta ja siitä, että mitään samana pysyvää identiteettiä ei ole. Tämän pitää joitakin pelottaa, koska niin suurella vimmalla ollaan valmiita hyökkäämään oman identiteettinsä muuttajia kohtaan, vaikka se ei mitenkään vaikuta toisten elämään. Tai jos vaikuttaa, niin se on hyvin periferistä.
Me tuhoudumme ajassa. Ikä näkyy ihossamme. Ryhtimme kaareutuu samalla kuin ajan kaareutumisen kohtalo painaa meitä lyttyyn. Kaiken tämän murehtimisen keskellä me menetämme kykymme aistia sen ikuisen nuoruuden makua, joka meidät ympäröi muistoissa. Pienet hetket tässä ajassa saavat muistot heräämään ja samalla me kykenemme aistimaan sen jonkin, joka joskus merkitsi niin paljon.
Van Halenin ”Panama” merkitsee minulle ikuisesti nuoruutta ja teini-iän ensimmäisiä vuosia, jolloin tajusin etten ollut enää lapsi. Kaikki edessä oli uutta ja ihmeellistä. Tulevaisuus oli lupaus jostain mielettömästä. Olen kuunnellut kappaleen tuhansia kertoja elämäni aikana, mutta jokin aika sitten näin videon vuosien tauon jälkeen. Samalla jokin voima veti muistoni vuoteen 1984 ja siihen tunteeseen, joka tuolloin poltti sydämessäni.
Kohta koko päiväni oli yhtä vuotta 1984. Ja samalla mieleni valtasi suuri melankolia. Se oli tunne siitä, että se kaikki ei koskaan enää palaa. Mikään ei sitä saa takaisin. Se on minuuden tuntemaa surua siitä vääjäämättömästä muutoksesta, jonka minä olen kaikkina näinä vuosina käynyt läpi. Entiset minämme eivät katoa kokonaan, vaan elävät muistoissa, unissa ja harhoissa.
Kadonnut aika on aina läsnä meissä itsessämme. Sen etsiminen jostain meidän ulkopuoleltamme tuottaa aina pettymyksen. Mikään suuri ei meille palaa muualla kuin muistoissa. Todellista maailmaa ei ole, vaan koettu maailma on aina meidän luomuksemme. Muistaminen on luova tapahtuma. Maailmoja ja maailmankaikkeuksia on miljoonia ja taas miljoonia. Minän ainoa pysyvä muoto on muisti. Sen kohdalla ei koskaan pidä kysyä onko se oikein vai väärin. Me emme sitä voi tietää. Ja juuri siksi Proust pysyy aina radikaalina. Aika tuhoaa. Ainoastaan muisti voi säilyttää… ja lopulta sekin tuhoutuu.
SchizoBlog 