Tämä kirjoitus kumpuaa viimeisimmän Mikä meitä vaivaa? -podcastin jaksosta, jossa Veikka ja Pontus pyysivät kirjoittamaan sellaisen fanin ajatuksia, joka hautoo isänmurhaa. Noh. Isänmurhaa ei tässä tulla käsittelemään (ainakaan suoraan), vaan juuri tuo jakson osa laittoi alulle korvieni välissä mielenkiintoisen ketjureaktion, jota tässä pyrin selventämään itselleni ja muille.
Kirjoitetaan tähän pieni kärjistys, joka siitä huolimatta pitää sisällään totuuden siemenen tai jotain sellaista. Filosofinen etsivätoimisto ei välttämättä olisi koskaan nähnyt päivän valoa ilman Mitä meitä vaivaa? -podcastia. Tai ainakaan se ei olisi siinä muodossa kuin mitä se tällä hetkellä on (siis ilman kustantajaa ja tulevaisuus epävarmalla pohjalla… heh heh… ei vaan podcast on vaikuttanut paljon kirjojeni sisältöön).
Mutta ennen kuin päästään syvemmälle itse aiheeseen tulee aloittaa podcastista nimeltä Fucking Cancelled. Kyseessä ei ole mikään Amerikan persujen valituspodcast, vaan oikeasti mielenkiintoinen sosialistisella twistillä varustettu podcast, joka haastaa cancel-kulttuurin ilmiöitä. Tietenkin tähän tulin tutustuneeksi Mikä meitä vaivaa? suosittelemana. Vuosi on ollut varmaan 2018 tai jotain sellaista.
Laitoin podcastin kuunteluun ja kuten minulla on tapana, niin lähdin kävelylle. En oikein kuunnellut sitä syventyneesti, vaan annoin ajatusteni kulkea omituisia polkujaan. Puheenaihe alkoi kuitenkin vetää puoleensa. Ihmettelin, että mikä näitä ihmisiä oikein vaivaa? Mitä heillä on Madonnan vuonna 1990 hitillään kaikkien tietoisuuteen noussutta drag queenien tanssia ”vogue” vastaan?
Meni hetki ennen kuin ymmärsin heidän puhuva ”voguen” sijaan ”WOKEsta”. Tarinan opetus on, että olin erittäin pihalla kyseisestä ilmiöstä, koska olin jättänyt akateemisen maailman taakseni 2004 ja lähinnä tuntenut sen piirissä käytävää keskustelua kohtaan allergiaa. Samalla se oli osoitus, kuinka pienen piirin asiasta tuolloin oli kyse.
Nyt tietenkin woke ja cancelointi ovat päivittäistä keskustelua. Itselleni nämä asiat tulivat tutuiksi juuri Mikä meitä vaivaa? -podcastin myötä. Olin viettänyt reilut viisitoista vuotta työelämässä, jossa ei suuremmin pohdittu identiteettipolittiikkaa, koska se haittasi liiketoimintaa.
Edelleen jaksan hämmästellä, kuinka tämä kaikki on räjähtänyt päin kasvojamme. Viimeisin esimerkki on saamelaisaktivisti Petra Laitin Instagram-postauksesta noussut myrsky ”Lappi” sanan käytöstä.
Kyseessä on erittäin hyvin esitetty pohdinta siitä, kuinka varsinkin englannin ja ruotsin kielessä esiintyvät sanat ”lapland” ja ”lappland” ovat ongelmallisia ja täynnä kolonialistista merkitystä. Ja tietenkin kotimainen media käänsi kaiken päin mäntyä ja tähän tarttui meidän anti-woke-yhteisö suurella riemulla. Meillä Suomessa on ollut tapana, että saamelaiset saavat hoitaa omia asioitaan, kunhan eivät tule niillä pilaamaan meidän suomalaisten elämää.
En tiedä muista, mutta tuo jos jokin on kolonialistista suhtautumista vähemmistöä kohtaan. Muutenkin suomalaisilla on ollut jo pitkään iso itsetunto-ongelma siitä, että meillä ei ole siirtomaita tai jotain muuta sortamisen perinteitä. Mehän itse olemme olleet se sorrettu kansa, joka on oppinut selviytymään ja lopulta päässyt niskan päälle.
Deleuze, Deleuze, Deleuze
No, mitäs tällä on tekemistä Mikä meitä vaivaa? fanittamisen kanssa? Ei varmaan hirveästi ja silti vaikka mitä. Mutta suomalaisten kolonialismi-kaipuusta me pääsemme analyyttiseen filosofiaan. Kun olin opiskelijana Helsingin yliopiston Teoreettisen filosofian laitoksella, niin vallalla ollut filosofinen suuntaus oli analyyttinen filosofia. Tämän filosofisen suuntauksen keskeisin ominaisuus on nojata filosofian tekeminen logiikkaan ja sitä kautta matematiikkaan. Ei myöskään ole sattumaa, että analyyttistä filosofiaa harjoitetaan voimakkaasti niissä maissa ja kulttuureissa, jotka ovat olleet voimakkaan kolonialistisia (britit, saksalaiset ja amerikkalaiset etupäässä).
Analyyttinen filosofia on alusta asti pyrkinyt eliminoimaan filosofiaan kuuluvaa epämääräisyyttä ja -varmuutta. Kaikkein suuruudenhulluimmat ajatukset ovat tähdänneet filosofian muuttamiseksi tieteellisen tarkaksi praktiikaksi, jossa jokaiseen kysymykseen voidaan esittää tarkka ja toistettava vastaus. Halutaan siis matemaattista tarkkuutta.
Mitäs tällä sitten tekemistä kolonialismin kanssa? Jotta joku voi oikeuttaa ylemmän aseman, niin hänellä tulee olla jotain sellaista kiistatonta, jonka hän vie ”villille” ihmiselle. Länsimainen sortaja on jo pitkään vienyt ”alkuasukkaille” tietoa, jonka hän on omalla paremmalla ajattelullaan omaksunut. Jokainen, joka on Raamattua lukenut, niin ymmärtää tämän kaiken kumpuavan Matteuksen evankeliumin sisältämästä lähetyskäskystä.
Jeesus tuli heidän tykönsä ja puhui heille ja sanoi: ”Minulle on annettu kaikki valta taivaassa ja maan päällä. Menkää siis ja tehkää kaikki kansat minun opetuslapsikseni, kastamalla heitä Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen ja opettamalla heitä pitämään kaikki, mitä minä olen käskenyt teidän pitää. Ja katso, minä olen teidän kanssanne joka päivä maailman loppuun asti.”
(Matt 28:18-20).
Siinäpä se länsimaisen ihmisen kolonialistinen ”veren perintö” on. Ja tietenkin tätä kaikkea vastaan tuli opiskeluaikoina hyökättyä. Omalla kohdallani keskeiseksi nimeksi tässä taistelussa nousi Gilles Deleuze, joka ei ole vierasta Mikä meitä vaivaa? -podcastissa.
Kun itse olin yhden miehen vastarintaliike filosofian laitoksella, niin elämä oli filosofisesti hyvin yksinäistä. Siksi on ollut suorastaan riemastuttavaa huomata, että Deleuzesta on kasvanut melkein muotifilosofi Suomessa (paitsi filosofian laitoksella, jonka alennustila on huolestuttavan syvää nykyisin).
Tästä muistui, kun tapasin elämäni ensimmäisen kerran Jyrki Lehtolan ja kiitin häntä siitä, että hän opasti minut Anti-Oidipuksen äärelle. Hän katsoi minua muutaman sekunnin ajan, räjähti nauramaan ja kääntyi kävellen nauraen pois paikalta. Se oli hyvä opetus, että joskus idoleina pidetytkin ihmiset ovat pelkkään lihaa, luuta ja verta. Joka ehkä tämän sekavan fanikirjeen keskeisin opetus on.
Yritysmaailma ja työ
Mutta jotta ei menisi pelkäksi fanitukseksi, niin voin tässä samalla esittää ”kritiikkiä”. Ja tämä on enemmänkin keskustelua aiheensa kanssa. Jos Mikä meitä vaivaa? -podcastilla ja samalla tietyillä nuorilla vasemmistolaisilla on sokea piste, niin se on tietynlainen korostetun negatiivinen suhtautuminen yritysmaailmaan ja siellä työskentelemiseen.
Ja tässä on mennä avoimin kortein. Olen ollut siinä onnellisessa asemassa, että en ole koskaan ollut osa ns. prekariaattia. En ole koskaan tehnyt tilapäistöitä, vaan olen ollut koko työelämäni vakituisessa työsuhteessa, jotka ovat jatkuneet viikkojen tai kuukausien sijaan vuosia. Lyhyin työsuhteeni on ollut melkein kolme vuotta. Yritysmaailma on siis kohdellut minua erittäin hyvin.
Mutta kaikki olisi voinut olla toisin. Opiskellessani yliopistolla ja myöhemmin työskennellessäni akateemisessa maailmassa ilmapiiri oli avoimen vihamielinen yritysmaailmaa kohtaan. Olin ällistynyt, kun siirryin ”yksityiselle” puolelle ja sain osakseni erittäin hyvää kohtelua: palkka oli kohdallaan, terveydenhuolto toimi ja työilmapiiri oli innostava. Olen ollut onnekas.
Tämä ei tarkoita, että työelämä olisi ollut pelkkää ruusuilla tanssimista. On ollut vaikeita hetkiä ja burn out on käyty kaksi kertaa siihen kuuluvin sairaslomineen. Mutta samalla se on antanut paljon perspektiiviä elämään. Ja jos jotain nuoremmille polville voisin antaa opetuksena, niin se on tämä: me kaikki olemme rikki. Sellaista kuin ehjä ihminen tai ehjä elämä, ei ole olemassa. Jotkut meistä ovat hieman enemmän tai eri tavalla rikki kuin muut. Mutta me kaikki olemme viallisia.
Olen hieman huolestuneena seurannut nuorempia polvia, kuinka he ottavat niin hemmetin tosissaan Instagramissa, TikTokissa tai muissa somekanavissa tulevan kuvavirran hienosta elämästä ja murtuvat sen edessä, kun oma elämä ei sellaista ole. Minäkin katsoin nuorena mainoksia. Pitääkö meillä olla selkeä merkki, joka ilmoittaa mainoskatkon alkavan, jotta voimme työntää sen sisällön sille kuuluvalle ”epätodelle” alueelle?
Ja tätä ei pidä ottaa minään ”vanha setä kertoo, kuinka vanhemmat polvet osaavat paremmin”. Ei missään nimessä. Olen ollut pitkään huolestunut ja samalla yrittänyt etsiä vastauksia – keinoja tuoda näitä asioita esille. Minä en tule löytämään itseäni väheksymästä nuorempia polvia jostain sellaisesta, jota en ymmärrä. Kun en ymmärrä, niin se ei ole kohteen vika, vaan se vika löytyy minun korvieni välistä. Siksi jätän tämän pohdinnan tässä avoimeksi. Minulla ei ole vastauksia. En tiedä onko minulla edes oikeita kysymyksiä!
Toinen keskeinen neuvo/ohje/oppi, jonka haluan antaa nuoremmille on: älkää tuhlatko elämäänne vertaamalla sitä toisten elämään. Joo. On hieman kliseinen, mutta samalla se pitää sisällään voimakkaan totuuden. Omassa elämässäni kaikkein eniten kadun niitä lukemattomia hetkiä, joita olen tuhlannut vertailemalla omaa elämääni jonkun toisen elämään. Ihan vitun turhaa puuhaa.
Elämä on ainoa asia, jonka me omistamme. Kaikki muu on toisarvoista elämään verrattuna. Ja elämä ei ole pelkästään hengissä selviytymistä. Joskus elämän asettaminen vaaraan on elämän intensiteetin korkein aste… ja joskus pelkkää uhkarohkeaa tyhmyyttä. Se on ohut, mutta selkeä raja. Oman elämän vertaaminen toisiin on aina ja poikkeuksetta hedelmätöntä. Mallia toki voi ottaa, mutta ehkä elämän keskeisin tarkoitus muodostuu sen oman elämän toteuttamisesta omalla tyylillään. Siinä ei matkiminen tai kopioiminen auta.
On tullut aika päättää tämä hyvin omituisesti polveillut fanikirje. Sen tarkoitus oli osoittaa, että Mikä meitä vaivaa? on ollut merkittävässä roolissa ainakin omassa kaunokirjallisessa tuotannossani. Samalla se on ollut tällaisen vanhemman polven edustajan kanava ymmärtää omaa aikaa ja pelastanut minut vaipumasta mihinkään synkkään positioon, josta oma aikakausi näyttäytyy pelkkänä hienon menneisyyden jäänteenä.
Kiitos podcastista ja toivottavasti se jatkuu jatkossakin…
SchizoBlog 