Riippuu lähteestä, mutta lainaus luetellaan joko Freudin tai Einsteinin sanomaksi. Se menee suurin piirtein näin: mielisairauden merkki on, että toistaa järkkymättömästi samaa virhettä. Meistä varmaan jokainen tuntee henkilöitä, jotka toistavat samaa virhettä ihmissuhteissa kerta toisensa jälkeen. Jokaisen uuden suhteen kohdalla hän uskoo, että tällä kertaa kaikki muuttuu paremmaksi, vaikka jokainen ulkopuolinen näkee samat merkit ilmassa kuin aikaisemmillakin kerroilla. Tällaista henkilöä voi yrittää auttaa, mutta kaikki ne keskustelut, jotka hänen kanssa käytiin niinä pitkinä yön tunteina eivät tunnu tuottavan mitään muutosta.
Kun samanlainen ilmiö tapahtuu yhteiskunnallisella tasolla, niin jokainen ymmärtää vahingollisuuden olevan mittakaavassa aivan jotain muuta kuin henkilökohtaisen tragedian kohdalla. Miltä kuulostaisi täysin hyödytön ja tehottomaksi osoitettu poliittinen uskomus, joka ei ole tuottanut juuri mitään sen lupaamista hyödyistä 50 vuoteen? Ja tämä on vielä tutkittu tosiasia. Ajattelitteko sosialismia? Sitä tosiaan yritettiin väkipakolla ja keinotekoisesti lyödä läpi, mutta se epäonnistui eeppisesti. Ja aina voidaan kiistellä siitä, että toteutettiinko sosialismia tai kommunismia oikeasti missään. Mutta tällä kertaa puhutaan poliittisesta uskomuksesta, jota on toteutettu täysin epäonnistuneesti kohta 50 vuotta ja siitä huolimatta sen epäonnistumista ei tahdota myöntää todeksi…
Mitä on valumaefekti?
Valumaefekti (trickle down) on uskomus (ei mikään fakta), jonka mukaan ylimpien tuloluokkien verotuksen keventäminen parantaa myös köyhimpien asemaa, kun tulot ja pääomat valuvat alaspäin. Tämä toteutuu uskomuksen mukaan, koska varakkaat kuluttavat enemmän rahaa tuotteisiin, joita heitä köyhemmät tuottavat. Rikkaat myös uskomuksen mukaan sijoittavat rahojaan pääomiksi yrityksiin, jotka tuottavat köyhemmillekin tuotteita (ja tietenkin heille työtä, jolla ansaita rahaa).
Uskomuksilla on se optimistinen puoli, että niitä ei tarvitse osoittaa todeksi heti alussa. Mutta ennemmin tai myöhemmin tosiasiat korjaavat väärät uskomukset. Tai näin ainakin uskomus uskomuksista menee. Näin ei valitettavasti ole kuin idealistien ja häikäilemättömien korvien väleissä. Näistä kummatkaan eivät ole suuria tosiasioiden ystäviä.
Valuefekti nousi kukoistukseensa 1980-luvulla Yhdysvalloissa. Presidenttinä toimi kaikkien uusliberalistien vapahtaja Ronald Reagan ja elettiin kuuman kasvun aikakautta. Valitettavasti mitään valumaa ei koskaan tapahtunut. Rikkaat rikastuivat entisestään ja vanha keskiluokka köyhtyi muiden alempien luokkien mukana. Jos ette usko tätä blogia, niin varmaan London School of Economicsin pitkä seurantatutkimus sentään kelpaa.
Rahan ja pääoman valumista rikkaimmilta köyhemmille on odotettu 50 vuotta ja mitään valumaa ei ole edelleenkään tapahtunut. Tutkijatohtori David Hope selventää:
Tuloksemme ovat melko lähellä Thomas Pikettyn tekemiä havaintoja, jotka viittaavat siihen, että rikkaiden verotuksen leikkaaminen johtaa siihen, että he neuvottelevat aggressiivisemmin omaa korvaustaan koskien työntekijöiden kustannuksella, jotka sijoittuvat alemmas tulonjaossa. Joten tämän tutkimuksen tarina liittyy todella toimitusjohtajien ja huippujohtajien rent-seeking-käyttäytymiseen – ja se kasvaa, kun rikkaiden verotus on matalampi.
Tässä yhteydessä ”rent-seeking” tarkoittaa pyrkimystä lisätä osuutta varallisuudesta luomatta uutta varallisuutta. Tässä ilmiössä ihminen toimii ahneen lapsen tavoin, joka vaatii itselleen suurempaa palaa kakusta välittämättä siitä, että mitä muille jää. Thomas Piketty taas on katsonut, että kapitalismin tulisi muuttaa muotoaan tai muuten siitä kasvaa suoranainen uhka demokraattiselle yhteiskuntajärjestykselle.
The West is the Best?
Kotimaistenkin uusliberalistien märkä uni on Yhdysvallat. Sen talouden katsotaan olevan ylivoimainen ja voittavan kaikki miltein kaikessa. Näistä uskovista harvempi on käynyt esimerkiksi kävelemässä Philadelphian Kensingtonissa ja toteamassa kuinka ihmiset kuolevat opioidikriisin runtelemina kaduille. Samoin yhdysvaltalainen keskiluokka on pelkkä muinaisjäänne siitä, mitä se vielä 1980-luvulla oli. Köyhyys maassa on lisääntynyt dramaattisesti ja se ei selity laittomalla maahanmuutolla.
Miksi sitten nämä samat ihmiset äänestivät Donald Trumpin presidentiksi? Hemmetin hyvä kysymys. Toinen vahva uskomus valumaefektin ohella on niin kutsuttu ”amerikkalainen unelma”. Valumaefektin rikospartneri kulkee nimellä meritokratia, jossa uskotaan menestymisen yhteiskunnassa perustuvan yksilöiden lahjakkuuteen ja ansioihin – eli meriitteihin. Tämän uskomuksen mukaan terävimmät ja tunnollisimmat saavuttavat ne saavutukset, jotka heille kuuluvat.
Taas yksi kaunis ajatus, joka valitettavasti on hyvin kaukana tosiasioista. Kyvykkäimmät eivät pääse yhteiskunnan korkeimmille palleille, koska kaikki eivät omaa samoja lähtökohtia pyrkiä saavuttamaan omaa asemaansa. Menestyneimpien jälkeläiset kasvavat täysin toisenlaisessa ympäristössä ja he omaavat ”perintönä” paremmat lähtökohdat kuin muut. Ja kun otamme mukaan saman ”rent-seeking” ilmiön, niin nämä piirit tekevät kaiken, että tilanne ei tule muuttumaan. Täten se ei myöskään tule muuttumaan.
Eli toisin sanoen, yhteiskunnan korkeimpia asemia ei ole täytetty kyvykkäimmillä, vaan parhaimmat edellytykset omaavilla. Aina välillä korkeimpien asemien lähettyville päästetään tai vahingossa pääsee joku huonommista lähtökohdista noussut antamaan toivoa vähempiosaisille. Ja tässä piileekin koko kuvion kieromielisyys – usko omiin mahdollisuuksiin.
Amerikkalaiset (ja enenevässä määrin myös suomalaiset) rakastavat tarinaa oman onnensa sepästä, joka omalla neuvokkuudellaan rakentaa uransa ja kokonaisen valtakunnan ympärillensä. Ja onhan se kaunis ajatus. Valitettavasti harvempi meistä on irrallinen saareke, joka itse on rakentanut juuri mitään. Enemmän tai vähemmän nämä ”omin käsin rakentajat” ovat hyötyneet toisten työstä, jonka kunnian he yrittävät omia nimiinsä. He ovat enemmänkin hovinarreja, jotka ovat onnekkaiden sattumien johdosta nousseet valtaistuimelle. Mutta se ei tekee heistä hallitsijaa, vaan palatsista tulee heidän toimesta yksi suuri sirkus.
Kotimaiset pään seinään hakkaajat
Olen sitä ikäluokkaa, joka näki omin silmin Suomen nousun 1970-luvun Neuvostoliiton edessä konttaamisesta 1980-luvun juppiaikaan. Ja voi sitä nousukkaiden, pyrkyreiden ja tyrkkyjen koheltamista! Ymmärrettävästi nämä säheltäjät olivat median lempilapsia. Varsinkin nousee mieleen Sam Inkinen ja muut ”young professionals” -nuorukaiset. Eihän sitä voi kuin muistella huvittuneena.
Luulisi tämän jo jääneen historian lehdille lepäämään, mutta kotimaisessa mediassa näyttää olevan toistuva kuvio nostaa näitä ”poikkeusyksilöitä” toistelemaan raikkaita tuulahduksia menneiltä vuosikymmeniltä. Ette usko vai? Tässä Hesarin tyylinäyte 1980-luvun juttujen uusiokäytöstä – ”Erilainen nuori”. Ja jotta ei menisi täysin kaupallisen median tylyttämiseksi, niin tässä YLEn vastaavaa tyylittelyä – ”’Miljonääri on köyhän paras ystävä’ – talousguru 2024 Patrick Itäniemi, 19, haluaa Suomeen suurempia tuloeroja”.
Tietenkin media tarvitsee uusia mattinykäsiä, koska se ainoa ja oikea on jo mullissa. Mutta kun katsotaan tarkkaan nykyisen hallituksen katastrofaalista politiikkaa, niin toivoisi mediassa hieman kriittisempiä katsauksia aikamme ilmiöihin. Mutta tietenkin median pitää nyhtää ne vähäiset rahat, jotka jaossa on sieltä, mistä ne saadaan. Josta päästäänkin ehkä meidän aikakautemme keskeisimpään ilmiöön, joka itse asiassa osoittaa valumaefektin todellisen voiman.
Mikä oikeasti valuu alas…
Tietenkin tässä kohdassa haluaisi ”sen itsensä” valuvan alas, mutta ei mennä siihen. Trickle down ei ole täysin pelkäksi uskomukseksi jäänyttä haihattelua, sillä toisten osuudesta välinpitämätön ”rent-seeking” näyttää valuvan ylhäältä alas erittäin tehokkaasti.
Kun rikkaat eivät halua saavutetuista eduistaan luopua millään, niin heidän saavuttamia etuja halutaan saavuttaa keinoista kaihtamatta alemmissa luokissa. Ja mitä voi köyhempikin kuluttaa välittämättä seurauksista? Se on tietenkin kaikki se, mikä tuottaa mielihyvää ja voidaan digitalisoida… eli kulttuuri. Ensin me menetimme musiikin. Seuraavaksi teurastusvuorossa oli elokuva… ja tällä hetkellä käydään kirjallisuuden kimppuun Suomessa. Miksi maksaa jostain sellaisesta, jota saa ilmaiseksi tai melkein ilmaiseksi?
Narrille palatsissa voidaan nauraa makeasti, kun hän yrittää pärjätä omilla avuillaan hommassa, johon hänellä ei ole mitään edellytyksiä. Mutta kuinka makeasti nauru käy, kun huomaa itse olevansa narri valtaistuimella? Mutta mitä väliä, kun on kakku edessä ja siitä voi ottaa mahdollisimman ison palan. Seuraavan kakun kohtalosta ei ehdi päätä vaivata…
SchizoBlog 