Kun kävelee kauppakeskuksissa, niin vastaan tulee uusi ilmiö. Vanhat kauppaketjut näyttävät häviävän hitaasti jatkuvasti laajenevien rihkamakauppojen tieltä. Tunnen syvää inhoa ostoskeskuksia kohtaan. Ja tiedän, että minun on helppo tuntea tällaista tunnetta, koska elän yksin ilman parisuhdetta ja perhettä. Jos minulla olisi elätettäväni lapsia ja tilava perheasunto liian pitkän kävelymatkan päässä hyvästä ruokakaupasta, niin ääni kellossa olisi täysin toinen. Elämäni vaatisi yhtä pistettä, josta voisin ostaa kaiken tarpeellisen yhden ja saman katon alta, jossa olisi tilaa parkkeerata se (tilava) perheauto.
Tästä en puhu, kun sanon tuntevani syvää inhoa ostoskeskuksia kohtaan. Ne ovat syntyneet aikoinaan tarpeeseen. Mutta samalla ne ovat teollisia laitoksia, jotka tuottavat tarpeita. Ainoastaan lyhytkatseisen naiivi näkemys tyytyy vastaukseen, että markkinat ainoastaan tyydyttävät jo olemassa olevia tarpeita. Ei. Markkinat myös luovat tarpeita.
Päät pensaassa
Ja meidät ympäröivä markkinat on lähtenyt luomaan krääsäytyvän kulttuurin tarvetta, joihin se samalla kykenee tuottamaan tyydytyksen. Helene Sinervo kirjoitti Hesariin hienon esseen ”On inhimillistä haluta uppoutua suosikkisarjaan ja Wolt-ateriaan vaikka maailma palaa – mutta on aika avata silmät”. Me elämme keskellä ympäristökatastrofia. Maailma on jopa kirjaimellisesti liekeissä ympärillämme, mutta niiden aivottomien strutsien tavoin me työnnämme päämme krääsäkulutuksen pensaaseen peittääksemme silmiltämme ympäröivän vaaran (itse asiassa ei ole hajuakaan, että tekevätkö oikeat strutsit näin… mutta me elämme mielikuvien keskellä, joten pidetään siitä kiinni).
Elokapina on nerokas liike, joka ymmärrettävästi raivostuttaa tiettyjä tahoja, koska heidän sanomansa pakottaa meidät kohtaamaan päämme pensaassa. Strutsi voi näyttää vähän hölmötä lentokyvyttömältä linnulta, mutta kokonsa ansiosta se on vaarallinen. Tällaista jättiläistä ei kannata lähteä ärsyttämään. Samanlaisia ”neropatteja” olemme me ihmiset. Kun tosiasiat otetaan huomioon, niin meidän tulisi vähentää kulutusta ja rutkasti. Se tarkoittaa yksinkertaisesti, että meidän ei tule ostaa kulutustuotteita niin paljon kuin me teemme.
Meidän tulisi käyttää pääomaamme aivan muuhun, mutta tämä ei tietenkään käy meitä ympäröivälle taloudelliselle järjestelmälle. Se on suunniteltu pitämään yllä jatkuvaa kasvua. Kun keskiluokka kurjistuu rikkaimman vähemmistön rikastuessa entisestään, on tälle köyhtyvälle enemmistölle luotava uutta kulutettavaa, koska huomio tulee siirtää pois kurjistuvasta tilanteesta muualle. Tilalle astuu krääsä: kaukana halvalla tuotettua turhuutta, jota kukaan ei oikeasti tarvitse.
Turhuuksien rovion lämmössä
Aikoinaan (jotkut puhuvat hyvistä entisistä ajoista, mutta niistä nyt on aina puhuttu) isot kodinkoneet, kuten hella, maksoi keskipalkkaisen työläisen kuukauden palkan verran. Ei siis ollut ihme, että tällainen laite kesti reippaasti yli 20 vuotta kovaakin kulutusta. Nyt hellan saa muutamalla sadalla eurolla, joka on liksasta riippuen kaukana kuukauden liksasta. Ei ole ihme, että hellat eivät kestä varovaistakaan kulutusta edes 15 vuotta. Tietoteknologiassa viisi vuotta on jo ikuisuus. Printterien iässä vuosikin tuntuu jo ylivoimaiselta saavutukselta yritykselle kuin yritykselle.
Hehkulamppu on erinomainen esimerkki kulttuurin krääsäytymisestä. Jos poltin tehtäisiin oikeasti kestämään, niin se olisi perinteisellä käytöllä melkein ikuinen. Mutta mikään liiketoiminta ei tällaista tuotteen tuottamista kestäisi. Jos kotitaloudet ostaisivat hehkulampun keskimäärin 50 vuoden välein, niin meillä ei olisi yhtäkään hehkulamppujen valmistajaa maailmassa elleivät ne kaikki olisi valtiollisia. Maailman vanhin hehkulamppu, joka edelleen palaa sytytettiin 1901… ja siis se toimii edelleen. Sitä kuvaava videokamera on vaihdettu lukuisia kertoja.
Eräiden tahojen suorastaan palvoma taloudellinen järjestelmämme ei kestä kestävää kehitystä. Kestävä kehitys on kapitalismille täyttä myrkkyä. Ihmisen ja biosfäärin (itse)tuho on kapitalismille helpompi pala kakkua. Mutta älkää luulko, että tämä kulttuurin krääsäytyminen pysähtyisi pelkkien kulutustuotteiden tasolle. Me emme ole vielä nähneet kuinka hulluiksi asiat voivatkaan mennä, mutta siitä meillä on erittäin hyvät maistiaiset jo nyt hajuaistimme nystyröillä.
Kaikesta tulee krääsää
Tekoäly on ällistyttävä asia. Valitettavasti sen käyttö kuluttaa vielä ällistyttävämmän enemmän energiaa, jota valitettavasti tuotetaan edelleen fossiilisia polttoaineita kuluttamalla. Petrolikapitalismin tuho on aivan liian aikaisin kuulutettu. On totta, että kivihiilellä tuotettu sähkö ei enää tuota niin paljon saasteita kuin aikaisemmin… länsimaissa. Muualla homma jatkuu pahenevassa määrin entisellään.
Mutta tekoäly tuo mukanaan toisen yhtä vaarallisen ilmiön. Meitä ympäröivää sisältöä aletaan tuottaa tekoälyllä. Ja ensimmäisenä tulee meitä ympäröivän sisällön keskeisin tuotantoteollisuus – markkinointi. Tällä hetkellä me osaamme erottaa tekoälyllä tuotetun sisällön, mutta kohta me emme siihen enää kykene. Ei siksi, että tekoälyllä tuotettu sisältö paranisi, vaan me turrumme siihen. Kohta suurin osa kuluttajista ei enää välitä erottaa tekoälyllä tuotettua sisältöä muusta. Keskinkertaisuudesta tulee hyväksyttävää sössöä. Kulttuuri krääsääntyy.
Itselleni rakkain kulttuurin muoto on kirjallisuus (kaikki muut muodot ovat myös rakkaita). Ja kun tekoälyllä tuotetusta tekstistä tulee hyväksyttävää höttöä, niin ihmisen tuottamasta tekstistä tulee edelleen marginalisoituvaa ”luksusta”. Sama tulee käymään kaikelle muulle sisällölle, joka tulee ympäröimään meidät. Tekoälyn tuottama sisältö ympäröi meidät kuten äidin kohtu, joka hyväilee kaikkea mahdollista oikkuamme, jotta mikään ei tuottaisi kitkaa. Kunhan me jatkamme kulutusta kiihtyvällä tahdilla.
Jo nyt on nähtävissä, että kitkan kokeminen on monelle aivan liian traumaattinen kokemus elämässä. Ihminen romahtaa henkisesti vastustuksen edessä. Kun maailman ei veny, vaan tuottaa kovan vastustuksen, niin syy on maailmassa ja lopputulos on antautuminen vastustuksen edessä. Tämä on juuri sitä, mitä Gilles Deleuze tarkoitti kontrolliyhteiskunnalla: se ohjaa meitä kohti haluttua lopputulosta myötäillen kuin käärmeen luikertelu. Olemme jo tottuneet, että meidän käyttämät tuotteet ovat optimoinnin lopputuloksia. Applen keskeisin liikevaihto muodustuu iPhonen jatkuvasta optimoinnista. Joka vuosi me saamme uuden iPhonen, joka on hieman parempi kuin aikaisempi; hieman enemmän se ohjaa meitä kohti kulutuksen lisäämistä… hiilineutraalisti!
Kitkaa ja vastustusta sietämätön kuluttaja on krääsäytyneen kulttuurin kansalainen. Hän on tottunut siihen, että hänen jokainen mielihalu on ohjattu, mutta samalla tyydytetty. On luotu tyydytyksen tunne tuotettuun tarpeeseen, joka tuntuu omalta. Samalla ollaan luovuttu omasta tahdosta. Ja tässähän krääsässä on kyse. Huumeslangissa krääsällä (eng. junk) on tarkoitettu koukuttavinta ainetta eli heroiinia. Ja sen käyttäjät ovat olleet nistejä (eng. junkie). Tästä samasta on kyse kulttuurin krääsäytymisessä.
Politiikan syöpä
Meille syötetään täysin turhia ja merkityksettömiä julkkiksia, jotka ovat tunnettuja siitä, että he ovat tunnettuja. Heidän keskeisin funktio on tuottaa merkityksettömyyttä. He ovat reality-TV:stä tuttuja tuntemattomuuksia tai sosiaalisen median influenssereja eli omasta elämästään mainoksia tehneitä turhuuksia. Heistä yksikään ei tuota mitään merkitystä, mutta heistä kasvaa yhteiskunnallisesti ”merkittäviä” tekijöitä, kun he asetuvat politiikkaan tuottamaan politiikasta samaa merkityksetöntä krääsää. Politiikasta tulee yhteisten asioiden hoitamisen sijaan pelkkää huomiota kerjäävää performanssia. Poliittisen argumentaation sijalle asettuvat letkautuset, sutkautukset ja muut verbaalisen akrobatian kautta toteutetut silmänkääntötemput. Asioiden ratkaiseminen ei ole enää keskiössä, vaan kuinka niiden hoitamatta jättäminen selitetään parhaiten asioiden hoidosta vähenevässä määrin perillä oleville äänestäjille.
Merkityksettömyyden markkinoiden menestyminen kuluttajien keskuudessa edellyttää merkityksen tuottamisen vanhojen mekanismien arvon romuttamista. Ja sitähän me olemme saaneet. Yliopistot ja korkeakoulut pitävät sisällään ”päivystäviä dosentteja”, joiden keskeinen tehtävä on häiritä poliittista työntekoa. Kun itäraja laitetaan kiinni, niin asiantuntijoiden lausunnot ohitetaan pelkkinä häiriköinteinä. Kun perustuslaista perillä oleva tuomari esittää huolestumisensa perustuslakivaliokunnan toiminnan politisoitumisesta (mitä sen ei missään nimessä pitäisi olla), niin valiokunnan puheenjohtaja syyttää puheenvuoroa haitalliseksi oikeusvaltiolle.
Kannattaa siis kävellä ostoskeskuksessa ja pitää silmät ajatuksille auki. Ostoskeskus on yhteiskuntamme tilan peili. Ja silti edelleen kaiholla muistelen vierailuani ystäväni perheen luona Pariisissa (erittäin hienossa korttelistossa), jossa ystäväni oli käynyt ensin viinikaupassa ostamassa pari pulloa erinomaista viiniä, sen jälkeen siirtynyt kadun toiselle puolelle juustokauppaan esitellen ostamansa viinit ja kysyen niille sopivat juustot ja tämän jälkeen viinien ja juustojen kanssa lihakauppaan ostamaan sopivat lihat ja reseptit, miten valmistaa lihat oikein. Tietenkin tämä kaikki on ”hifistelyä” meille suomalaisille, mutta taas toisaalta kuinka paljon meille sen Normalin tyrkyttämä krääsä on oikeasti vielä turhempaa roskaa, jolla me pilaamme elämämme jopa hifistelyltä. Kuluttaja, joka ei edes osaa vaatia laatua on kaikkein heikoimmassa mahdollisessa asemassa krääsäytyvässä kulttuurissamme.
SchizoBlog 