Hutiloitu on uusi normaali?

Helsingin Sanomien kriitikko Taika Dahlblom nosti kissan pöydälle artikkelillaan ”Monista dekkareista näkee, että ne on julkaistu liian kiireellä, ja se sapettaa ammatti­lukijaa”. Tietenkin kirjoitus on näkemyksellinen ja vähän kärjistäväkin, mutta samalla en voi olla siinä esitettyjen asioiden kanssa täysin eri mieltä. Dekkarikirjailijan odotetaan kirjoittavan teoksen joka vuosi. Jotkut ovat jopa kiristäneet tahtia kahteen teokseen vuodessa. Tason pitäminen korkealla tulee tällaisessa tahdissa haasteelliseksi.

Kirjailija ei tietenkään tahdo myöntää, että hän laskee tasoa enkä usko kenenkään sellaista tietoisesti tekevänkään. Mutta tason lasku voi tapahtua tahtomatta ja jopa yllättää kirjailijan. Julkaisutahti vaan ei välttämättä ole se keskeisin syy tason laskuun. Myös lukemisen taso on laskenut.

Ja tässä en tarkoita pelkästään lukemisen vähentymistä, vaan lukijoiden keskuudessa juuri lukemisen taso on laskenut. Jopa kirjallisuutta harrastavat lukijat tuntevat enevässä määrin, että jotkut tekstit ovat liian vaikeita. Ja tämän saa kirjailija kuulla. Lauseita pidetään liian pitkinä, vaikka ne eivät ole edes kovin pitkiä. Monimutkaisia ajatuskulkuja ei jakseta lukea, koska teksti pitää lukea useampaan kertaan. Lukijat haluavat enenevässä määrin helposti luettavaa ja täten helposti sulateltavaa tekstiä. Valitettavasti tämä monesti tarkoittaa samalla helposti omaksuttavia ajatuksia, jotka lähinnä myötäilevät jo omaksuttuja näkemyksiä.

Ovatko dekkarit kirjallisuutta?

Mutta eikö dekkarikirjallisuus ole juuri viihdekirjallisuutta ja ei tässä mielessä ole edes tarkoitettu haasteelliseksi? Moni kirjallisuuden asiantuntijakin näkee asian näin. Pidän tätä niin dekkarikirjallisuuden ystävien kuin ”korkean kirjallisuuden” edustajien yhteisenä laiskuutena ja ajattelun saamattomuutena.

Jim Thompsonin tuotanto on ehdottomasti dekkarikirjallisuutta, mutta se on kaukana mukavasta viihteestä. Itse luen niitä suurina tutkielmina moraalista. Hänen teoksiensa kierot hahmot pakottavat lukijan tutkimaan omia moraalisia lähtökohtiaan. Lukekaan esimerkiksi Potsville 1280 (alkup. Pop 1280, 1964) ja yrittäkää eläytyä psykopaattisen päähenkilön Nick Coreyn sielun maisemaan. Tai Thompsonin ehkä tunnetuin teos Tappaja sisälläni (alkup. The Killer Inside Me, 1952) on huima sukellus täysin sairaan henkilön mieleen. Huomion arvoista on, että Thompson kirjoitti useita teoksia vuodessa. Vuonna 1953 häneltä julkaistiin huimat viisi teosta. Häntä ei ole turhaan tituleerattu kioskikirjallisuuden Dostojevskiksi.

Kuuntelemme itsemme kuoliaaksi

Toinen kirjallisuuden tason heikkenemiseen on ilmeinen – äänikirjapalvelut. On ihmisiä, jotka eivät syystä tai toisesta kykene lukemaan kirjoitettua tekstiä (esimerkiksi näkövammaisuus). Mutta äänikirjoja kuuntelevista ainoastaan häviävän pieni osa kuuluu tähän segmenttiin. Suurin osa äänikirjoja kuluttavista ”lukijoista” kuuntelee kirjojen valmiiksi luettuja äänitteitä, koska he haluavat samalla tehdä jotain muuta (esimeriksi ajaa autoa). Mutta ennen kaikkea he eivät halua tai jaksa keskittyä. He haluavat mukavaa viihdettä korvien tärykalvoille, jolla saada ajatukset muualle. Huonompikin teksti kelpaa, kun ”luettuun” ei keskitytä.

Tässä piileekin nykyisen kirjallisen trendin irvokkuus; kirjallisuuden tulisi herättää ja viljellä uusia ajatuksia. Tässä mielessä kirjallisuus ei koskaan voi olla viihdettä. Sen pariin ei käperrytä viihtymään, vaan se on aina haaste – keskittymiselle, ajankäytölle ja ajattelulle. Kirjallisuus on epämukavaa. Sitä vastaan pitää taistella. Se tuo elämään kitkaa. Rikoskirjallisuus on mielestäni tämän takia ihanteellinen kirjallisuuden muoto; se haastaa lukijan käsityksen maailmasta. Nerokkaan rikoksen ratkaisemisen kiehtovuus on kuin aivopähkinä tai taikatemppu, joka ratkeaa lopussa. Mutta rikoskirjallisuus ei saa typistyä pelkäksi jännityksen ja sen laukeamisen katarttiseksi viihteeksi. On oltava kunnianhimoa viedä lukija tuntemattomiin maailmoihin ja ajatuksiin. Haastaa käsitys oikeasta ja väärästä.

Tekoälyä

Kolmas tason heikkeneminen ei vielä näy kirjallisuudessa, mutta se tulee näkymään lähivuosina ja se on tekoäly. Itse työskentelen sen parissa ja pyrin kouluttamaan ja valmentamaan yrityksiä sen hyödyntämisessä liiketoiminnassa. Mutta tekoäly tulee tuomaan kirjallisuudelle haasteen. Haaste ei tule olemaan se, että tekoäly kirjoittaa kirjoja, vaan että sen myötä entistä heikompi tasoinen sisältö valtaa alaa. Muutaman päivän promptausta opetellut kuluttaja luulee tekevänsä ammattitasoista sisältöä (tekstiä tai kuvia), kun hän onnistuu saamaan aikaiseksi auttavalla tasolla olevia tekeleitä.

Kun ihminen ei osaa erottaa hyvää tekstiä tai kuvaa huonosta ja mauttomasta, niin tekoäly ei sitä hänen puolesta kykene tekemään. Mutta tämä ei estä keskinkertaisen sisällön vyöryä maailmassa. Meitä ympäröivästä kuva-avaruudesta on tulossa tauotonta toritaidetta. Sähköpostimme, lähikauppojen mainostekstit ja käyttösisältö tulee olemaan tekoälyllä tuotettua keskiarvoistettua sisältöä, koska niin tekoäly toimii; se käyttää sille syötettyä koulutusmateriaalia, josta se tuottaa todennäköisesti sopivinta sisältöä. Mitään uutta tai vallankumouksellista se ei kykene tuottamaan. Uusi ja vallankumouksellinen on ihmisen työtä. Mitä luulette tälle kyvylle tapahtuvan, kun me olemme kyllästetty pelkällä keskinkertaisuudella?

Lukemisen tason lasku, ajattelun köyhtyminen ja keskinkertaisuuden riemuvoitto tulevat määrittämään kirjallisuuden ”laadun” lähitulevaisuudessa. Samalla ne määrittävät, mitä ihmisyys tulee olemaan tästä eteenpäin. Tämä näkyy kaikkialla jo nyt. Temusta ostetaan täyttä krääsää. Normaliksi itseään tituleeraava kauppa myy epänormaalia rihkamaa jokaisessa ostoskeskuksessa. Entinen Helsingin kauppakatu Aleksanterinkatu täyttyy roskaa myyvistä puodeista.

Olen täysin tosissani sanoessani, että kirjallisuuden tason lasku on samalla koko ihmisyytemme alennustilan oire. Olen jopa niinkin radikaali, että huono kirjallisuus ja taide (joka on samaa kuin niiden puuttuminen) suorastaan edesauttaa ihmisyyden kurjistumista. Ja samalla kirjallisuus ja taide ovat meidän pelastuksemme. Meillä ei ole varaa huonoon kirjallisuuteen ja taiteeseen. Tämä on vaikeaa aikana, jolloin hallituksessa istuu puolue, jonka mukaan kulttuuri on luksuspalvelu, johon meillä ei ole varaa. Meillä ei ole varaa parempaan ihmisyyteen?

Ja kun puhun kirjallisuudesta tai taiteesta, niin en tee mitään eroa korkean taiteen tai viihteen välille. Kummakin piirissä tehdään yhtä paljon roskaa; kiihtyvällä tahdilla kummassakin. Otan esimerkiksi Quentin Tarantinon elokuvat. On sääli, että niiden viihdearvon lisäksi vähenevässä määrin ymmärretään niitä lukuisia viittauksia elokuvan historiaan, joita ne ovat täynnä. Tarantinon elokuvissa ovat läsnä samanaikaisesti Federico Fellini, Sergio Leone ja Tony Scott… kirjallisuudessa samanlaisia viittauksia ymmärretään vielä vähemmän. Lukija on tyhmentynyt samassa mitassa elokuvien katsojien kanssa.

Helpoin vastaus tähän ongelmaan on tulla vastaan lukijaa, mutta se on Siperiaan tuomitun rangaistusvangin ratkaisu hetken helpotukseen. Äärimmäisessä pakkasessa housuihin kuseminen lämmittää hetken, mutta virtsan jäätyminen johtaa vääjäämättömään kuolemaan. On ajateltava pidemmälle. Peniksen paleltuminen on pieni haitta koko elämän loppumiseen verrattuna.

Taika Dahlblom teki sen, mitä ammatikseen lukevan on tehtävä; nostettava ongelma esille. Tämä ei miellytä kirjailijaa, koska hänen tarkoituksena ei ole heikentää tasoa. Mutta valitettavasti kirjailija joutuu kantamaan vastuun tilanteesta, johon hän on joutunut ulkoisten pakkojen sanelemana. Minä en ole suostunut tekemään kompromisseja, mutta samalla on hyvin epätodennäköistä, että teoksiani tullaan jatkossa julkaisemaan. Filosofisen etsivätoimiston tulevaisuus on vaakalaudalla. Mutta se on uhraus, joka on tehtävä, koska kyseessä on teoksiani suuremmat kysymykset.