Vapauden vastatuuli

Donald Trumpin virkaanastujaisia katsoessani oli televisio laitettava pois päältä päähenkilön puheen kestettyä minuutin ajan. Aloin voida pahoin… todella pahoin. Vapaus todellakin kuolee aplodien ja riemuhuutojen saattamana. Olemme nähneet vapauden kuolevan silmiemme edessä jo useita kertoja.

Jostain meidän aikakautemme Nürnbergin massakokouksen tiimellyksen keskeltä korvieni välissä alkoi soida Tom Petty and the Heartbreakersin kappaleen ”The Last DJ” säkeistö:

Well, some folks say they’re gonna hang him so high
’Cause you just can’t do what he did
There’s some things you just can’t
Put in the mind of those kids

As we celebrate mediocrity
All the boys upstairs want to see
How much you’ll pay for
What you used to get for free

Vaikka Tom Petty and the Heartbreakersin kappale kertoo 2000-luvun alun musiikkiteollisuuden kaupallistumisesta, niin sen voi nähdä olevan allegoria meidän aikakaudellemme. Jättimäisiä omaisuuksia kauhoneet teknologiayritykset lyövät käsiään yhteen maailman vahvimman valtion kanssa, koska yrityksistä on kasvanut valtioiden kokoisia taloudellisia tekijöitä. Tämän pitäisi pelottaa meitä kaikkia, koska tässä on kyse meidän vapaudestamme.

Mutta vapaus tuntuu olevan jotain sellaista, jota suuri osa ihmisistä ei kestä kuin rajoitetussa muodossa. Kaikkien ihmisten vapaus on monelle aivan liikaa. Ainoastaan oma ja läheisiksi koettujen vapautta siedetään. Mitä kauemmaksi omasta elämäntyylistä siirrytään, sitä enemmän siellä koettua vapautta halutaan rajoittaa. Pelätään, että tämän vieras aines vapaana pääsee luikertelemaan liian lähelle omaa elämää. Joutuu vaikka kyseenalaistamaan omia näkemyksiä.

Paranoidis-fasistista libidinaalista vehkeilyä

Gilles Deleuzen ja Félix Guattarin teos Anti-Oidipus (1972) kietoutuu juuri tämän kysymyksen ympärille. Miksi vapaus on meille niin vastenmielistä? Heidän teoksensa taustalla vaikutti voimakaasti kevään 1968 tapahtumat Ranskassa. Opiskelijakapinasta alkanut protestien sarja laajeni yli miljoonan työntekijän yleislakoksi ja lamaannutti koko maan hetkeksi. Kaikki tuntui syttyneen spontaanisti. Ilmassa oli todellisen vallankumouksellisuuden tuoksua… kunnes kaikki kuivui kokoon. Jäljelle jäi ainoastaan nostalgia vallankumouksesta. Deleuze ja Guattari kysyivät: miksi ihminen tahtoo itsensä kahlehtimista ja orjuuttamista? Mikä perverssi tahto meissä tahtoo totella ja noudattaa sääntöjä?

Tietenkin vuosi 1968 oli ympäri maailmaa kuohuva. Ja vähän kaikkialla näytti sama toistuvan. Alistuminen järjestyksen alaisuuteen voitti vapauden. Deleuzen ja Guattarin termein ”skitso-vallankumouksellinen sosiaalinen libidinaalisen kentän käyttötapa” muuttui ”paranoidis-fasistikseksi”. Kaiken taustalla vaikutti oidipaaliset koneistot, jotka eivät kaikesta vallankumouksellisuudesta huolimatta tuhoutuneet ihmisten korvien väleissä. Nämä oidipaaliset halun käyttötavat ovat juurtuneet meidän aivokoneistoihimme uskomattoman tiukasti.

Ei ole ihme, että jotkut näkevät ne jopa luonnollisina rakenteina aivoissamme. Valitettavasti mikään tieteellinen todistusaineisto ei tue tätä näkemystä. Tämän takia tieteellinen selitys on asetettava kyseenalaiseksi. Tästä ei tarvitse hakea kaukaa todistusaineistoa – katsokaa Trumpin hallinnon toimintaa ja odottakaa vain, kuinka hulluksi asiat vielä tulevat muuttumaan.

Omituinen maailma

Maailma on omituinen paikka ihan ilman ihmisiäkin. Kun me yritämme esimerkiksi ymmärtää Einsteinin suhteellisuusteoriaa, niin joudumme asettamaan ”arkijärjen” pois päältä. Aika ja valo edellyttävät toinen toisiaan ja painovoima tekee niistä kummastakin kaartuvia. Ylhäällä vuoristossa aika kulkee nopeammin kuin alhaalla maan pinnassa. Fyysiset kappaleet maailmassa suuntaavat sinne, missä aika kuluu hitaammin.

Yritä siinä sitten ymmärtää miten maailma on, kun newtonilainen mekanistinen näkemys jo tuottaa vaikeuksia. Ja me emme ole edes päässeet kvanttimekaniikan alueelle, jota itse Einsteinkin karsasti: Jumala ei heittele noppia… Kun maailmankaikkeus on näin omituinen, niin miten me ihmiset olisimme jotenkin tästä kaikesta irrallisia saarekkeita. Sukupuolen epäeuklidinen määrittyminen ei maailmankaikkeuden monimuotoisuuden kanssa ole edes mitenkään vierasta. Mutta kun se niin monelle on.

Vapaus ei koskaan ole pelkkää henkilökohtaista vapautta, vaan se on vapautta kaikkialla. Ja vapaus asettaa meidät kohtaamaan jotain meille hyvin omituista, joka on vapautunut sieltä jostakin. Kun matemaatikko vapauttaa luovuutensa, niin hän löytää itsensä keskeltä yksitoistaulotteisia avaruuksia, jotka ovat meidän arkijärjellemme täysin käsittämättömiä. Me emme yksinkertaisesti kykene sellaisia kuvittelemaan muutoin kuin matematiikan tarjoamin instrumentein.

Kun meille vieras on kahlittu ja se ei pääse uhkaamaan meidän auvoista elämäämme, niin tunnemme olevamme turvassa. Mutta me emme voi sanoa tuolloin olevamme vapaita. Vapaus on pelkkä illusorinen silmänkääntötemppu, jossa kovat ja kylmät kahleet näyttäytyvät ihanina turvavöinä maailman menossa.

Me emme edes tiedä mitä vapaus on

Spinoza jo sen sanoi: me emme edes tiedä, mihin keho kykenee. Keholla hän ei tarkoittanut ainoastaan meidän elimistä koostuvaa konstellaatiota, vaan koko meidän maailmankaikkeutta ja asemaamme siinä. Me emme tiedä, mihin tämänpuoleisuus kykenee ja sen takia meidän tulee kuvitella sille ulkopuolinen tuonpuoleisuus. Meidän on ulkoistettava kaikki vieras tuonne jonnekin meidän maailman ulkopuolelle. Siellä jossain on kaikkivoipa Jumala, jossa tiivistyy meidän pelkomme ja toiveemme. Suuri isähahmo, joka oidipaalistaa meidät. Ja kaikki ne, jotka eivät tämän lain edessä kyyristy ovat rangaistuksensa ansainneet.

Mutta jos Jumala on kaikkivoipa, niin voiko hän olla olematta? Spinozan vastaus on ankaran rationaalinen. Jumala ei ole kaikkivoipa, koska hän ei voi olla olematta. Ja tämän takia mitään tuonpuoleista ei ole olemassa. On olemassa ainoastaan tämä maailma, immanentti kenttä – tämänpuoleisuus. Jumala on aineellinen, elollinen – ja me elämme sen keskellä ja olemme osa sitä. Ei ihme, että Spinoza yritettiin tappaa ja hänet tuomittiin karkotukseen. Hän näki liian selkeästi sen, mitä vapaus on. Ääretöntä silmiä punaiseksi värjäävää huimausta.

Omalla kohdallani keskeisin vapauden ekspressio on ollut psykedeelinen kokemusmaailma ja kulttuuri. Sanalla ”psykedelia” on negatiivinen kaiku ja se liitetään liiaksi kemiaan. Tietenkin sillä on paljon tekemistä aivokemian kanssa, mutta kerrotteko mikä ihmisen kokemuksessa ei ole siitä riippuvaista? Aivan niin. Kaikki mitä me ihmisinä olemme, on aina aivojen sähkökemiallista ilmentymää. Ja samalla se asettaa meille rajat. Valitettavasti liian moni tyytyy näiden rajojen vielä suurempaan typistämiseen. Tietenkin tajunnan laajentamisen ääripisteessä meitä pelottaa hulluus. Mutta olen sen aikaisemmin jo sanonut ja sanon sen vielä kerran (kunnes taas uudestaan sen sanon): ajattelemalla me emme kykene tekemään itsestämme hullua. Mielisairaus edellyttää huomattavasti enemmän kuin omituisia ajatuksia.

Ja siitä huolimatta me pelkäämme ajattelun äärimuotoja. Ajattelun alueelle ulottuva vapaus on joidenkin mielestä hyvin vaarallista. Varsinkin, jos näitä ajatuksia kirjataan ylös ja saatetaan toisten käsiin. Puhe, kirjoitus tai kuvaus vapaudesta on äärettömän vaarallista kaikille niille, joiden asema riippuu vapauden rajoituksista. Ja keskeisin ihmisen keksimistä vapauden rajoitteista on raha. Rahan idea on palauttaa kaikki laadullinen määrällisesti mitattavaksi. Raha on kuin tiheä verkko, joka levitetään maailman päälle ja kun verkosta tehdään mahdollisimman tiheä, niin itse verkko alkaa näyttäytyä todellisemmalta kuin maailma sen alla. Raha korvaa maailman.

Amerikka on tämän simulaattorisen idean ruumiillistuma meidän maailmassamme (tässä käytetään tarkoituksella termiä ”maailma” kaikissa sen mahdollisissa merkityksissä, koska… miksi ei?). Amerikka syntyi, kun valkoinen eurooppalainen kristitty astui uuden mantereen kamaralle, työnsi kätensä sen hedelmälliseen multaan ja lausui: ”Tämä on minun omaisuuttani!” Uusi löydetty manner merkitsi kaiken vanhan sääntöpohjaisen kulttuurin alueellista lakkauttamista. Kaikki oli sallittua – villi länsi! Mutta silti vapaus pysyi hyvin kaukaisena asiana ja on pysynyt sellaisena. Sana ”vapaus” (”freedom”) ei koskaan ole palautettavissa käsitteeseen Vapaus.

Kaikki saavutettu tullaan tuhoamaan

Oli aika joskus 1960-luvun loppupuolella, kun lupaus jostain suuremmasta muutoksesta nousi pintaan. Syntyi vastakulttuuri. Ja ennen kuin se ehti edes tulla tunnetuksi, niin se oli jo kuollut. Kaikki aikalaiset tietävät kertoa, että ”rakkauden kesä” 1967 oli itse asiassa hippiliikkeen hautajaiset. Sitä ennen beat-kulttuuri oli ehtinyt jo kerätä kuolon korahduksensa.

Poliittisena liikkeenä alkanut hippiliike popularisoitui ja sen pääkapunkin San Francisco muuttui ympärivuorokautiseksi painajaiseksi. Vapaa rakkaus muuttui seksuaaliseksi hyväksikäytöksi; psykedeeleillä haetusta tajunnanlaajentamisesta tuli huumeriippuvuutta (aineista, joilla ei ollut mitään psykedeelisiä ominaisuuksia); sääntöjen rikkomisesta tuli pelkkää piittaamattomuutta ja rikollisuutta. Filosofisena alkaneesta muutoksen aallosta oli tullut muoti-ilmiö, jolla ei voinut olla kuin kohtalokas loppu… ja sen se kohtasikin.

Pilven polttaminen itsessään ei ole kapinaa mitään vastaan, vaan oma konformismin muotonsa. Mutta tietenkin tätä tullaan käyttämään aseena tuhoamaan kaikki vapaus, joka on saavutettu. Vapauden vastaisessa taistelussa kaikki se, mikä ei ole vapaa, on sallittua. Valhe ei koskaan ole vapautta, vaan se perustuu vapauden vangitsemiselle. Jotkut näkevät valheen olevan mielikuvituksen vapauttamisen aluetta, mutta sitä se ei ole. Valhe on vapauden vihan muotoa. Ja hyvin monta valheen muotoa esitetään totuutena. Yleinen ohjesääntö: jos sitä tulee toistaa, niin se on yleensä valhetta. Tunne totuudesta ei ole totuutta. Toisto ei kuulu totuuteen.

Kun katsoo meidän nykyistä aikaamme, niin me olemme toistuvan toiston (sic.) aikakaudessa. Yhdysvaltojen vaalit voidaan voittaa toistamalla tosiasioiden vastaista sanomaa. Goebbels tanssii riemusta haudassaan… natsit ovat voittaneet. California Über Alles!

Zen’s fascists will control you
Hundred percent natural
You will jog for the master race
And always wear the happy face

Ja niinhän se menee. Kaikkein kauhein tulee lähelle hymy kasvoilla ja pehmeä kosketus kämmenellä. Me opimme rakastamaan vapauden vastaisuutta. Miellyttävä rauha omassa arjessa. Mikään ei sitä häiritse. Mikä ihana rajattu vapaus. Tätä keskiluokkaista rauhallisuutta me haemme, vaikka kaiken sen keskellä me olemme kultaisten kaltereiden ympäröimiä. Miten tahansa me näkemäämme haluamme pyöritellä, niin siitä huolimatta me olemme vankeja. Ja tämä ei ole mikään Platonin luola, vaan ihan oikea häkki, jonka kaltereita suuri osa keskuudessamme kävelevistä rakastavat enemmän kuin itseään.

Tuulesta temmattu minä

Kun ajattelen vapautta ja meidän suoranaista vihaamme sitä kohtaan, nousee aina yksi ja sama asia mieleen… meidän kuviteltu yhtenäinen minä. En ole koskaan ollut mikään suuri buddhalaisuuden tai zeniläisyyden (vai pitääkö se olla zenin?) suuri ystävä. Ei minulla ole mitään näitä praktiikoita vastaan, mutta meidän länsimaisten innostuksemme niitä kohtaan on lähinnä noloa ja perustuu hyvin pitkälle väärinymmärrykselle.

Mutta buddhalainen käsitys minästä (jotkut puhuvat egosta) on hyvin lähellä sitä, mitä ymmärrän vapaudella. Samana pysyvä minä on keinotekoinen käsitys minästä. Meidän aivoissamme tapahtuu jatkuvasti aivosolujen välisiä muutoksia. Kehostamme kaikki solut uusiutuvat toisiksi noin kymmenen vuoden välein (maksassa vielä nopeammin). Miten minuus voisi olla tästä luonnon kiertokulusta eriävä entiteetti?

Suurin väärinymmärrys buddhalaiseen käsitykseen minästä tuntuu olevan, että siinä kielletään minä kokonaan. Jos olen jotain ymmärtänyt, niin enemmänkin saman pysyvän minuuden vaihtaminen muuttuvaan minuuteen on enemmänkin sitä, mistä siinä kaikessa on kyse. Ilman minää on vähän vaikea elää, mutta on harhaista takertua ajatukseen, että se pysyisi samana. Maailma on virtausta ja minuus on aina tietty pysäytyskuva tästä virtauksesta. Se, mitä kutsun vapaudeksi on tämä minuuden läpikulkeva virtaus.

Juuri tällä hetkellä meidän kulttuurissamme jylläävät poliittiset voimat, joiden oikeutus olemassaololle perustuu tämän virtauksen patoamiselle. He vihaavat vapaana virtaavaa maailmaa ja he haluavat kieltää sen. Valitettavasti maailma ei suuremmin välitä, mitä jotkut poliittiset voimat siitä ajattelevat. Maailman vastaisesti eläminen ei voi johtaa muuhun kuin väistämättömään epäonnistumiseen. Maailman mukaisesti eläminen on sitä, mitä Spinoza kutsui käsitteellä Amor dei intellectualis (Jumalan järjellinen rakastaminen).

Tällä hetkellä meidän maailmassamme tuntuu olevan suuri puute rakkaudesta, järjellisyydestä ja oikeasta käsityksestä maailman luonteesta. Vapaus on vastatuulessa…