Nykyaikainen ihminen on menettänyt tarinan kerronnan taidon. Meillä on kyky rupatella tarinoita, mutta niiden kertominen on lamaantunut. Tämä tulee ilmi tyhjyytenä ja suunnan puuttumisena meidän elämässämme. Tarinoiden kerronta luo yhteisön ja nivoo yhteen elämän irralliset elementit yhdeksi kokonaisuudeksi.
Suurin piirtein näin ajattelee Byung-Chul Han teoksessaan The Crisis of Narration (alkup. Die Krise der Narration, 2023). Hänen näkemyksensä resonoivat hyvin pitkälle omiani. Kun katson nykyaikaista lukijaa, niin käy hyvin nopeasti ilmeiseksi, että hän on kadottanut pitkän, viipyilevän ja hitaan lukemisen. Hyvä, jos lukijoita edes kunnolla löytää näinä aikoina.
Mitä on kertomus?
Mutta mitä tässä kohdassa oikein tarkoitetaan kertomuksella (hienommin narraatiolla)? – Kertomus ei palaudu pelkäksi tarinaksi tai stooriksi. Voidaan sanoa, että kaikki kertomukset ovat tarinoita, mutta kaikki tarinat eivät ole kertomuksia. Esimerkiksi uskonto on eräs kertomuksen muoto. Sellaisena se nivoo ihmisiä yhteen ja antaa kaoottiselle maailmalle yhtenäisen muodon.
Mitä tarkoitetaan, kun sanotaan tämän kertomuksen ja kerronnan olevan nykyihmiseltä kadoksissa? Sosiaalinen mediahan suorastaan kehottaa meitä ilmaisemaan mielipiteitämme, tarpeitamme ja mieltymyksiämme; kertomaan elämästämme, julkaisemaan, jakamaan ja tykkäämään viesteistä. Eikö tämä kaikki ole yhtä suurta kerrontaa elämästämme?
Voi kun se olisikin, mutta tämä loputon pakkomielteinen elämän jakaminen on hallinnan muoto, jossa me emme enää ole viestintämme hallitsijoita. Me olemme lakkaamattoman informaationvaihdon alaisia. Ja juuri tuosta kertomuksien kertomisessa ei ole kyse.
Iso paha informaatio
Informaatio tappaa kertomuksen. Se tukahduttaa kerronnan määrän runsaudella. Länsimaisen filosofian alennustila sai alkunsa sinä hetkenä, kun filosofeiksi itseään kutsuvat fakki-idiootit sekoittivat viisauden totuuden käsitteeseen. Elämän hallinta vaihtui ongelmanratkaisutekniikoihin. Nykyaikaiset self-help -oppaat ovat tämän prosessin johdonmukaista jatkumoa.
Kaukana ovat myös ne ajat, jolloin barbaarit aloittivat kaiken alusta. Heitä ohjasi intohimoinen tahto uuteen. Tahto kaiken uudelleen aloittamiseen merkitsi vallankumouksellisuutta ajattelussa. Karl Marx ehkä parhaimpana esimerkkinä. Tällaista uusien ja tuoreiden alkujen vallankumouksellista paatosta ei tunnu ilmenevän enää juuri missään. Vanhan tekniikan uudelleen optimointi toistamaan samaa ja vanhaa entistä tehokkaammin ei mitään vallankumousta saa aikaiseksi.
Samalla me olemme menettäneet tulevaisuuden. Kadotetun tulevaisuuden keskeisin ajattelija oli Mark Fisher. Kykenemättömyys nähdä uusia vaihtoehtoja on tehnyt meidän tulevaisuuden tyhjäksi. Ei ole sattumaa, että meidän visiomme tulevaisuudesta on edelleen melkein identtinen Blade Runner (1982) elokuvan kanssa. Voiko kukaan sanoa Blade Runner 2049 (2017) elokuvan tuoneen esteettisesti mitään uutta?
Ajan suunnat ja kesto
Kertomuksien myötä me emme menetä pelkästään tulevaisuutta, vaan samalla me menetämme menneisyyden. Kaikesta tulee informaation muodostamaan nykyhetkeä. Kertomukset nivovat menneen ja tulevan yhtenäiseksi kokonaisuudeksi nykyhetkessä. Pelkkä nykyhetki surkastuttaa onnellisuuden elämästä. Ei siis ole mikään ihme, että depressio lisääntyy kiihtyvällä tahdilla meidän nykyhetkessämme.
Marcel Proustin Kadonnutta aikaa etsimässä on juuri sitä, mitä se nimessään sanoo olevansa – aika on kadonnut elämästämme. Me emme elä nykyhetkestä toiseen, vaan aika on kestoa. Sillä on pitkä häntä menneeseen ja se ulottaa kohti tulevaa – kohti uutta. Meidän olemuksemme on temporaalista ja se sijaitsee tuossa kadotetussa kestossa.
Kun todellisuudesta tulee pelkkää informaatiota, niin ajan yhteen nivova ominaisuus pirstoutuu pelkiksi perättäisiksi nykyhetkiksi. Nykylukijan kyvyttömyys lukea pitkiä lauseita ja polveilevaa tekstiä on ajan pirstoutumisen seurausta. Aivojemme käyttö surkastuu ja keskittymiskykymme lähenee undulaatin tasoa. Informaatio ei salli ajassa viipymistä.
Kiire menettää kohtalo ja historia
Sosiaalisessa mediassa ei kerrota tarinoita, vaan kaikesta tehdään väliaikaista. Vai miksi luulette esimerkiksi Instagramin stoorien katoavan 24 tunnissa? Väliaikaisuus tekee seuraamisesta pakonomaista ja kiireellistä. Ajallinen rajoitus herättää seuraajassa katoavaisuuden tunteen. FOMO ei ole sattumalta meidän aikakautemme ilmiö. Emme enää tunne omistavamme kohtaloamme ja historiaamme.
Olemme saavuttaneet kerronnan nolla-aste. Elämän tapahtumat eivät muodosta yhtenäistä kerronnallista kokonaisuutta. Informaation keskeisin ominaisuus on sen täydellisyys. Älypuhelimilla ja niiden jatkeiksi tehdyillä älykelloilla me teemme elämästämme jatkuvaa informaation virtausta. Mikään ei jää tältä täydellisyydeltä huomaamatta. Autossa olevat kamerat eivät omaa sokeaa pistettä.
Mutta ihmisen muistin keskeisin ominaisuus on sen valikoivuus. Kertomukset eivät ole täydellisiä ja aukottomia, vaan juuri täynnä aukkoja. Kertomukset ja muistettu elämä on väistämättä epätäydellistä. Mikään meidän muistissa ei takaa täydellistä muistiin palauttamista. Kun muistelen tallentamatonta tapahtumaa, niin voin muistaa sen aina toisin ja uudella tavalla. Muistaminen ei ole mekaaninen toisto, vaan aina luova tapahtuma.
Kertomukset kertomuksina kiitos
Ja ennen kaikkea kerronta on terapeuttista ja hoivaava. Kipeä kokemus saadessaan uuden kerronnan muuttuu toiseksi. Parhaimmassa tapauksessa siitä tulee elämää vahvistava ja muuttava voima. Digitaalisten alustojen kohdalla tällaista muutosta ei voi tapahtua, koska kaikki palautuu mieleen samanlaisena ilman eroa aikaisemmasta.
Ainoastaan kertomuksen kautta elämä kykenee nousemaan informaation ja datan yläpuolelle. Kertomuksen kertominen luo ajan kulumiselle merkityksen: ajan kulumiselle tulee alku- ja loppupiste. Alun ja lopun välisestä elämästä tulee elämisen arvoista. Ilman kertomusta elämä on pelkkää kumulatiivista kasautumista.
Kertomus tekee maailman hahmottamista autuasta. Maailma asettuu hyvin muotoiltuun järjestykseen. Mielikuvitus yhdistää asiat ja tapahtumat merkityksellisiksi kokonaisuuksiksi. Maailma saa rytmin. Mutta kaikki tässä ei ole pelkkää autuutta. Kun yksi järjestys nostetaan toisten järjestysten yläpuolelle kaikkien muiden mitaksi, on astuttu kertomuksesta takaisin määrällisen hierarkian piiriin. Mielikuvitus on vangittu palvelemaan yhtä ja samaa tarkoitusta.
Kertomus on aina tunnistettava kertomukseksi. Se voi aina olla toisin, mutta aina juuri kertomusta.
SchizoBlog 